Unohtumattomia tarinoita Dingosta

Sami Lotila: Unohtumattomia tarinoita Dingosta
Readme.fi 2024, 230s.

 

Unohtumattomia tarinoita Dingosta on kirja, jonka toivoin tarjoavan juuri paitsi niitä unohtumattomia Dingo-tarinoita, myös jotain uutta. Kirja koostuu haastatteluista (myös Lotilan itsensä, mikä oli aika jännä ratkaisu), jotka ainakin äänikirjamuodossa kuulostivat kovin toisteisilta. On alaotsikoita tai ingressejä, joiden sisältö sellaisenaan tulee hetken kuluttua siinä varsinaisessa tekstissä. Kirjaan ei ole haastateltu Dingon jäseniä, mutta muutamia heidän kanssaan työskennelleitä kuitenkin. Lisäksi on haastateltu esimerkiksi faneja ja Levoton tuhkimo -elokuvan ohjannutta Mari Rantasilaa. 

Ehkä kirjan kiinnostavin anti oli se lyhyt haastattelupätkä, jossa kerrottiin, millaisissa hinnoissa Dingon levyt/nimmarit ja oheistuotteet ovat keräilijöiden keskuudessa. Ja sekään ei hirveästi kiinnostanut...

Kirjaa vaivaa Neumann-keskeisyys ja vähän jäi myös sellainen siloiteltu fiilis. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään negatiivisia muistoja, hädin tuskin neutraalejakaan, vaan pelkkää hyvää muisteltavaa. En kyllä kaipaakaan mitään retosteluja ja mustamaalaamisia, mutta minulle tämä on näköjään joku uskottavuuskysymys: hyvilläkin tyypeillä on huonoja puolia.

En oikein tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Ihan kiva, että on kerätty kansiin nämä muistot, mutta ei nämä nyt järin unohtumattomia ainakaan näin ulkopuolisen mielestä olleet...

Metsän väki

Joanna Heinonen: Metsän väki
Robustos 2024, 317s.

 

Luin Joanna Heinosen Veren väki -kirjan lukupiirissä melkein tasan kolme vuotta sitten. Jatko-osaa, tai tällaista sisarteosta, en osannut sille odottaa, mutta lukulistallehan se meni että humpsahti.

Ajallisesti Metsän väki alkaa oikeastaan jo ennen Veren väen tapahtumia, mutta vaikka kerronnan tempo on reipas, tämän kirjan tarina venyy hiukan pitemmälle. Kirjat limittyvät toisiinsa paljonkin ja vaikka tämä ei varsinaisesti jatko-osa olekaan, niin kyllä tässä paljastuu Veren väen tapahtumista sen verran oleellisia asioita, että suosittelen sen lukemista ensin.

No joka tapauksessa tässä kirjassa keskitytään Oliviaan, joka on metsänhaltia. Metsänhaltiat saavat kutakuinkin teini-iässä kyvyn muuttua joksikin eläimeksi. Merkittävä tapahtuma ja kyky ei kuitenkaan Olivian kohdalla mene toivotulla tavalla ja turvallisuussyistä Olivian elämä kaventuu kotikouluksi ilman sosiaalista elämää. Kun vuosien kuluttua Olivia viimein saa poistua kotoaan, hän tapaa lapsuudenystävänsä Kiiran ja kohtapa onkin jo meneillään melkoisia myllerryksiä.

Heinonen kirjoittaa vetävää tekstiä myös murteella, mikä vaatii kirjoittajalta erityisosaamista. Tykkään siitä, kuinka luontevasti Olivian arkeen kuuluvat erilaiset loitsut ja muut kansanuskon/-perinteen elementit. Ainoan miinuksen annan siitä, että kirja loppuu ihan hirvittävään koukkuun! Ihan meinasi epätoivo iskeä, kun takakansi tuli vastaan.

Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
WSOY 2024, 340s.

 

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli tasan niin vetävää luettavaa kuin odotinkin. Dialogit toimii loistavasti ja teksti ylipäätään on ihanan sujuvaa.

Tavallaan kirjan ydinsisältö löytyy jo takakannesta: tämä on enemies to lovers -romaani. Tunnetun Sinclair-suvun poika Konstantin menee uuteen kouluun, jota käy myös muunsukupuolinen Bee. Heidän välinsä ovat tulehtuneet, joskin Bee on enemmänkin neutraali ja Konstantin se vihaaja.

Tykästyin molempiin päähenkilöihin, joissa on nopeasti syvyyttä ja tarttumapintaa.

Konstantin on ökyrikkaasta, mutta tunnekylmästä perheestä. Hänen äitinsä on aivan kauhea hyväntekijä-homofoobikko, jolle tärkeintä on julkisuuskuva. Sitä rahaa on tosiaan niin valtavasti, ettei se tahtonu tuntua todelliselta. Mutta samapa tuo. Rakkaustarina tässä on pääroolissa ja sehän toimii mainiosti.

Tässä on myös tosi hyvin suunnitellut kannet, sisäkansia myöten! Ja tykkäsin kirjassa käytetystä fontista, joka oli mun väsyneille ikänäköisille silmille selkeää luettavaa.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024, 200s.

Skutsin luin siinä vaiheessa, kun Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja kirjaan pompsahti jono varauksia. Odotin jännitystä ja sitä kyllä sain.

Neljä toisilleen tuntematonta nuorta lähtee eräoppaan johdolla kolmen päivän vaellukselle korpeen, ilman älylaitteita. Matka ja tarina etenee hyvää tahtia: luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vuorottelee jokaisen vaeltajan välillä.

En ois uskonu, että mua pelottais lukea tätä, mutta tunnustan pelänneeni ihan liikaa. Vaikka suurin osa kirjan kauhusta muodostuu ihan rehellisistä nuotiotarinoista (rehellisellä tarkotan nyt sitä, että kaikki tietää juttujen olevan keksittyjä), ne on niin kammottavia että nukahtamisesta ei meinannu tulla mitään.

Tarinan edetessä meno muuttuu uhkaavammaksi, kun yksi porukasta kuolee ja muutakin outoa tapahtuu ja sitten olikin pakko lukea kirja loppuun asti. Loppu oli mulle pettymys. Spoilaamista välttääkseni en edes voi kertoa, mihin petyin. Odotin kuitenkin enemmän ja lukijaa palkitsevampaa loppua.

Skutsin kansi on onnistunut, sen kertojaäänet uskottavia ja tunnistettavia. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joita lapset/nuoret suosittelee kavereilleen ja intoilee yhdessä.

Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.

Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä

Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.