Femokratia

 

Jessi Jokelainen: Femokratia
Suuri Kurpitsa 2024

Mun täytyy uuden lääkityksen vuoksi seurata verenpainetta. Yks ilta aattelin, että istun ja luen siinä mittausten lomassa - eli rentoudun. Mutta arvatkaa vain mihin suuntaan verenpaine menee, kun lukee suomalaisesta politiikasta naisten näkökulmasta. No väärään!

Jessi Jokelaisen esikoisalbumi Femokratia on hyvin jäsennelty, asiallisesti taustoitettu ja täynnä asiaa. Se myös pistää **tuttaan ankarasti. Nauroinkin kyllä parissa kohtaa, mutta enimmäkseen otti päähän, kun asiat on edelleen niin vinossa.

Piirrostyyli on selkeää ja huoliteltua, vaihteleva ruutujako ja tilankäyttö toimii todella hyvin. Erityiskehut tekstauksesta! Ihanan helppo lukea näin selkeää ja loogisesti sivuilla etenevää tekstiä.

Haluaisin luetuttaa tän kaikilla niillä tyypeillä, joiden mielestä tasa-arvo on menny liian pitkälle ja niillä, jotka hokee joka käänteessä että "niin mutta entäs miehet!"

Sarjakuvia

 

Sarah Andersen: Fangs
Andrews McMeel 2020, 100s.

Vampyyri, joka rakastuu ihmissuteen. Siinä Sarah "Aikuisuus on myytti" Andersenin tuoreen sarjakuva-albumin idea. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Näin ajattelin, kun kirjan tilasin. 

Fangs on ulkoisesti todella nätti kirja. Syvänpunaiset kangaskannet tuntuvat laadukkailta ja mustat painatukset erottuvat tietysti upeasti. 

Sisältö sitten taas on harmillisen laimeaa. Sarjakuvaromaanin sijaan tarjolla on lyhyitä, korkeintaan kuuden ruudun strippejä, joissa hihitellään parisuhteelle yleensä sekä tietysti vampyyrille ja/tai ihmissudelle parisuhteessa. 

Piirrostyylikään ei nyt sytyttänyt. Hieman animehenkinen tyyli näyttää kalsealta pelkistetyissä ruuduissa. Kynän jälki on ohuen ohutta ja minusta ikävällä tavalla terävää. Lisäksi tekstaus on vähän laiskaa ja epätasaista.

Fangs osoittautui kauniiksi pettymykseksi.

-------------------------------------------------------------

Jen Wang: Stargazing
First Second 2019, 213s.

Christinen vanhemmat tarjoavat piharakennuksen kodiksi Moonille ja tämän yksinhuoltajaäidille. Moon on kiehtova tyyppi. Hänestä kerrotaan monenlaisia huhuja, enimmäkseen aika ikäviä. Christinesta ja Moonista tulee ystävät, eroavaisuuksista huolimatta. Moon kertoo Christinelle suurimman salaisuutensa: toisinaan hänelle ilmestyy taivaallisia olentoja, jotka kertovat ihania asioita ja lupaavat hakea Moonin lopulta luokseen.

Stargazing on enimmäkseen aika herttainen kertomus ystävyydestä ja erilaisuudesta, vaikka Moonin tapauksessa kyse onkin lopulta varsin konkreettisesta asiasta. Christine ihailee Moonia ja on mustasukkainen, kun Moon ystävystyy helposti muidenkin kanssa. 

Jen Wangin piirrostyyli on sievää ja vaivattoman oloista. Albumin runsas mutta kuitenkin hillitty värimaailma sopii tarinaan täydellisesti. Ei Stargazingista mitään suosikkia tullut, mutta ihan kelpo sarjakuva-albumi se on joka tapauksessa.

-------------------------------------------------------------

 

Marta Breen & Jenny Jordahl:
Naiset
150 vuotta vapauden,
sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
Sitruuna 2020, 121s.
Suom. Sanna Manninen

Marta Breenin ja Jenny Jordahlin Naiset on tiivis ja helposti lähestyttävä kokoelma lyhyistä kertomuksista, joiden ansiosta naisten asema on tänä päivänä (edes) sellainen kuin se on. On tarvittu hurja määrä rohkeita ja edistyksellisiä naisia raivaamaan tietä miesten hallitsemassa maailmassa, jotta naisille on saatu muun muassa äänioikeus.

Jenny Jordahlin kuvitus on tismalleen minun mieleeni. Ihmishahmot ovat melko pelkistettyjä, mutta hurjan ilmaisuvoimaisia. 

Tämä kirja kannattaa kaikkien lukea.

-------------------------------------------------------------

Emilia Laatikainen: Kadonneet
Suuri Kurpitsa 2020, 64s.

Emilia Laatikaisen esikoissarjakuva-albumi Kadonneet kertoo noin viisikymmennen kadonneen suomalaisen tarinan. Tai no, se on liioitellusti sanottu. Albumissa nimittäin jokaiselle katoamistapaukselle on annettu tilaa yhden A4-sivun verran, eli käytännössä jutut jäävät pintaraapaisuiksi. Kaikkia näitä katoamistapauksia yhdistää se, ettei ketään heistä ole löydetty. Ajallisesti tapauksia on hyvin pitkältä ajalta. Vanhin tapaus taisi olla 1930-luvulta ja tuorein aivan lähivuosilta.

Kadonneet esittelee muun muassa 2006 kadonneen Antti Hanhivaaran tapauksen. Tuo tapaus on jäänyt minullekin mieleen, sillä muistan lukeneeni Hanhivaaran sisaren haastattelun, jossa kävi ilmi lukuisia epäilyttäviä asioita. Sisaren mukaan poliisi ei ole kuulustellut juuri ketään, eikä teletunnistetietoja tutkittu kuten ei myöskään Hanhivaaran auton istuimen rusehtavia läikkiä. Tapaus on monin tavoin epämääräinen ja epäilyttävä, eikä kymmenessä sarjakuvaruudussa mitenkään välity tapauksen lukuisat omituisuudet.

Olen siinä mielessä ollut äärettömän onnekas, ettei kukaan läheinen ole koskaan kadonnut, eikä minun ole tarvinnut jäädä epätietoisuuteen kenenkään kohtalosta. Tätä albumia lukiessa tulikin melkein syyllinen olo. Aivan kuin olisin tirkistellyt toisten ihmisten suruun.

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
Suuri Kurpitsa 2019, 119s.

Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilen aloittivat taiteilijanuransa suurin piirtein samoihin aikoihin. He kutsuivat toisiaan maalarisiskoiksi ja rohkaisivat toisiaan jatkamaan uraa, joka miellettiin miesten alueeksi. Kuvataiteen opiskelukin oli naisille hankalampaa, sillä opetus oli tuplasti kalliimpaa kuin miesopiskelijoille, eikä laatukaan välttämättä yltänyt samalle tasolle.

Maalarisiskot on todella kaunis sarjakuva-albumi! Niemensivu on selkeästi perehtynyt kunnolla tarinansa päähenkilöiden elämiin, sillä nämä nuoret naiset tuntuvat heti eläviltä ja persoonallisilta. Vaikka kertomus on fiktiivinen, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia.

Albumi alkaa siitä, kun Helene Schjerfbeck saa Suomen Taideyhdistykseltä stipendin ja hän pääsee viimein Pariisiin ja loppuu Pariisin maailmannäyttelyyn. Olisin voinut lukea näistä naisista paljon enemmänkin Niemensivun kertomana, mutta Maalarisiskot on kyllä upea ja eheä kokonaisuus tälläkin sivumäärällä.

Jälleen sarjakuvia

Hope Larson: All Summer Long
Farrar Straus Giroux 2018, 172s.

13-vuotiaan Binan kesärutiineihiin kuuluu hauskuusindeksin laskeminen naapurin Austinin kanssa. Austin on kuitenkin ilmoittautunut ja vastoin todennäköisyyksiä myös päässyt jalkapalloleirille, joten kesästä ei tule ollenkaan Binan suunnitelmien mukaista. Yksin on turha laskea silitettyjä kissoja tai seurata pituuskasvua. Yllättäen Bina tuntuu löytävän yhteisen sävelen Austinin isosiskon kanssa. Mikään ei kuitenkaan voita musiikkia, josta tulee Binalle koko ajan tärkeämpi osa elämää.

All Summer Long on sympaattinen yhden kesän mittainen kasvutarina. Piirrosjälki on vähän kankeaa, mutta tarina pehmentää kulmia riittävästi.

-----------------------------------------------------

Pamela Ribon: My Boyfriend is a Bear
Onipress 2018, 171s.
Piirrokset: Cat Farris

No nyt oli jotenkin hämmentävä sarjakuva.
My Boyfriend is a Bear kertoo Norasta, jolla ei ole ollut onnea miessuhteissa. Kuinka ollakaan hän tapaa karhun, jonka kanssa synkkaa loistavasti. Parisuhde kukoistaa, kunnes karhun on aika painua talviunille.

Niin. Karhu ei siis ole vertauskuva, vaan ihan oikea karhu. Ja se on kyllä aika kamalan häiritsevää, olkoonkin että piirrosjälki on sievää, eikä tässä ole yhtään seksikohtausta (luojan kiitos!).

-----------------------------------------------------

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness
Seven Seas Entertainment 2017, 143s.

Kyselin bloggaritovereilta sarjakuvasuosituksia ja Nagata Kabin My Lesbian Experience with Loneliness oli yksi suositelluista.

28-vuotias päähenkilö on epävarma, eksynyt ja seksuaalisesti kokematon nainen. Hän haluaisi piirtää työkseen mangaa, mutta päätyy tekemään aivan toisenlaisia töitä. Hän kuitenkin masentuu, eikä selviydy lopulta enää työpäivistä ja saa potkut. Nainen päättää hankkia seksuaalisia kokemuksia seuralaispalvelun kautta ja päätyy viettämään yön (vai muutamia tunteja?) hotellissa kokeneen naisen kanssa.

Minusta tämä oli aika hyvä sarjakuva, mutta melko masentava myös. Tuntui hirveän kurjalta, että päähenkilö oli niin yksin kaikkien ongelmiensa kanssa. Hänellä ei ole ystäviä, eivätkä vanhemmatkaan ole lainkaan keskustelevaa (tai tukena olevaa) sorttia. Hienoa silti, että hän kaikesta huolimatta yrittää saada elämäänsä raiteilleen.

-----------------------------------------------------

Molly Knox Ostertag: The Hidden Witch
Scholastic 2018, 203s.

Ostin viime kesänä omaksi Molly Knox Ostertagin The Witch Boyn. Tarina oli ihan ok, piirrosjälki hyvää, mutta kokonaisuus jäi vähän turhan mitäänsanomattomaksi. Halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan,  kun sellainen kerran on ilmestynyt ja kylläpä kannatti!

Ostertag toteaa itsekin loppusanoissa, että The Hidden Witch syntyi kuin itsestään ja minusta se kyllä näkyi lopputuloksessa. Edelleen tarina on pikkuisen liian mutkaton ja jollain tapaa helppo, mutta kokonaisuus on edeltäjäänsä huomattavasti tasokkaampi.

Nyt Aster saa osallistua kotikoulun oppitunneille. Hän on kuitenkin luokkatovereitaan jäljessä, eikä opettaja ole ymmärtäväisin mahdollinen. Onneksi isoäiti haluaa tukea Asteria, josta on myös hurjasti apua Misakin auttamisessa. Asterin ystävä Charlie saa uuden luokkatoverin, josta paljastuu pelottava puoli.

Tästä tykkäsin ja seuraavan osan pistin jo lukulistalle.

-----------------------------------------------------

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Suuri Kurpitsa 2019, 163s.

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani. Tarina kertoo tytöstä, jolla on yksi paras ystävä. Koulun alettua ystävyys muuttuu epävakaammaksi ja ystävän lausahdukset alkavat tuntua enenevässä määrin syytöksiltä. Ala-asteen päätyttyä ystävyys hiipuu olemattomiin ja tytön elämään tulee uusia ihmisiä.

Louhi käyttää paljon yhden sivun kokoisia näkymiä, eli varsinaista perinteisempää, ruudutettua sarjakuvaa on aika vähän. Puhekuplia on pari yksittäistä, muuten kerronta etenee kuvateksteillä.

Kiinnostava albumi, mutta päähenkilö jää harmillisen hailakaksi hahmoksi.

-----------------------------------------------------

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut
Suuri Kurpitsa 2019, 143s.

Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut sisältää kuusi tarinaa lapsuudesta. Takakansitekstissä puhutaan tosielämän salaisuuksista, mutta mistään en löytänyt mainintaa esimerkiksi omaelämäkerrallisuudesta. 

Kirjan aloittaa tarina luokkaretkestä vesipuistoon Vaasaan. Pienen koulun kaikki noin 35 oppilasta, muutama opettaja ja huoltaja mahtuvat helposti samaan bussiin. Vesipuistossa on mahtavaa, kunnes vedestä löytyy jotakin kamalaa.

Tarinoissa on samaan aikaan kepeitä lapsuusjuttuja ja todella synkkiä sävyjä. Hyrrin kynästä ei synny vain yhtä jälkeä, vaan hän hallitsee upeasti useamman tyylin.

Tätä lukiessa alkoi vaivata samankaltainen huono omatunto kuin lapsena, jos teki salaa jotakin kiellettyä.

Subdimensionaalinen portti

Wolf Kankare: Subdimensionaalinen portti
Suuri Kurpitsa 2018, 215s.

Olen kovasti kaipaillut uusia sarjakuvatuttavuuksia ja kiinnostuin tästä Wolf Kankareen uudesta albumista heti sen nähtyäni. Subdimensionaalinen portti on kyllä nimetty sillä tavalla, etten osannut nimestä päätellä yhtään mitään, mutta piirrostyyliä kurkattuani päätin, että tämän luen.

Ja niin luin.

Eelis on - tai ainakin tuntee olevansa - aina sivullinen. Kun muilta udellaan ihastusten nimiä, Eelikseltä ei kysytä. Eelis itse tietää tykkäävänsä pojista, mutta hän ei ole aivan varma, tietävätkö muutkin. Sosiaalisissa tilanteissa hieman syrjään vetäytyvä ja varovainen Eelis elää vahvasti mielikuvituksessaan, mutta yrittää kyllä lähestyä muita myös oikeasti. Kaverisuhteiden luominen, muista suhteista puhumattakaan, on kuitenkin haastavaa.

Eelikselle esitellään subdimensionaalinen portti, josta kulkemalla jokin asia muuttuu. Vai muuttuuko?

Kankareen piirrostyyli ja sarjakuva-albumin nelivärikuvitus toimivat loistavasti. Kynä on selvästi viihtynyt työssään, sillä lopputulos on todella sulavaa katseltavaa. En voi väittää ymmärtäneeni subdimensionaalisen portin roolia, mutta ei haittaa, sillä kokonaisuus on joka tapauksessa todella toimiva. Upeaa työtä!

Kooste 4/2018

Allison, Sarin, Fleming, Cogar:
Giant Days volume 7
Boom! Box 2018, 112s.

Rakastan Giant Daysia!
Tässä sarjakuvassa toimii ihan kaikki juonesta väritykseen, piirrosjäljestä fonttivalintaan. Täydellistä!

Seitsemännessä kokoelmassa vietetään joulua, seurataan sivusta Deanin odottamatonta seurustelusuhdetta, Esther yrittää fiksuuntua ja selvitetään tyttöjen vuokrakämpän autotallista kuuluvien outojen äänien aiheuttajaa. Sarja on yhtä aikaa arkinen ja silti hauskasti vinksahtanut. Hahmoissa on luonnetta, eivätkä he mene vahingossakaan sekaisin keskenään. Tykkään ihan pöhölönä.

Tässäkin osassa oli muuten yhden puhekuplan verran selvää suomea: "örin örin joulu yö". Ilahduttavaa ja kiinnostavaa!

Matt Adrian:
The Mincing Mockinbird
Guide to Troubled Birds
Blue Rider Press 2012, 64s.

Guide to Troubled Birds on pikkusiskon tekemä löytö. Hän esitteli netissä hupaisasti nimettyjä lintumaalauksia ja kun kerran niihin liittyvä kirja oli saatavilla niin minä tilasin sen. Kirja on pikkuinen, mutta törkeän hauska.

Kuten näkyy, jo ulkomuotoon on panostettu runsaasti.
Persoonallisten lintumaalausten lisäksi kirjasta löytyy ikään kuin mininovelleja kohtaamisista lintujen kanssa. Linnut ovat selkeästi huomattavasti arveluttavampia tapauksia, kuin olen koskaan kuvitellut!

Ihailkaa vielä tätä takakannen kuvaa:

Rune Ryberg: Jätti
(Gigant, 2013)
Kumiorava 2014, 62s.
Suom. Antti Koivumäki

Kahden huippuhyvän kirjan jälkeen on vähän mälsää blogata kirjasta, joka tarjosi hurjasti vauhtia, mutta vähän mitään sen lisäksi.

Rune Rybergin Jätti-sarjakuva on suoraviivainen neidonkaappaus - takaa-ajo - taistelu - loppu -muotoinen tarina, jossa ei oikein ole mitään muuta. Hahmot jäävät pinnallisiksi, samoin tapahtumat.

Omaperäinen piirrostyyli ja runsas värin käyttö pelasti kuitenkin paljon. Tai no, ehkä ei pelastanut, mutta niiden takia sarjakuvan viitsi sentään lukea.

Jean-Philippe Peyraud: Kauneuspilkkuja
Kolme muunnelmaa
(Grain de beautè, 2003)
WSOY 2010, 140s.
Suom. Saara Pääkkönen

Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja sisältää kolme muunnelmaa tilanteesta, jossa ex-rakastavaiset päätyvät hauskan illan päätteeksi harrastamaan seksiä.

Jälkihehkuissa miehellä on ollut tapana laskea naisen kauneuspilkut, niin nytkin.

Ihan kivoissa pikku tarinoissa puidaan entisiä ja nykyisiä parisuhteita, toisen hyviä ja huonoja puolia. Samasta tilanteesta voi syntyä monenlaisia kohtauksia, jotka voisivat myös päättyä hyvin eri tavoin.

Ideana kiva, piirrosjäljeltään miellyttävä, mutta kokonaisuutena helposti unohtuva sarjakuva.

Pauli Kallio: Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää
Suuri Kurpitsa 2018, 80s.
Piirrokset: Reetta Niemensivu

Lyhenevä kesä -sarjakuvaa olen lukenut kotona käydessä Nivala-lehdestä. Yksittäisinä luettuna en ole näihin kauheasti ihastunut, mutta näin albumina homma toimii tosi kivasti.

Annikki, Jaakko ja Antero asuvat jossakin pikkukylässä, ehkä jossain päin Pohjanmaata, ehkä jossain pohjoisempana tai ihan muualla päin Suomea. Eletään 1970-luvun alkua ja on - tietenkin - kesä.

Kaverukset käyvät uimassa, seikkailevat, syövät pullaa ja tekevät kaikkia muitakin kivoja juttuja. Tykkäsin!

Kooste 3/2018

Stephen King & Joe Hill:
In the Tall Crass
Simon Schuster Audio 2012, 1h 45min.
Lukija: Stephen Lang

Yhtenä sunnuntaina kuuntelin kertaistumalta Stephen Kingin ja Joe Hillin yhteistyön tuloksena syntyneen In the Tall Grass -tarinan. Pituutta ei ole paljoa, joten kyseessä lienee korkeintaan pienoisromaani.

Sisarukset Cal ja Becky, joka on raskaana, ovat matkalla sukulaisten luo. Jossakin vaiheessa matkaa, aika syrjäisen pysähdyspaikan kohdilla, kumpikin kuulee lapsen avunhuutoja. Viereinen pelto kasvaa korkeaa ruohoa, eikä lapsi löydä takaisin tielle. Cal ja Becky lähtevät apuun, mutta huomaavat saman tien joutuneensa eroon toisistaan. Sekä lapsen että heidän omat äänensä tuntuvat kuuluvan mistä sattuu ja tuota pikaa myös auttajat ovat eksyksissä.

Melko harmittomana ja vain lievästi ahdistavana alkanut tarina kääntyy pian kammottavaksi ja veriseksi. Ei tämä mitenkään parasta Kingiä tai Hilliä ollut, mutta perushyvää kauhua kuitenkin.

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018, 72s.

Mira Malliuksen sarjakuva-albumi Mutzi sisältää tarkkanäköisiä huomioita äitiydestä ja vanhemmuudesta. Omat lapset ovat ja sen verran isoja (nuorinkin jo 5v.), että aika on alkanut kullata vauvavuosien väsymystä ja muita haasteita. Tekikin todella hyvää muistutella itseä siitä, että tosiaan tätäkin se arki pienten lasten kanssa on.

Mainio kirja etenkin meille vanhemmille, joilla ne vähäunisimmat ajat eivät enää ole aivan tuoreessa muistissa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri _Kurpitsa 2015, 112s.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Mielisairaalan kesätyttö on visuaalisesti synkeä kertomus mielenterveyden ongelmista ja etenkin sairaan ja terveen häilyvästä erosta.

Vilma on tunnollinen opiskelija, joka tavoittelee myös fyysistä täydellisyyttä. Hän pääsee mielisairaalaan kesätöihin siivoojaksi, mutta huomaa pian, ettei ole helppoa erottaa sairaita terveistä. Vilman tiukan aikataulutettu elämä ruokapäiväkirjoineen, treeni- ja opiskeluaikatauluineen sekä jatkuva puntarilla ravaaminen ei ole tervettä, mutta ei hän osaa pitää itseään sairaana.

Piirrostyyliin totutteli otti oman aikansa, sillä synkät värit ja tarinan tunnelma ahdistivat. Silti tällaisen tarinan lukeminen teki hyvää: että vaikka itse kokisi omat tekonsa ja valintansa täysin järkeviksi ja perustelluiksi, eivät ne ehkä kuitenkaan sitä ole.

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2016, 42s.

Seuraan Instagramissa JP Ahosta ja olen lukuisten muiden tavoin ihastunut Belzebubs-sarjakuviin. Minua harmitti hirveästi, kun nämä pikkuruiset sarjakuva-albumit oli jo ehditty myydä loppuun siinä vaiheessa kun hoksasin sen olemassaolon.

Mutta voi sitä onnea, kun kirjaston sarjakuvahyllystä kaiken maailman supersankarialbumeiden välistä löysin mustanpuhuvan pienen kirjasen!

Vaikka useimmat stripit olivat entuudestaan tuttuja, ei se haitannut ollenkaan. Tykkään Ahosen kynänjäljestä todella paljon ja vaikka hevi on harvinaisen kaukana omasta musiikkimausta, näistä synkeän hupaisista hahmoista ei voi olla pitämättä.

Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti
Suuri Kurpitsa 2017, 255s.

Jesse Matilaisen sarjakuva-albumi Suomen suurin kommunisti on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi.

Teoksessa seurataan Suomen sisällissodan loppuessa Neuvostoliittoon paenneita merkkihenkilöitä, jotka jatkavat punaisen vallankumouksen suunnittelua rajan takana. Aate on vahva ja toiveet korkealla, mutta paluu Suomeen ei ole mahdollinen. Neuvostoliittokaan ei kuitenkaan ole niin vakaa ja turvallinen kuin uskottiin ja lopulta sieltäkin täytyy paeta.

Albumissa on runsaasti henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Aino Sarolaan, Hanna Malmista Yrjö Sirolaan. Matilainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta joutunut jossakin määrin turvautumaan omiin tulkintoihinsa, kun varmaa tietoa ei ole löytynyt.

Kokonaisuus on kiinnostava ja hyvin toteutettu. Pidän siitä, että muuten mustavalkoista albumia värittää punainen tehosteväri. Välillä minulla oli ongelmia tunnistaa kaikkia miehiä, kun he tuntuivat olevan kaikki saman näköisiä.

Sarjakuvakooste

Paco Roca: Ryppyjä
(Arrugas, 2007)
WSOY 2010, 112s.
Suom. Anu Partanen

Pikkusisko osti Paco Rocan Ryppyjä-albumin ja kehui sitä hyväksi. Koska sisko ei harrasta turhia ylisanoja, ruinasin tämän vanhuksista kertovan sarjakuvan saman tien lainaan.

Emilion poika hankkii isälleen paikan hoitolaitoksesta, kun tämä alkaa unohdella asioita ja ihmisiä. Sekava käytös säikäyttää ja lääkärit toteavatkin Emilion sairastavan alzheimerin tautia. Emilio ei tunne itseään avuttomaksi vanhukseksi ja muistikin on hänen mielestään vielä aivan kunnossa. Hoitokodin yläkerrassa hoidetaan niitä asukkaita, jotka eivät pärjää enää ilman jatkuvaa apua. Siirto yläkertaan on kuin kuolemantuomio, kukaan ei haluaisi päätyä sinne.

Hoitokodin asukkaat elävät yhtä aikaa nykyhetkessä ja muistoissa. Se on yhtä aikaa kaunista ja traagista. Parhaiten tämä vastakkaisuus tuntui kohtauksessa, jossa Emilio ja kaksi muuta potilasta karkaavat hoitokodista. Samaan aikaan teki mieli hurrata heidän pian koittavalle vapaudelleen ja pysäyttää heidät keinolla millä hyvänsä.

Paco Roca onnistuu ilmaisemaan muistin oikutteluja erikoisen hyvin, liikoja korostamatta. Jo kansikuva on minusta haikean surullinen ja silti kaunis, jopa onnellinen.

Pidin Ryppyjä-sarjakuvan vanhuksista ja heidän elämänhalustaan. Monilla hahmoilla on esikuvansa todellisuudessa, myös Emiliolla.

Ihana, koskettava ja kaunis tarina.

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset
(Autobio & Autobio 2)
WSOY 2011, 71s.
Suom. Saara Pääkkönen

Cyril Pedrosan Ekoloogiset vaikutti etukäteen hupaisalta sarjakuvalta: millaisia hauskoja tilanteita ja vaikeita valintoja joutuu kohtaamaan perhe, joka pyrkii elämään luonnonmukaisesti ja kestävää kehitystä tukien?

Ekoloogiset on koottu Pedrosan kahdesta omaelämäkerrallisesta sarjakuva-albumista, enkä tiedä onko kirja kärsinyt paljonkin tästä karsitusta olomuodostaan. Minulle oli vaikeaa yrittää päätellä, milloin ja mille pitäisi tai saisi nauraa. Luulen, että pienelläkin liioittelulla koomisuus olisi lisääntynyt huomattavasti. Tavallaan albumi jätti myös hämillisen olon siitä, haluaako Pedrosa näillä jutuillaan rohkaista muitakin elämään ekologisemmin vai ruokkiiko kirja enemmänkin sellaista "ei millään kuitenkaan ole väliä" -asennetta. Toisaalta, moni ekologinen valinta on juuri niin ristiriitainen kuin sarjakuvassakin ilmaistaan: onko viisaampaa ostaa paikallisia, tehotuotettuja mansikoita vai kaukaa, saastuttavilla rekoilla kuskattuja luomumansikoita?

Ehkä koin kirjan heikkoudeksi nimenomaan sen realistisuuden. Pedrosa ei yritäkään luoda ekologisuudesta siloiteltua ja aina (omatuntoa) palkitsevaa elämäntapaa. Hän näyttää myös ne haasteet ja repsahdukset, joita kohdatessa omistautuneinkin ituhippi (kuten kirjassa nimitellään) saattaa epäillä valintojensa järkevyyttä.

Ekoloogiset oli hetkittäin viihdyttävä, mutta ei ollenkaan niin mieleenpainuva kuin hänen palkittu sarjakuvaromaaninsa Kolme varjoa.

Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia
Suuri Kurpitsa 2011, 38s.

Ilahduin kovasti kun löysin kirjaston hyllystä lukemattoman Reetta Niemensivun sarjakuvan. Aavepianisti ja muita kertomuksia jatkaa tositarinalinjalla, kuten Lempi ja rakkaus sekä Saniainen kukkii juhannuksena -albumitkin. Kummitusjuttujen todenperäisyydestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minä pidän tällaisista vanhan kansan aavekokemuksista.

Albumi sisältää neljä lyhyttä tarinaa: Lentävä kissa, Kolehti, Amerikan arkku ja Aavepianisti. Suosikikseni nousi nimitarina aavepianistista. Talon isäntä herää yöllä siihen, kun tytär soittaa pianoa. Tai niin isä luulee, sillä tytär on maannut omassa sängyssään ja kuullut soiton hänkin. Yhtä aikaa he astuvat saliin, jossa piano on, mutta musiikki vaikenee samalla hetkellä. Isä kuittaa soitannon naapurin pojan kujeiluksi, mutta pian maate päästyään isä kuulee musiikin soivan taas. Jälleen isä ja tytär kiiruhtavat tyhjään saliin ja soitto loppuu. Isä tempaisee pianon kannen auki ja yllättää pari hiirtä juoksemasta pianon sisällä. Helpottunut isäntä toteaa talon tarvitsevan kunnon kissan ja palaa sänkyyn. Omassa pedissään tytär valvoo ja kuuntelee aavepianistin edelleen jatkuvaa soittoa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Niemensivun tyylistä todella paljon. Hänen piirustustyylinsä sopii valtavan hyvin tällaisiin vanhahtaviin tarinoihin ja tarinankertojanakin hän on taitava.

Mainio albumi, joka tarjoaa sivumääräänsä enemmän sisältöä.

Hanna Arvela & Samuli Sarén: Sanoisitko kuskille päivää
Zum Teufel 2010, 76s.

Sanoisitko Kuskille Päivää on sarjakuvakirja, joka ei vastannut oikeastaan lainkaan odotuksia. Jostakin syystä olin siinä uskossa, että tähän on koottu aitoja, absurdeja ja hulvattoman hauskoja möläytyksiä, joita bussikuskit ovat työssään saaneet kuulla/joutuneet kuulemaan.

Odotin siis naurunpyrskähdyksiä, myötähäpeää ja epäuskon täyteisiä kohtauksia, mutta jouduin pettymään suuresti. Epäuskoa tosin koin, mutta lähinnä juuri odotusten ja todellisuuden välisen eron takia.

Tätä lukiessa minua ei naurattanut, eikä edes huvittanut. Takakannessa sanotaan muun muassa näin: "He [bussikuskit] eivät tervehdi, he ajavat pysäkkien ohi kiusallaan ja mahdollisesti haisevatkin pahalta. Sanoisitko Kuskille Päivää ravistelee näitä ennakkoluuloja ja kyseenalaistaa ihmisten käytöstä (…)" Mutta sen sijaan, että olisin kokenut asenteitani ravistellun, jutut lähinnä tukivat noita takakannessa lueteltuja ennakkoluuloja. Miksi ihmeessä tässä kirjassa ei ole haluttu herkutella asiakkailla, vaan keskitytään esittämään kuski mahdollisimman epäedullisessa valossa?

Luultavasti kirja ei ole niin turhauttava kuin millaiseksi minä sen koin. Minä vain odotin jotain ihan muuta kuin kirja sitten tarjosi. Tai sitten nämä vitsit eivät aukene kaikille.

Lempi ja rakkaus & Uusissa maisemissa

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
Suuri Kurpitsa 2010, 56s.

Ihastuin Reetta Niemensivun sarjakuvaan Saniainen kukkii juhannuksena ja ilahduin, kun kirjaston hyllystä löytyi myös tämä Lempi ja rakkaus. Tämäkin sarjakuva perustuu tositapahtumiin, tällä kertaa Niemensivun oman Lempi-mummun elämään.

Lyhyeen albumiin mahtuu Lempin rakkauselämä tiivistettynä. Nuorena Lempi rakastuu kiertävään suutariin, mutta vanhemmat eivät anna tyttärelleen naimalupaa. Suutari ehdottaa karkaamista, mutta kun Lempi ei siihen suostu, ajautuu suutari toisen naisen syliin. Vuosien kuluttua, suutarin vaimon kuoltua, Lempi ei enää suostu muiden määräiltäväksi vaan nai nuoruuden rakkaansa ja avioelämä kukoistaa.

Voi kyllä minä edelleen ihailen Niemensivun kynänjälkeä, väritystä ja tarinankerrontaa. Vaikka Lempi ja rakkaus on lyhyt, siinä kerrotaan kuitenkin kokonaisen elämän verran, vieläpä todella kauniisti ja koskettavasti. Tekisi mieli laittaa tähän rivi sydämiä, niin ihana tämä oli.

Terhi Ekebom: Uusissa maisemissa
Asema 2005, 56s.

Myös tähän Terhi Ekebomin sarjakuvaan Uusissa maisemissa tartuin hyvien kokemusten vuoksi. Ekebomin Kummituslapsi oli niin kaunis ja hieno, että halusin tutustua hänen tuotoksiin lisää. Uusissa maisemissa on tyylillisesti tyystin erilainen kuin Kummituslapsi jo piirrostyylinsä puolesta. Jo kansi on synkkä, myrskyinen ja uhkaava, masentavakin.

Tämä albumi sisältää kaksi tarinaa pojasta, joka elää vanhempiensa kanssa kiertolaiselämää. He eivät viivy pitkää aikaa missään, sillä he välttelevät poliisia. Toisinaan he asettuvat hetkeksi johonkin autiotaloon, muuten pojan huoneena toimii liikkuvan auton takapenkki. Joskus perhe uskaltautuu ruotsinlautalle. Poika aavistaa, että hänen vanhemmissaan on jotain vikaa.

Koska poika ei tiedä tarkalleen, mitä hänen vanhempansa puuhaavat, ei lukijakaan saa sitä tietää. Mutta viitteitä kyllä on, sellaisia joiden ansiosta ei jää epäselväksi, että kyseessä on jotakin yksiselitteisen karmeaa. Tunnelmaltaan tarinat ovatkin painostavia ja ahdistavia, huikeita.

Uusissa maisemissa perustuu Timo Teräsahjon saman nimisiin novelleihin, jotka on julkaistu kokoelmassa Keksijän poika ja muita novelleja, jonka varasinkin kirjastosta juuri hetki sitten. Mielenkiinnolla odotan, millaisia miehen muut novellit ovat ja kuinka uskollisesti Ekebom on Uusissa maisemissa -novelleja seurannut.