Taikajengi

Neil Patrick Harris: Taikajengi
Aula & Co 2018, 273s.
Suom. Sirpa Parviainen
Kuvitus: Lissy Marlin

 

Olen viime aikoina ottanut asiakseni lukea kirjoja, jotka ovat olleet syystä tai toisesta kesken ikuisuuden. Neil Patrick Harrisin Taikajengi-sarjan ensimmäisen osan olen aloittanut kolmesti. Lopulta vaihdoin fyysisen kirjan äänikirjaan ja se toimi minulle paljon paremmin. Kirjassa on itse tarinan lisäksi välilukuja, joissa opetetaan taikatempputekniikoita. Kiinnostavaa, mutta keskittymistä rikkovaa. Samoin kirjassa on kätketty viesti, johon kuuluvia kirjaimia eksyin etsimään niin paljon, että unohdin keskittyä itse tarinaan. (Sain vastikään ADHD-diagnoosin, joten minulla tosiaan on tavallista enemmän vaikeuksia keskittymisen kanssa.)

Mutta itse kirjaan. Carter on elänyt vuosikausia Kettu-enonsa hoivissa. "Hoivissa" on tosin liioittelua: Kettu-enossa ei ole hitustakaan hoivaamisviettiä. Hän pitää kyllä Carterin kutakuinkin kylläisenä ja useimpina päivinä heillä on jonkinlainen katto päidensä päällä, mutta siinäpä se. Kettu-eno on opettanut Carterille taikatemppuja, joiden avulla hän huijaa ihmisiltä rahaa. Carter inhoaa sekä enoaan että huijaamista ja hän on vannonut, ettei koskaan varasta.

Lopulta Carter saa tarpeekseen Kettu-enon vääryyksistä ja karkaa. Hän päätyy kaupunkiin, jossa on vierailemassa B. B. Bosson kiertävä tivoli. Tivolin väki ei vain vaikuta sen rehellisemmältä, kuin enokaan. Onnekseen Carter löytää kaupungista ystäviä, vieläpä taikuudesta innostuneita ja seikkailu voi alkaa.

Olen niin iloinen siitä, että älysin kokeilla tätä äänikirjana. Pidin tarinasta todella paljon ja äänikirjassa eivät ne taikatemppuosiotkaan sotkeneet keskittymistäni juuri lainkaan. Aion suositella tätä sekä töissä että kotona ja toivottavasti rohkenen kokeilla sarjan jatko-osiakin.