 |
| Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016) WSOY 2017, 462s. Suom. Helene Bützow |
Tavalliset pikku pihajuhlat on toinen Moriartylta lukemani kirja. Nainen joka unohti on jäänyt mieleen hyvin koukuttavana ja yllättävänä kirjana, joten luonnollisesti odotin tältä uudeltakin vähän samaa. Saadakseni nauttia kaikista yllätyksistä, jätin jälleen takakansitekstin lukematta ja välttelin muutenkin altistumasta juonipaljastuksille.
Tämä kirja alkaa tilanteesta, jossa noin kahdeksan viikkoa aiemmin on kokoonnuttu ex tempore -pihajuhliin, joissa on sattunut jotakin dramaattista. Lukijalle tapahtumat avautuvat pala palalta, vähän turhankin hitaasti. Juhlissa olleiden kolmen pariskunnan väliset suhteet ovat mutkikkaampia kuin aluksi kuvittelin.
Clementine ja Erika ovat lapsuudenystäviä, joiden ystävyys ei kuitenkaan ole lainkaan mutkatonta. Erika on jäyhä ja jotenkin yleiskankea ihminen, jonka kanssa oleminen ei ole helppoa tai varsinkaan rentouttavaa. Clementine taas on hivenen suurpiirteinen, iloinen ammattimuusikko, joka haaveilee vakituisesta sellistin virasta. Pihajuhlat järjestetään Erikan ja tämän puolison, Oliverin, naapurissa, hulppeassa lukaalissa, jonka asukkaita Clementine (ja miehensä Sam) eivät ole tavanneet kuin kerran aiemmin. Puitteet ovat huikeat ja isäntäperheen 10-vuotias tyttö leikkii mielellään Clementinen ja Samin pienten tyttöjen kanssa. Tunnelma on enimmäkseen mukava, mutta sitten tapahtuu kauheita ja lähes jokainen juhliin osallistunut syyttää itseään tapahtuneesta.
Alkuun tarina piti otteessaan hyvin. Jossain puolivälin paikkeilla alkoi kuitenkin tuntua siltä, että näiden kansien väliin on tungettu turhankin monta teemaa ja ongelmaa, eikä jännite enää pysynyt samalla tavalla kasassa. En vielä kirjan luettuanikaan ymmärrä, miksi ihmeessä Clementine ja Erika ovat pitäneet yllä väkinäistä ystävyyttään, kun se ei kummallekaan tunnu olevan järin mieluisa suhde.
Tavalliset pikku pihajuhlat oli ihan kiva luettava, mutta sitä olisi voinut kyllä hiukan lyhentää. Tällaisenaan tarina on vähän ähkyisä (kuin ylimakea kakku tms.) ja turhan pitkitetty.
En nyt muista millä sivulla olen, mutta pikku hiljaa odotan kirjan pääsevän jo itse asiaan eli niihin grillijuhliin :D Suosittelen muuten Mustia valkeita valheita<3
VastaaPoistaJassu, Minustakin niitä pihajuhlia sai odottaa vähän turhan kauan :D
PoistaMustat valkeat valheet odottelee kärsivällisesti hyllyssä ;)
Minusta Moriatry on nyt kirjoittanut parhaan teoksensa. Tätä ennen se oli Mustat valkeat valheet:) Samaistun Clementineen sataa ja mietin miten sokea hänen äitinsä Pam oli. Olen aika myyty tälle teokselle!
VastaaPoista<3
Leena, Minä en löytänyt tästä oikein minkäänlaista samaistumispintaa tai edes sellaista hahmoa, johon olisin erityisemmin kiintynyt. Mustat valkeat valheet minulla onkin jo omassa hyllyssä, nähtäväksi jää onko se enemmän minun makuuni. :)
PoistaTämä oli tosiaan kiva kirja ;)
VastaaPoistaAnnika, No ehkä kiva on tämän yhteydessä vähän huono sana, mutta ymmärtänet, mita ajoin takaa :D
PoistaOlen samaa mieltä, tiivistyksen varaa olisi ollut reilusti. Minäkin aloin nuokkumaan puolessa välissä kirjaa, lopussa sitten taas piristyin. :)
VastaaPoistaMutta tykkään niin paljon Moriartyn tyylistä, että kyllähän tämän luki ihan ilokseen, mutta seuraavaksi kaipaisin häneltä uudistumista.
Amma, Minua alkoi jossain vaiheessa hirvittää, kun pihajuhlien tapahtumat olivat jo suurin piirtein lukijan tiedossa, mutta kirjaa oli silti jäljellä vielä tosi paljon! Moriartyn tyylistä tykkään minäkin ja ihan varmasti luen myös ne valheet ja Hyvän aviomiehen. (Ne näyttävät aika paljon ohkaisemmiltakin, joten ehkä niissä pysyy homma paremmin kasassa.)
Poista