Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017, 645s.

Yksi syksyn odotetuimmista kirjoista on varmasti monelle muullekin ollut tämä Anni Kytömäen Kivitasku. Monen muun tavoin lumouduin Kytömäen esikoisteoksesta valtavasti ja edelleen Kultarinta on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lukemistani kirjoista.

Kivitaskussa tarina kulkee kolmessa tasossa. Tai ehkä tarkemmin sanoen kahdessa ja puolessa. Vuoden 1959 keskiössä on Helena, joka haaveilee tutkimusmatkoista. 1849 alkaa Sergein tarina, teloituslavalta Pietarista. Nykyaikaa edustaa Veka, joka on vuonna 2012 matkalla osastohoitoon, mutta päätyykin suvun vanhalle ja syrjäiselle mökille Louhurantaan.

Kaikkien kolmen tarinat nivoutuvat yhteen, eivätkä vähiten Louhurannan vedensiloittamissa rantakallioissa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista rauhallisempaan ajankohtaan. Nyt luin tätä hölmösti pienissä pätkissä melko työlään siivousprojektin lomassa. Olin ihastunut takakannen ensimmäiseen virkkeeseen ensinäkemältä ja edelleen se nostattaa ihon kananlihalle: "Helenan viimeinen kesä on kuin Helena ite, pitkä ja arvaamaton." Kirja alkaakin Helenan osiolla, joka vei heti kerralla mukanaan. Minulle vain kävi samoin kuin aikoinaan Kuopio-sarjaa lukiessa: kiinnyin siihen ensimmäiseen päähenkilöön niin paljon, että muut tuntuivat pitkään jotenkin rasittavilta. Onneksi se tunne meni lopulta ohi ja onnistuin nauttimaan upeasta kielestä ja taidokkaasta tarinankerronnasta.

Mikään Kultarinnan toisinto Kivitasku ei ole, ja hyvä niin. Kivitasku seisoo omilla jaloillaan lentää omilla siivillään keveästi ja lentorataansa yllättäen muutellen. Suosittelen.