Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018, 8h 26min
Lukija: Eija Ahvo

Suomalaisen miehen ja ojibwa-intiaanin lapsi, nyt jo aikuinen Lempi, palaa reservaattiin oltuaan vuosia muualla. Lempin Rose-äiti on kadonnut jäljettömiin 25 vuotta aiemmin. Ettu-isän muisti ei ole kunnossa ja hänelle Rosen katoaminen on joka päivä uusi ja ahdistava uutinen.

Kuuntelin Rose on poissa -kirjan äänikirjana, Eija Ahvon lukemana. Tarina on upea ja Ahvon ääni antaa sille vielä oman syvyytensä. Lempi kokee olevansa liian valkoinen reservaattiin ja sen ulkopuolella liiaksi intiaani. Hän ei ole oikein vieläkään löytänyt omaa paikkaansa maailmassa. Samalla kun kirjassa yritetään selvittää Rosen kohtaloa, siinä kuvataan elävästi ja kipeästikin sitä, millaista kulttuurien kohtaaminen - tai suoranainen törmääminen - on ollut ennen ja on osittain edelleen.

Ketun käyttämä kieli on ilmaisuvoimasta ja hurjan kaunista. Manuela Boscon maalaama kansikuva kuvastaakin todella osuvasti sekä kirjan tunnelmaa, että tekstin sulavuutta ja värikkyyttä.

Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
WSOY 2016, 317s.

Fintiaanien mailla on ensimmäinen tietokirja suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien yhteisistä jälkeläisistä. Kirja on paitsi todella mielenkiintoinen ja taidolla tehty, myös ulkoisesti näyttävä. Teksti on asiapitoista, mutta helppotajuista ja Meeri Koutaniemen valokuvat aivan mielettömän hienoja. En tahdo päästä yli edes tästä kansikuvasta, jossa rinnakkain poseeraavat fintiaaniveljekset näyttävät kerta kaikkiaan suomalaisilta. Asiatekstin lisäksi kirjassa on myös muutamia Katja Ketun kirjoittamia tarinoita, jotka ovat syntyneet intiaanitarustojen tai ihmiskohtaloiden inspiroimana.

Tietokirjan kirjoittaminen ei varmasti koskaan ole helppoa, mutta kun on lähdettävä liikkeelle ei-mistään, työtä on luonnollisesti tehtävä paljon. Kettu, Koutaniemi ja Seppälä ovatkin tehneet kolmen vuoden aikana useamman aineistonkeruu- ja kuvausmatkan fintiaanien maille. Fintiaani-nimitys (finndian) on näppärä ja kuvaava, mutta ei ole kaikkien mieleen. Siinä missä sana on suomen kielessä neutraali, sillä on joidenkin paikallisten mielestä negatiivinen, halveksiva sävy.

Suomalaisia ja intiaaneja yhdisti erityisesti luontosuhde ja sauna. Niin ja se, ettei alkoholi oikein sovi kummallekaan väestöryhmälle. Fintiaanit ovat olleet ja ovat osin edelleen hankalassa välissä siksi, että he eivät ole oikein kunnolla intiaaneja, mutta eivät valkoihoisiakaan.

Tuntuu, että tästä kirjasta olisi niin paljon sanottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Huomaan tuottavani harvinaisen tökeröä tekstiä, eikä tyyli tästä varmasti parane. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa lukemaan Fintiaanien mailla -teoksen ihan itse. Se on upea, kaikin tavoin.

En ollut hahmottanut reservaattien ankeutta aikaisemmin. Tiesin casinoista, jotka kuitenkin kuvittelin erittäin hulppeiksi ökypaikoiksi ja sitä kautta luulin reservaattienkin olevan suurin piirtein suomalaisten nukkumalähiöiden tasoa.

Pidin siitä, että kirjassa lähestytään fintiaaniutta ihmisten arjen kautta. Teokseen on haastateltu lukuisia fintiaaneja, jotka tulevat lukijalle tutuiksi ja tekevät siksi tiedon sisäistämisenkin helpommaksi. Konkreettiset esimerkit erilaisista tavoista ja perinteistä ovat aina mielenkiintoisempia, kuin pelkkä yleispätevä kuvaus samoista asioista.

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 322s.

Aloitin Katja Ketun Yöperhosen lukemisen kirjamessureissulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, sillä messujen kirjapaljous ja kaikki muu yltäkylläisyys pisti pääni niin pyörälle, etten lähes viikkoon osannut keskittyä lukemiseen.

Ensimmäiset sata sivua luin aivan liian pienissä pätkissä. En saanut otetta henkilöistä enkä tarinastakaan. Onneksi lopulta eräänä iltana sain rauhoituttua ja humpsahdettua Yöperhoseen kunnolla. Hahmot heräsivät eloon ja tarinakin muotoutui selkeäksi.

Vuonna 1937 Irga Malinen suihkii suksillaan kohti Venäjän rajaa, rakastetuksi luulemansa miehen luo pakoon takaa-ajajiaan. Irgan kohdussa kasvaa uusi elämä ja suussa maistuu veri katkaistun kielen jäljiltä. Ruusuiselta näyttänyt tulevaisuus paljastaa piikikkään puolensa aivan liian pian ja Irga päätyy Vorkutan vankileirille. Onnekseen Irga, mykkäläinen, saa rinnalleen ystäväksi Elnan, vaikka ei se ystävyyskään vankileiriä muuksi muuta.

"Seuraava poltto ravisutti kehoa. Mistä siskokaan mitään tiesi, koskaan synnyttämätön haihattelija. Kyllä se siitä! Kipu on pelkkä mielentila. Jostain kimposi kiukku. Tule itse tänne auranvarteen ponnistamaan, senkin poikimaton tainakka, mokoma maho tyräkki!"

Nykyajassa suomalainen Verna matkustaa pieneen Lavran kylään marinmaalle tutkimaan isänsä murhaa. Kyläläiset ovat ystävällisiä vain niin kauan kuin Verna on kyselemättä. Jokin on uhkaavalla tavalla pielessä vähän kaikessa.

Ketun käyttämä kieli on persoonallista ja syvää. Teksti on täyteläistä, piukeanaan kuvailua, mutta silti tai juuri siksi täydellistä. Kerronta vaihtelee Vernan, Irgan ja Elnan kesken luontevasti. Yöperhosen voi lukea monella tavalla. Se on yhtä aikaa sukukertomus, maagisrealistinen jännitystarina (se vesi Lavran kylässä!), tarina naisista, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja salaisuuksista. Juonittelusta, vallanhimosta, ihanteista, julmuudesta.

Vaikka minulla olikin keskittymisvaikeuksia kirjan alkukolmanneksella, hotkin loput kirjasta sitäkin kiihkeämpään tahtiin. Loistava kirja, kaikin tavoin.

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Jipii, meidän pöytäkone toimii taas! :) Selvisimme pelkällä näppiksen uusimisella taannoisesta mukillinen kahvia tietokonepöydälle -episodista ja pääsen pitkästä aikaa päivittämään blogia. Onneksi muiden blogien seuraaminen onnistuu iPadilla hyvin, mutta ei sillä jaksa alkaa pidempiä juttuja naputtelemaan.

 Katja Kettu: Kätilö

WSOY Äänikirjat 2011

Kesto: 10h 20min

Lukija: Eija Ahvo

Katja Ketun Kätilö meinasi jo jäädä minulta kokonaan lukematta. (Niin kuin se jäikin, koska nyt kuuntelin sen.) Pistin sen varaukseen ennen viime joulua ja sain kirjan käsiini joskus loppukeväällä, mutta en sitten päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Luin väkisin eteenpäin, kunnes myönsin, etten tajunnut lukemastani mitään. Vein kirjan takaisin kirjastoon ja päätin odottaa parempaa lukuhetkeä.

Jokin aika sitten kyselin kirjabloggaajakollegoilta vinkkejä laadukkaista kotimaisista äänikirjoista ja muiden ohella tämä Kätilö sai kehuja. Sattumalta se oli kirjastossa paikalla, joten ei muuta kuin äänikirja kotiin, kuulokkeet korville, virkkuuprojekti syliin ja kuuntelemaan.

Onneksi sain aloittaa kuuntelemisen ihan omassa rauhassa. Talon miesväki oli jälleen kerran omilla reissuillaan ja sain syventyä kirjan kuunteluun yhdeltä istumalta kolmen levyn verran. Kirjan henkilöt ehtivät siinä ajassa tulla tutuiksi, samoin kieli. Ahvon ääni sopi tähän tarinaan kuin nakutettu, lisäksi hän eläytyi lukemaansa juuri sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän.

Kätilö, Villisilmä, on kyläläisten välttelemä vanhapiika, joka on päätynyt kätilöksi vähän vahingossa. Eräässä synnytyksessä avustaessaan Villisilmä tapaa saksalaisen upseerin Johan (Johannes) Angelhurstin ja rakastuu hetkessä. Eletään jatko- ja Lapin sodan aikaa ja Villisilmä hankkiutuu töihin saksalaisten leiriin ollakseen lähellä Johannesta.

Tarina on rankka, raskas, karu. Kieli on ronskia ja rajua, välillä tuntui että vähän liikaakin lueteltiin nimittelysanoja yms. Kielenkäyttöönkin kuitenkin tottui ja turtui jossain määrin niin, että pystyin keskittymään Villisilmän ja Johanneksen tarinaan.

Kokonaisuutena Kätilöstä jäi ristiriitainen olo. Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on monelle ollut huikea kokemus. Samaan aikaan ymmärrän myös ne vastakkaiset mielipiteet vallan mainiosti. Itse jäin sinne keskivaiheille: hieno kirja, joka herätti monenlaisia tunteita. Minulle Kätilön kuunteleminen oli tavallaan vaikeaa siksi, että vasta muutama kuukausi sitten kuulin meidän mummun työskennelleen sota-aikaan saksalaisten palveluksessa. Väistämättä tulin miettineeksi, joutuiko mummukin näkemään samoja asioita kuin Kätilö, vai selvisikö vähemmällä? Toivon, että selvisi.

Minulle Kätilö on kirja, jonka haluan samaan aikaan muistaa pitkään ja unohtaa mahdollisimman pian. Sitä voitaneen pitää vahvan kirjan merkkinä.