Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle
Kirjapaja 2016, 164s.

Tämän kirjan olemassaolo olisi voinut jäädä minulta kokonaan huomaamatta, ellei Pihi nainen olisi blogannut siitä jokin aika sitten. Sattumalta kirja tuli vastaan kirjastossa heti seuraavalla viikolla ja luinkin sen nopeasti.

Laura Honkasalo on kirjoittanut helppolukuisen tutkielman yksinäisyydestä: mitä se on ja miltä se tuntuu. Yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino ja vaikka laihduttaminen ei helppoa olekaan, yksinäisyydelle on vielä vaikeampi tehdä mitään.

Luultavasti en ole koskaan ollut järin yksinäinen, enkä siksi tunnista kirjassa kerrottuja tilanteita. En ole koskaan ollut koulussa niitä suosittuja oppilaita, mutta kyllä minulla on aina kavereita ollut. Yläasteella ystävystyminen oli todella vaivatonta ja vaikka näin aikuisena ystävyyssuhteiden ylläpito vaatii aika paljon enemmän panostusta, tiedän että ystävien kanssa voi aina jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäätiin. Muutamaa rakasta ystävää en ole nähnyt vuosiin, mutta kirjoittelemme perinteisiä kirjeitä muutaman kerran vuodessa. Eihän Facebook ja muut sosiaaliset mediat korvaa naamatusten juttelua, mutta kyllä minä koen siellä vaihdettujen kuulumisten olevan yhtä arvokkaita kuin tekstiviestien vaihtelu. Muutenkin nettiystävyys on minulle aitoa, tutustuinhan aviomieheenikin alunperin netissä.

Luin kirjaa avoimin mielin, mutta mielestäni sitä vaivaa erikoinen asenne. Monin paikoin teksti tuntui syyllistävän niitä, joilla on puoliso ja/tai ystäviä, koska sellaiset jotenkin väheksyvät yksinäisiä ja/tai sinkkuja eivätkä kutsu heitä esimerkiksi illanviettoon.

"Aikuisena on [yhtä] tärkeää, että ne joita ei kutsuttu kuulevat, että juhlat on pidetty. Aikuisena julkaistaan Facebookin täydeltä bilekuvia, jotta ulkopuoliset varmasti tietävät mistä jäivät paitsi." (s. 115)

Tällainen kuulostaa minusta todella kieroutuneelta. Totta kai kavereiden loma/festari/joku muu tapahtuma -kuvia katsellessa joskus tulee sellainen pieni kateus, että voi kunpa minäkin olisin ollut tuolla, mutta en voi ymmärtää että kukaan pitäisi alkuperäistä postausta oikeasti ilkeämielisenä!

"Nyt keski-iässä olen onnellinen siitä, että olin teininä yksinäinen ja vietin paljon aikaa isovanhempien hoivissa. Se tuntuu paremmalta kuin dokaamis- ja seksikokeilut liian nuorena kaveriporukan paineiden takia."

Vaikka minulla oli teinivuosina paljon ystäviä ja kavereita, en todellakaan kokenut heidän taholtaan minkäänlaista painostusta seksikokeiluihin, ryyppäämiseen tai tupakointiin. Eivät hyvät ystävät toimi niin!

Yhden asian kohdalla sentään ymmärrän, mistä Honkasalo kirjoittaa: "Yhdysvalloissa puhutaan "ystäväavioerosta" ja siltä se tuntuu, yhtä musertavalta. Toinen ihminen hylkää ilman mitään selityksiä, yhtäkkiä olen hänelle kuin ilmaa." Tämä on tapahtunut minulle kerran, hullua kyllä vasta aikuisiällä. Kipeää se kyllä tekee, ehkä erityisesti siksi, ettei välien totaalista katkeamista voi laittaa teinioikuttelun piikkiin. Mitään syytä en vielä 15 vuoden jälkeenkään välirikolle tiedä.

Pöytä yhdelle on kirja tärkeästä aiheesta, mutta en ole aivan vakuuttunut kirjan sisällöstä. En toki odottanutkaan mitään ratkaisua yksinäisyysongelmien poistamiseksi, mutta neutraalimpaa lähestymistä kuitenkin.