 |
| Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015) S&S 2016, 326s. Suom. Outi Menna |
Olen jauhanut alkuvuoden lukujumista jo niin paljon, että ihan itseäkin ärsyttää mainita se taas. Yksi kirja, jota yritin ihan väkisin lukea loppuun asti on tämä äskettäin ilmestynyt Joka hetki olemme yhä elossa. Se on kirjailijan omiin kokemuksiin vahvasti perustuva kertomus siitä, kun esikoista odottavan avovaimon vointi romahtaa äkillisesti ja nopeasti käy ilmi, että selviytymismahdollisuudet ovat parhaimmillaankin todella huonot. Sairaalassa mies kulkee vastasyntyneen tyttärensä luota kuolevan puolisonsa vierelle, uudestaan ja uudestaan.
Odotin tältä kirjalta sellaista lähes sietämätöntä tunnemylläkkää, josta en voisi mitenkään selvitä ilman nenäliinapinoa ja itkusta turvonneita, punaisia silmiä. Huomasin Blogistania-ehdokkaita listatessani, että näköjään ne tunnetasolla rankimmat kirjat ovat minulle niitä rakkaimpia, joten luonnollisesti kuvittelin Joka hetken olevan uuden kirjavuoden järisyttävä avaus.
Ensimmäinen töksähdys tapahtui heti kirjan alussa. Teksti on lähes kokonaan yhtä pitkää pötköä ilman selkeyttäviä kappalejakoja tai selkeästi muusta tekstistä eriteltyjä dialogeja. Keskustelut käydään hankalasti, vähän tähän tapaan: Minä rakastan talviaurinkoa. Se häikäisee inhottavasti. Valaisee! Näkyy pöly ja likaiset ikkunat. Siitä saa energiaa.
Vähitellen jollain tasolla totuin tähän, mutta sitten aloin kaivata sitä tunnepuolta. Vaikka kustantajankin sivuilla sanotaan, että "[s]e on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken", en tajunnut tunteiden loistavan tällä tavalla poissaolollaan. Hyvin pitkään yritin ymmärtää, että totta kai tuollaisessa tilanteessa joutuu shokkiin tai vähintäänkin johonkin muuhun epäluonnolliseen olotilaan ja tunteilemattomuus voi johtua siitä, mutta en lopultakaan pystynyt lukemaan näin kylmää selontekoa surullisesta tapahtumasta.
Helposti en antanut periksi. Jatkoin lukemista sivulle 195 ennen kuin tulin siihen tulokseen, että minulle epämieluisan kirjan väkisinlukeminen ei todellakaan palauta kadoksissa olevaa lukuiloa. Harmittaa, ettei tästä tullutkaan minulle vuoden ensimmäistä tunnemyllääjää, mutta onneksi toisenkinlaisia lukumakuja on.
Mielenkiintoinen kommentti!! Minua tässä kirjassa nimittäin viehätti juuri se, ettei itkettänyt :) Tosin olen tässä muutaman viime vuoden aikana jotunut kokemaan muutaman läheisen äkillisen poismenon ja yllättävää on ollut tosiaan se, ettei siinä tilanteessa niinkään itketä vaan joutuu juuri sellaiseen outoon "rinnakkaistodellisuuteen" jota Malmqvist mielestäni kuvaa todella hienosti. Tämä kirja toi mieleeni vahvasti sen ajatuksen, että tämä on monelle arkipäivää, todellisuutta juuri tälläkin hetkellä. Elämää sekin, kuten kirjan nimi toteaa? /Mari
VastaaPoistaMinuun tarina vetosi ja onnistui itkettämäänkin. Pidin tyylistä, joka mielestäni etäännytti juuri sopivasti. On kuitenkin helppo ymmärtää, että tyyli jakaa mielipiteitä.
VastaaPoistaKiitos tämän hiton flunssan, mulla suoraan sanottuna kusi bloggausaikataulut :D Voi että tämäkin pitäisi naputella... Luin loppuun, mutta vaikea hyvää sanottavaa kirjasta keksiä.
VastaaPoistaSaa nähdä tuleeko luettua, varsinkin tämän postauksen jälkeen. Varsinkin jos kirjassa ei juuri ole kappalejakoa, se tuntuu minustakin raskaalta. Sellaisia kirjoja en mielellään lue. Surukirjoja olen kyllä lukenut joitain.
VastaaPoistaItse pidin kirjasta, mutta ymmärrän myös tämänkin puolen. Tunteettomus ei itseäni varsinaisesti vaivannut.
VastaaPoista