 |
| Kate Morton: Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper, 2012) Bazar 2016, 666s. Suom. Hilkka Pekkanen |
Kate Morton herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olen lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset, joista Salaisuuden kantaja on neljäs, enkä edelleenkään osaa päättää, mitä mieltä näistä kirjoista olen.
Salaisuuden kantaja käynnistyy koukuttavasti eräänä kesäisenä päivänä vuonna 1961. Onnellinen perhe viettää kuopuksen syntymäpäivää keskellä maalaisidylliä ja kaikki on täydellistä. Lapsista vanhin, teini-ikäinen Laurel, pujahtaa puumajaan haaveilemaan eräästä tietystä pojasta ja äiti lähtee nuorimmaisensa kanssa hakemaan kotiin unohtunutta kakkulapiota, kun pihaan ilmestyy vieras mies. Laurel näkee, kuinka äiti surmaa miehen, mutta vasta äitinsä kuolinvuoteen ääressä hän alkaa selvittää, mitä tuona päivänä oikeastaan tapahtui ja miksi.
Luin reilut sata sivua hetkessä, mutta sitten iski flunssainen uupumus, enkä jaksanut kannatella painavaa kirjaa. (Kuulostaa dramaattiselta, eikö totta!) Kun viimein pystyin jatkamaan lukemista, ei siitä meinannut tulla enää yhtään mitään. Sinnikkäästi kuitenkin luin ja pääsin lopulta tarpeeksi hyvin kirjaan mukaan. Aivan kirjan lopussa kirjailija onnistui jopa kääntämään tarinan yllättävään suuntaan!
Jälleen kerran Morton kuvaa hyvin tarkasti aivan kaiken, lähes kaikkien näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse arvuutella motiiveja tai kohtaloita, kun kaikki kyllä selitetään auki. Tiivistäminen olisi tehnyt tarinalle hyvää ja minusta kirjailija olisi voinut pitää osan salaisuuksista salaisuuksina. Morton kirjoittaa melko vetävästi ja tarinoissa on kiinnostavia ihmiskohtaloita. Hänellä tahtoo vain olla harmittava tapa rönsyillä sinne tänne tarinan jännitteen kustannuksella. Ja silti, vaikka lukeminen oli hetkellisesti hyvin työlästä, pidin tästäkin kirjasta sen verran paljon, että jään mielenkiinnolla odottamaan Mortonin seuraavaa kirjaa.
Minunkin fiilikseni Mortonin suhteen ovat hieman ristiriitaiset. Olen lukenut nyt kaikki neljä (tästä en vielä blogannut). Tavallaan nämä ovat sopineet omaan makuuni kun olen kaivannut keveämpää luettavaa, sillä tavoin, että en odota ihmeitä, mutta viihdyn hyvin. Paluu Rivertoniin ja Kaukaiset hetket ovat omat lempparini, mutta ne luinkin juuri silloin kun kaipasin niitä. Hylätty puutarha oli ihan ok.
VastaaPoistaTämän kanssa minä taistelin ensimmäiset 200 sivua. Jos ei olisi ollut Mortonin kirja, olisi varmasti jäänyt kesken. Sen jälkeen tarina veti jo mukanaan ihan hyvin, mutta ihan liikaa rönsysi. Mielestäni 100 sivua olisi voinut siivota kevyesti pois.
Katri, No just näin! Paitsi mulle tosiaan Hylätty puutarha on ollut se mieluisin, Riverton isoin pettymys. Onhan nämä hyvää viihdelukemista, mutta jotenkin tuntuu, että viihtyisin varmaan vielä paremmin jos sivuja olisi karsittu.
Poista