keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kun aika loppuu

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015, 248s.

Kun aika loppuu alkoi putkahdella esiin siellä täällä ympäri internetiä, pakahtuneiden kehujen saattelemana. Olen melkoinen tunteilija ja nyt tuntui olevan sopiva väli oikein kunnolla hätkähdyttävälle tarinalle.

Kun aika loppuu sijoittuu lähitulevaisuuteen, missä välinpitämätön suhtautuminen ilmastonmuutokseen ei ole enää mahdollista. Eräänä tavallisena päivänä joku nousee Lasipalatsin katolle ja alkaa ampua ohikulkijoita.

Tarinaa kertoo omasta näkökulmastaan kolme ihmistä: Laura Anttila sekä hänen lapsensa Aava ja Aslak. Laura on luennoinut ilmastonmuutoksesta jo vuosikausia, Aava opiskellut lääkäriksi päästäkseen mahdollisimman kauas Suomesta ja Aslak on lähes stereotyyppinen syrjäytynyt, mielenterveysongelmainen nuori. Aslak on se satunnaisesti uhrinsa valitseva ampuja.

Kerronta painottuu hyvin paljon Lauraan ja Aavaan. Joukkosurmaajan läheiset on melko helppo sivuuttaa ja keskittyä uhrien läheisten tuskaan. Mutta luonnollisesti suru kuuluu myös tekijän läheisille. Heidän osakseen voi tulla myös vaikeasti määriteltävä syyllisyys: olisiko tämän voinut ennustaa? Estää?

Minusta tässä kirjassa on aivan liian paljon aiheita. Yllättäen koin Aslakin lähes sivuhenkilöksi, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla se keskeisin. Laura ei koskaan haaveillut lapsista, mutta miehen toiveesta hän kuitenkin perusti perheen. Parisuhde on väljähtänyt ja Lauran sänkyä on lämmittänyt toinenkin mies. En oikein hoksannut, mikä Lauraa ja Eerikiä edelleen piti yhdessä, kun aviomies ei tuntunut herättävän Laurassa oikein minkäänlaisia tunteita. Eerik oli hahmona täysin ulkopuolinen, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä perheen kolmen muun jäsenen kanssa. Lauran osuuksia lukiessa tuli lähinnä sellainen olo, että äiti yrittää setviä omaa elämäänsä eikä suhdetta poikaansa tai pojan ongelmia. Aavan uravalinnan syitä ja halua työskennellä kriisialueilla, mahdollisimman kaukana kodista puidaan niitäkin pitkään ja hartaasti. Aslak taas pääsee ääneen harmillisen vähän ja syyt hänen teolleen jäävät mielikuvituksettoman ennalta-arvattaviksi.

Hirvosen kieli on kaunista, mutta paikoin makuuni turhankin teatraalista. Lukeminen oli sulavaa, mutta sitä tunnehyökyä en päässyt kokemaan. Odotukset olivat korkealla, joten ehkä pettymys oli väistämätön.

10 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä paljon ja vaikutuin. Hirvosen tapa kertoa on juuri sellainen, joka saa minut kyynelehtimään, vaikken lukiessani kovinkaan usein itke. On tosin totta, että Hirvosen romaanissa on paljon teemoja (ja osin samoja kuin kirjailijan edellisissä), mutta minulle tämä oli niistä huolimatta melkeinpä täysiosuma (heh, aika hurjasti sanottu tämän kirjan yhteydessä...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Minua harmittaa edelleen, etten saanut kiinni tämän kirjan tunnelatauksesta. Lukemisesta ei ole vielä pitkääkään aikaa, mutta lukukokemus alkaa jo pyyhkiytyä muistista.

      Poista
  2. Minua tämä kirja kiinnostaa oikein kovasti, edelleen. Olen mielenkiinnolla lukenut toisten blogiarvioita ja se sisäinen tunne vain vahvistuu. Siis sellainen tunne, että tämä voisi olla kirja juuri minulle. Kiinnostaa tuo, että Laura perustaa lähinnä miehen toiveesta perheen (eli saa lapsia?).

    Kamalaa, kun joka tuutista tulee niin paljon houkuttelevia kirjoja! ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, Joo, perheen perustamisella tarkoitin nimenomaan lasten hankkimista. Minulle Laurasta jäi erittäin itsekeskeisen henkilön kuva, vähän sellanen "Mulla on jo ollut niin rankkaa, pitääkö tämäkin vielä osua juuri mun kohdalle??".

      Poista
  3. Koin kirjan vähän samoin, Maija! Odotukset olivat valtavan korkealla ja sitten kompastelin pakahduttaviin tunteisiin, vaikka niitä juuri odotinkin. Harmitti oikein.

    Kirja oli kyllä vaikuttava ja hyvä, ja suosittelen sitä kaikille luettavaksi. Aihe on tärkeä ja kirja on sujuvaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Tätä oli kyllä vaivatonta lukea, vaikka tarina ei minussa oikein mitään tunteita hetkauttanutkaan. Edelleen tympäsee, että kirja jätti näin kylmäksi!

      Poista
  4. Minusta tämä oli alussa juuri sellainen, että kieli toi kyyneleet silmiin. Ihan vain siksi, että kaikki oli niin osuvasti kirjoitettu. Mutta sitten aihe ei kuitenkaan pitänyt minua otteessaan, enkä saanut mitään vastausta kysymykseen, että miksi? Petyin vähän, kun en saanut edes hyvää yritystä siihen kysymykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari a, Totta! Tuskinpa vastaaviin tekoihin yleensäkään mitään selkeää syytä on, mutta edes jotain olisi voinut tarjota. Tai no, kyllähän sieltä syyntapainen löytyi, mutta ei se tuntunut ollenkaan riittävältä. Eikä uskottavalta. Ja juuri se yksioikoisuus, millä nettikaveruus on automaattisesti vaarallinen, harhaanjohtava ja muut kliseet ikään kuin pilasivat koko homman.

      Poista
  5. Minä tykkäsin Hirvosen edellisistä kirjoista tosi paljon, mutta tämä oli itsellenikin pettymys. Tärkeä teema, mutta hieman liian teatraalista tekstiä makuuni. Aihe itsessään on niin vahva, ettei se olisi kaivannut näin voimakasta alleviivausta, vaan olisi toiminut paremmin, jos teksti olisi ollut jotenkin lakonisempaa. Ei tämä ollut missään nimessä huono kirja, mutta mielestäni Hirvosen heikoin.

    Nostan kuitenkin hattua siitä miten Aslakia on kuvattu. Itse päättelin, että pojalla olisi aspergeirin syndrooma, mutta oli mikä oli, se pojan vaikeus ja kömpelyys muiden ihmisten seurassa oli kyllä kuvattu sydäntäraastavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reeta, teksti oli minustakin turhan koukeroista ja suurieleistä. Vähempi dramaattisuus kielessä olisi varmaankin tehnyt tarinasta väkevämmän.

      Minä pidin Aslakia "vain" masentuneena ja olisin lukenut hänen ajatuksistaan ja tekemisistään mielelläni huomattavasti enemmän.

      Poista