Rautasusi

Siri Pettersen: Rautasusi
Jalava 2021, 486s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

 

Juva ei haluaisi olla missään tekemisissä perheensä kanssa. Äiti on tunnettu verenlukija, eräänlainen ennustaja, jota pidetään suuressa arvossa. Pikkusisko haluaa seurata äidin jalanjälkiä. Pramean kotitalon sijaan Juva viihtyy paremmin susijahdissa ja vaatimattomassa huoneessa melko kaukana kotoa. Vastoin tahtoaan Juva joutuu kuitenkin sekaantumaan perheensä asioihin, kun kuolemattomat vardarit alkavat käyttäytyä uhkaavasti. Lisäksi kaupungissa ilmenee koko ajan enenevässä määrin susitautitapauksia.

Pian Juva tajuaa olevansa keskellä uhkaavia tapahtumia, eikä hän tiedä keneen voisi luottaa - vai voiko keneenkään.

Siri Pettersenin Rautasusi on vardari-trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu (takakannen mukaan) samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät-sarja. Minä en näitä yhtymäkohtia tunnistanut, paitsi mahdin osalta.

Pettersen kirjoittaa mehevää fantasiaa, jossa lukija on Juvan tavoin yhtä pihalla siitä, kuka puhuu totta ja voiko omiin muistoihin luottaa. Kieli on rikasta, mistä kiitos kuuluu suomentaja Eeva-Liisa Nyqvistille.

Minulla Rautasuden lukeminen häiriintyi parin todella kiireisen työviikon takia, mutta pienestä lukutauosta huolimatta tykkäsin tästä kovasti. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.

Kupla

Siri Pettersen: Kupla
(Bobla, 2017)
Jalava 2018, 287s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

12-vuotias Kine ei voi sietää koulun uintitunteja eikä Kupla-lempinimeään. Ei sillä, että koulu nyt muutenkaan olisi mikään ihana paikka ja onhan kotonakin oikeastaan tosi ankeaa. Uinnista Kine yrittää lintsata kaikin mahdollisin keinoin, mutta aina se ei onnistu. Kun yksi uintikerta menee harvinaisen pahasti pieleen, Kine ryntää ulos uimahallista ja vetäytyy omaan salaiseen paikkaansa, hautausmaalle. Sieltä hän löytää pienen likaisen pallon, joka seuraavana yönä kasvaa niin suureksi, että Kine mahtuu sen sisälle. Kukaan muu ei kuitenkaan voi läpäistä kuplan pintaa ja jonkin aikaa Kine nauttii valtavasti toiveita täyttävästä ihmepallostaan.

Kupla sopii hyvin jo 5-6 -luokkalaisten luettavaksi, mutta on pakko sanoa, että hyvin tämä sopi myös tämmöiselle liki 40-vuotiaallekin. On helppo ymmärtää Kinen ahdistus, tuskastuminen ja epämääräinen ulkopuolisuuden tunne sekä kaipuu johonkin ihan omaan paikkaan. Kupla tarjoaa turvallisen oloisen pakopaikan, jossa on aikaa rauhoittua, keskittyä itseensä ja ennen kaikkea ajatella. Kuplaa asuttaa Kinen lisäksi omituinen räsyukko, omituisesti kasvava voodoo-nukke. Aluksi harmittomalta tuntuva hahmo muuttuu tarinan edetessä ahdistavaksi ja lopulta pelottavaksi.

Kupla on vauhdikas ja eloisa, tavallaan hyvin realistinen mutta toisaalta ihan utopistinen. Tykkäsin tarinasta ja erityisesti tekstin vetävyydestä.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Mahti

Siri Pettersen: Mahti
(Evna, 2015)
Jalava 2016, 502s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan päättävää Mahtia odotin sormia pureskellen, valmiina heittäytymään maailmasta toiseen, seikkailuun, taisteluun ja ehkä vielä kotiinkin.

Mahti alkaa siinä maassa, josta Hirkan isä on lähtöisin. Siellä on kylmää ja karua ja sen asukkaat uhkuvat ylemmyydentunnetta ja lähes kuolemattomien kaikkivoipuutta. Ei Hirka tähänkään maahan ja sen asukkaiden keskuuteen solahda kivuttomasti, mutta tällä kertaa hänellä näyttäisi olevan selkeä tavoite: mahdin rikkoutuneiden suonien korjaaminen.

Luin tätä kirjaa hidastellen, hyvästä tarinasta ja eheästä fantasiamaailmasta nautiskellen. Hirka on kokenut lyhyessä ajassa hirvittävän paljon asioita, joista vain murto-osaa voi väittää hyviksi. Pidin siitä, että koetut asiat myös näkyvät Hirkassa, joka ei säily muuttumattomana kaiken myllerryksen keskellä.

Tällä kertaa minäkin panin merkille virkkeiden ajoittaisen typistymisen muutaman sanan mittaisiksi töksähdyksiksi:

"He juoksivat metsän halki. Korkeiden kuusien lomassa. Jalkojen tasainen rytmi maata vasten. Rime vinkkasi Kolkaggat mukaansa ja kääntyi länteen. Toiset jatkoivat suoraan eteenpäin. Savu kohosi harjun takaa. Miehiä syömässä. Pian kuolemassa."

Asian tiedostaminen onnistui hieman sotkemaan lukutunnelmaa, mutta onneksi  vaikutus oli joka kerta lyhytaikainen.

Vaikka tarina etenee tässäkin kirjassa vauhdilla, aloin noin kaksi kolmannesta luettuani huolestua sivujen loppumisesta kesken. Lukijalle on selvää, että lopussa tapahtuu jotakin suurta, eikä sellaista ihan sivussa tai kahdessa käydä läpi. Varsinkin, kun yleensä näillä suurilla tapahtumilla on myös sellaisia seurauksia, joista mielellään lukee edes hiukan, ennen kuin takakansi on vastassa. Minun makuuni loppu tuntui muuhun kirjaan verrattuna hieman hätiköidyltä. Olisin mielelläni hyvästellyt Hirkan maailmat vähän verkkaisemmin.

Mätä

Siri Pettersen: Mätä
(Råta, 2014)
Jalava 2016, 495s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Tiedättehän, miten joissakin trilogioissa keskimmäinen osa kärsii sellaisesta lievästä ponnettomuudesta ja leimautuu helposti kenties jonkinlaiseksi turhaksi täytepalaksi? Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan toinen osa, Mätä, ei todellakaan kuulu niihin kirjoihin!

Odininlapsen lopussa Hirka lähtee korpinkehän kautta omiensa luokse, pelastaakseen Yminmaan ja ennen kaikkea Rimen. Se maailma, jossa Hirka kuvitteli olevansa samanlainen kuin kaikki muut, on kuitenkin aivan toisenlainen kuin kukaan osasi kuvitella. Ulkoisesti Hirka sopii joukkoon, mutta kaikki muu on aivan uutta: kieli, tavat, arkipäiväiset esineet, historia. Samalla, kun Hirka opettelee uuden maailman kieltä ja tapoja, hänelle alkaa valjeta monia suuria asioita Yminmaasta ja ennen kaikkea itsestään.

Mätä on edeltäjänsä tavoin ihailtavan eheä, vauhdikas ja koukuttava. Pettersen osaa kuljettaa tarinaa taitavasti, yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Nautin lukemisesta niin paljon, että yritin väkisin hidastella sen kanssa, mutta eihän sellainen oikein onnistunut. Tarina vie tosiaan mukanaan niin tehokkaasti, että sivut kääntyvät lähes vahingossa ja aivan liian pian kirja on luettu.

Jälleen lumouduin Pettersenin fantasiamaailman luontevuudesta sekä selittelemättömyydestä. Sarjan päättävän Mahdin on määrä ilmestyä suomeksi marraskuussa ja luonnollisesti haluan lukea sen mitä pikimmin. Tosin samaan aikaan jo melkein harmittaa, että Korpinkehät-sarja on sitten siinä.

Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi
(Odinsbarn, 2013)
Jalava 2015, 612s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Yksi kohta loppuun kuluneen vuoden kirjatapauksista on ihastuneiden huudahdusten perusteella ilman muuta Siri Pettersenin Odininlapsi. Minäkin ihastuin ikihyviksi, vaikka joulukuinen lukujumi ja ärhäkkä kuumetauti vaikeuttivatkin lukemista.

Hirka on 15-vuotias vauhdikas tyttö, joka ei rohkeudessa häviä urheimmallekaan pojalle. Hän on kuten muutkin, mutta ei kuitenkaan ole: Hirkalla ei ole häntää. Isän kertoman mukaan susi on vienyt Hirkan hännän ja tapauksesta Hirka kantaa selkeitä todisteitakin arpina alaselässään ja kaulassaan roikkuvana sudenhampaana. Totuus Hirkan hännättömyydestä tulee kuitenkin ilmi ja äkkiä Hirkan maailma keikahtaa inhottavalla tavalla ylösalaisin.

Odininlapsi muistutti Maria Carolen Tulen tyttäriä siinä, ettei tässäkään lähdetty selittelemään ja alleviivaamaan fantasiamaailman sääntöjä ja sisältöä. Asioista, henkilöistä, taustoista ja muusta kerrotaan kuin itsestäänselvistä asioista ja pikkuhiljaa lukijalle muotoutuu tarpeeksi yhtenäinen käsitys Yminmaasta ja sen kansasta. Pettersenin luomaan maailmaan on helppo heittäytyä.

Pidin tässä kirjassa aivan kaikesta. Tarinan tempo on sopivasti kiihtyvä ja henkilöt mielenkiintoisia. Tarinassa on tarpeeksi ihmissuhdekiemuroita ja herääviä tunteita, politikointia, kieroilua, petoksia ja paljastuksia. Yhteen kirjaan ei olisi mitään enempää voinut laittaakaan kokonaisuuden kärsimättä. Kirja päättyy ihanan ärsyttävästi, joten jatko-osaa odottaa väkisinkin malttamattomana.

Pahoittelen blogitekstin vajavuutta. Ei sillä, että taso yleensäkään pilviä hipoisi, mutta oloni on edelleen niin kehno että kaikkein mieluiten nukkuisin kellon ympäri. Pariinkin kertaan.

Suosittelen Odininlasta lukijaa arvostavan kerronnan ystäville, myös niille jotka yleensä kaihtavat fantasiaa. Ymmärtääkseni Odininlapsi on luokiteltu aikuisten romaaniksi, mutta se sopii vallan hyvin myös nuorille lukijoille.