Pythia puhuu

 

Liv Strömquist: Pythia puhuu
Sammakko, 2025
Suom. Helena Kulmala

 

Pythia puhuu on kuin Liv Strömquistin anti-selfhelpopas. Tutulla, napakalla tyylillään Strömquist pureutuu erilaisiin elämänohjeisiin, joita maailma on pullollaan, vaikka niitä ei kaipaisikaan.

Aiempien albumien tapaan tämäkin on runsas ja laittaa ajattelemaan. On puhetta horoskoopeista ylimalkaisine neuvoineen; elämästä nauttimisen pakosta; sisäisestä/aidosta minästä; sattumasta, kohtalosta ja itseensä uskomisesta; mikrovallankäytöstä; terveellisistä elintavoista ja vaikka mistä muusta.

Pythia puhuu ei ole mikään kepeä, nopeasti luettava sarjakuva. Ainakin mulle oli tarpeellista pitää miettimis-/sisäistämistaukoja. Olen tosi taitava ahdistuja, eikä tän albumin aiheet olleet siinä mielessä kauhean sopivia mulle: sen verran paljon oli kaikkea ankeaa ja typerää läpi käytävää. Toisaalta välillä vähän naurattikin! Mikrovallankäytöstä Strömquist käytti esimerkkinä erästä tubettaja-bloggaaja-podcastaaja-kirjailijaa, joka julistaa ahkerasti siitä, kuinka menestyäkseen parisuhteessa miehen on jatkuvasti toimittava kuin he olisivat naisten yläpuolella sosiaalisessa arvojärjestyksessä. Tämä tyyppi, jonka nimeä en halua tänne kirjata, oli esimerkiksi havahtunut siihen, että töistä tultuaan hän kävi antamassa vaimolleen suukon. Eihän tällainen nyt tietenkään sovi, joten tyyppi alkoi töistä palattuaan seistä eteisessä kunnes vaimo tuli sinne antamaan suukon. Että oppiipahan paikkansa, eikä odota, että mies juoksee suukottelemassa! Tän osuuden viimeisessä ruudussa kyseinen tyyppi seisoo pimeässä eteisessä kun vaimo puuhailee kaikessa rauhassa omiaan. :D

Tykkäsin tästä kuten aiemmistakin Strömquistin albumeista tosi paljon. Piirrostyyli ei ole mun lempparia, mutta tekstaus on pääosin selkeää ja sujuvasti luettavissa.

Vahva suositus!

Tuntematon Juice Leskinen

 

Timo Kalevi Forss: Tuntematon Juice Leskinen
Like 2024

Kuten olen täällä aiemminkin tuonut ilmi, ihailen Juice Leskisen sanataituruutta ja kiinnostuinkin heti, kun kuulin että Leskisen muille tekemistä biiseistä on tulossa kirja. Lukeminen meinasi olla vähän kankeaa, kun yhteistyökuvioissa oli paljon "päällekkäisyyksiä", minkä vuoksi samoja asioita kerrattiin moneen kertaan. 

Tuntematon Juice Leskinen opetti, että tunnen itse asiassa aika huonosti suomalaista musiikkialaa - sen verran moni mainituista artisteista tai bändeistä oli minulle tuntemattomia. Toisaalta, ehkä on ihan normaalia, ettei ole kauhean hyvin perillä oman lapsuuden aikaisista iskelmätähdistä tai parin singlen muusikoista. 

Forss analysoi sekä Leskisen sanoituksia, että artistien tulkintoja. Näistä kirjassa esitellyistä biiseistä on koottu Spotifyhin soittolista, jota olisi voinut kuunnella kirjan lukemisen lomassa. Sanoituksista olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempiä näytteitä, kuin millaisia kirjaan oli valittu. Tuntuu, että muutamasta lauseesta ei kauhean selkeää kuvaa koko sanoituksesta oikein voi saada. 

Vaikka totta kai tiesin Leskisen kirjoittaneen paljonkin sanoituksia muiden käyttöön, en tosiaankaan ollut käsittänyt, kuinka tuottelias hän kaiken kaikkiaan oli. Ja että edelleen on olemassa levyttämättömiä Leskisen tekemiä sanoituksia, se tuntuu oikeastaan aika hienolta! 

Tuntematon Juice Leskinen on teos, joka kertoo paitsi lahjakkaasta sanoittajasta, myös melkoisesta määrästä suomalaisia muusikoita, artisteja ja bändejä. Eikä sovi unohtaa, että on mukana myös pari ei-suomalaistakin yhteistyökuviota.

 

Kärpästen herra

 

William Golding: Kärpästen herra
Sovitus ja kuvitus: Aimée De Jongh
Like 2025
Suom. Jouko Ruokosenmäki

 

Kärpästen herra on yksi niistä (harvoista) klassikoista, jotka oon lukenu usiammin ku kerran. Tarina on siis tuttu ja hyväksi todettu.

Lentokone putoaa autiolle saarelle, joukko koulupoikia selviää onnettomuudesta elossa. Alkujärkytyksen jälkeen aletaan järjestää elämää sellaiseksi, että pärjätään pelastajien tuloon asti. Läheiselle kukkulalle sytytetään merkkinuotio. Pian osa pojista haluaa kuitenkin irtautua yhteisistä säännöistä. Painostavaa, pelottavaa ja surullista se meno lopulta on.

Tämä tuore sarjakuvasovitus on todella hieno! Näyttävä koko, laadukas paperi, miellyttävä piirrostyyli, taitava väritys ja siisti tekstaus. Kaikki mallillaan! Tarina kulkee sujuvasti, tunnelma välittyy jopa inhottavan hyvin.

Englanninkielisessä alkuteoksessa kaikki tekstit on lainattu suoraan Goldingin alkuperäisteoksesta, mikä sekin on hieno juttu. Unohdin tarkistaa, onko suomennoksessa käytetty jotain vanhaa käännöstä vai ei, mutta sujuvaa teksti oli joka tapauksessa.

Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä

 

Jaana Haapaluoma-Höglund & Eva Kottonen:
Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä
Like 2025

Viisi tähteä tälle kirjalle!

En oikein osaa edes päättää, mistä aloittaisin kaiken kehumisen. Haapaluoma-Höglund ja Kottonen ovat molemmat toimittajia, joilla on adhd-diagnoosi. Heitä kiinnosti kuulla, kuinka muut adhd-ihmiset työelämässä pärjäävät ja haastatteluiden pohjalta on koottu tämä erittäin informatiivinen kirja. Ääneen pääsevät ennen kaikkea adhd-ihmiset itse, mutta välillä annetaan puheenvuoro erilaisille asiantuntijoille. Mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö asiantuntijallakin voisi olla adhd-diagnoosia.

Työelämässä riittää haasteita varmaankin useimmilla, oli sitten nepsy tai ei. Tämän kirjan haastateltavien kertomukset olivat kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa, sillä niin moni tuntuu saaneen muodostettua työuransa siten, ettei tyystin uuvu tai joudu maskaamaan ylettömästi.

Jos tämä kirja olisi oma eikä kirjastosta lainassa, olisin tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, sillä niin monessa kohtaa tässä tuli sanoitettua itsellekin tuttuja asioita. Jokainen adhd-ihminen on piirteineen omanlaisensa, aivan kuten kaikki "normaalit" ovat keskenään erilaisia. Ei siis ole olemassa jotain valmista ohjeistusta siihen, kuinka työpaikasta voitaisiin tehdä nepsy-ystävällinen. Toisaalta moni neurokirjolla olevien työssäjaksamista edesauttava keino hyödyttäisi myös muita työntekijöitä. 

Minä sain adhd-diagnoosin kolme vuotta sitten (muistaakseni) ja jonkin verran jo ymmärrän, mitkä tekijät auttavat tai heikentävät työssäjaksamistani. Harva näistä seikoista on kuitenkaan omissa käsissäni.

Toivoisin, että tämä kirja päätyisi mahdollisimman monen työnantajan ja esihenkilön luettavaksi. Tai no, oikeastaan tämän lukemisesta olisi varmasti hyötyä ihan kaikille, jotka ovat työelämässä - tai vaikka ei olisikaan. 

Adhd tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu juttu. Onneksi on kirjoja, kuten tämä, jotka lisäävät tietoa.

Femokratia

 

Jessi Jokelainen: Femokratia
Suuri Kurpitsa 2024

Mun täytyy uuden lääkityksen vuoksi seurata verenpainetta. Yks ilta aattelin, että istun ja luen siinä mittausten lomassa - eli rentoudun. Mutta arvatkaa vain mihin suuntaan verenpaine menee, kun lukee suomalaisesta politiikasta naisten näkökulmasta. No väärään!

Jessi Jokelaisen esikoisalbumi Femokratia on hyvin jäsennelty, asiallisesti taustoitettu ja täynnä asiaa. Se myös pistää **tuttaan ankarasti. Nauroinkin kyllä parissa kohtaa, mutta enimmäkseen otti päähän, kun asiat on edelleen niin vinossa.

Piirrostyyli on selkeää ja huoliteltua, vaihteleva ruutujako ja tilankäyttö toimii todella hyvin. Erityiskehut tekstauksesta! Ihanan helppo lukea näin selkeää ja loogisesti sivuilla etenevää tekstiä.

Haluaisin luetuttaa tän kaikilla niillä tyypeillä, joiden mielestä tasa-arvo on menny liian pitkälle ja niillä, jotka hokee joka käänteessä että "niin mutta entäs miehet!"

Demon Copperhead

 

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead
Gummerus 2025
Suom. Antero Tiittula
Lukija: Valtteri Turunen

Demon Copperheadin otin kuunteluun puhtaasti kansikuvan perusteella. En tiennyt yhtään mistä se kertoo, enkä näköjään kansikuvaakaan turhan tarkkaan tutkinut, kun luulin tän sijoittuvan vähintään viime vuosisadan alkuun, vaikka kannessa näkyy muun muassa mankka, joita ei muinoin kauheasti käytetty.

Olipa hyvä olla väärässä! Kirjan nimihenkilö, Demon Copperhead, on mua nuorempi 😄 Hän syntyy nuorelle yksinhuoltajaäidille, joka käyttää reippaasti alkoholia ja lääkkeitäkin. Kotiolot ovat vaatimattomat, mutta Demonilla on hyvä ystävä ja tämän isovanhemmat tasapinottamassa elämää. Kunnes asiat kliksahtavat huonompaan suuntaan.

Periaatteessa tää kirja on ihan superankea. Juuri kenelläkään ei mene hyvin ja melkein kaikki on epäreilua. Silti tarina koukuttaa niin vahvasti, että kuuntelin tän kahdessa päivässä. Jos tämä ei herätä tunteita, niin ei sitte mikään.

Tuiskula

Merja Kukkola: Tuiskula - huveja kansalle
Nivala-seura ry 2024

 

 

Kun jossain joku mainitsee Tuiskulan, olen heti kärppänä kuuntelemassa, mitä siitä puhutaan ja jakamassa omia muistojani. Onkin selvää, että Merja Kukkolan Tuiskula-historiikki piti saada lukea.

Omat Tuiskula-muistoni ovat vuosilta 1994-1996. Olen niitä, jotka pääsi Tuiskulaan vasta rippikoulun jälkeen, mutta kyllä minä siellä sitten ravasinkin lähes joka lauantai parin vuoden ajan. Olin töissä Tuiskulan grillillä ja sitten lipunmyynnissä, ihan siksi että pääsin muulloin sisälle puoleen hintaan. Bändeillä oli harvoin merkitystä, DJ:llä vielä vähemmän: mulle Tuiskula oli paikka, jossa sai viettää aikaa kavereiden kanssa, tutustua uusiin ihmisiin, tanssia, maleksia ja pitää hauskaa. Ennen kaikkea se oli turvallinen ympäristö alaikäisillekin.

Tuiskula - Huveja kansalle on kiinnostava, mutta rakenteellisesti takkuinen teos. Alkuun muistellaan Tuiskulan huippuvuosia liki sadan sivun verran, sitten hypätäänkin ajassa taaksepäin 1920-luvulle ja lähdetään seuraamaan Tuiskulan syntyaikoja. Tuiskulasta ja Tuiskumajasta puhutaan sujuvasti rinnakkain, vaikka olivat kaksi ihan erillistä paikkaa. (Kartta olisi muuten ollut hyvä lisä! Kyllä paikallinen osaa sijoitella ainakin useimmat kirjassa mainitut paikat kohilleen, mutta ulkopaikkakuntalaisille ja nuoremmille sukupolville ei Mari-baarikaan sano yhtään mitään.) Ehdin jo turhautua siihen, että Metallican keikka mainittiin useaan kertaan, mutta vain virkkeellä tai kahdella. Lopulta laajempia keikkakuvauksia tuli vastaan kirjan viime metreillä.

Kirjaan on koottu muistoja ja kokemuksia haastatteluilla, sekä kirjoittajan sukulaisilta ja ystäviltä. Olisin halunnut tietää, miten haastatellut on valittu. Avoin haastattelukutsu jossakin?

Ai niin, Kukkola kirjoittaa, että Tuiskulan takahuoneeseen pääseminen vaati vaivannäköä. Ei vaatinut silloin 90-luvulla! 😄 Ovet oli harvoin lukossa ja monet kerrat me vain lompsittiin peremmälle. Siellä syötiin voileipiä, jututettiin bändejä ja roudareita ja kerättiin nimmareita. 

Hienoa, että Tuiskulasta on nyt kirjoitettu kirja! Laajuutta ja ajallista tasapuolisuutta olisin kaivannut enemmän. Harmillisen paljon oli tekstiin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta sattuuhan näitä.