Ragnarök, jumalten tuho

A. S. Byatt: Ragnarök, jumalten tuho

(Ragnarok. The End of Gods, 2011)

Tammi 2013, 148s.

Suom. Titia Schuurman

Jokin aika sitten luin ensimmäisen A. S. Byattini, Pienen mustan kirjan, ja lumouduin. Nautin Byattin kerronnan latautuneisuudesta ja upeista tunnelmista. Jotain samaa odotin myös tältä uusimmalta, skandinaavisten myyttien uudelleenkerronnalta.

Pieni, laiha tyttö evakuoidaan Lontoosta maaseudulle toisen maailmansodan pauhatessa. Kaukana haisevista tehtaista tyttö nauttii luonnon monimuotoisuudesta ja puhtaasta ilmasta. Hän myös lukee, suurta ja komeaa teosta, jossa kerrotaan skandinaavisia jumaltaruja. Noissa taruissa tyttö näkee oman maailmansa: sen synnyn, elon ja lähestyvän, väistämättömän lopun.

Mutta väsymättömät takaa-ajajat, punasilmäiset ja punakurkkuiset sudet, joilla oli nyt Garm joukossaan, tiesivät että niiden aika oli koittanut, ja ne laukkasivat nopeammin ja iskivät hampaansa hopeahevosen ja tumman hevosen lonkkiin. Hevoset kiljuivat ja suistuivat radaltaan, ja maailman valo meni sekaisin, se kävi mustaksi ja hehkuvan valkeaksi, hornanpimeäksi ja tulenpunaiseksi.

Ragnarök - jumalten tuho jätti ristiriitaisen olon. Pidin sen lukemisesta, tunsin oppivani runsaasti uutta Asgårdista jumalineen ja muista skandinaavisista myyteistä ja nautin Byattin kielestä. Mutta kirjan lukemisen jälkeen olen lähinnä hämilläni. Minusta pienen evakkotytön ja myyttien yhteensulautuminen ei toiminut, vaan tunsin lukevani tytön tarinaa ja myyttejä erikseen. Toki se vertauskuvallisuus on selkeästi nähtävissä, mutta olisin toivonut myyttien sulautuvan tytön arkeen sulavammin, ilman korkeita kynnyksiä. Ehkä kirja olisi tuntunut eheämmältä kokonaisuudelta, jos olisin tuntenut näitä taruja entuudestaan paremmin, enkä olisi "joutunut" käyttämään energiaa uuden oppimiseen.

Vaikka en tähän kirjaan rakastunutkaan, ei minun sen lukemista tarvitse katua. Ja luulenpa, että tämän kirjan pariin tulee palattua viimeistään sitten, kun muisti kaipaa virkistämistä noiden myyttien suhteen.