 |
| Katja Kettu: Yöperhonen WSOY 2015, 322s. |
Aloitin Katja Ketun Yöperhosen lukemisen kirjamessureissulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, sillä messujen kirjapaljous ja kaikki muu yltäkylläisyys pisti pääni niin pyörälle, etten lähes viikkoon osannut keskittyä lukemiseen.
Ensimmäiset sata sivua luin aivan liian pienissä pätkissä. En saanut otetta henkilöistä enkä tarinastakaan. Onneksi lopulta eräänä iltana sain rauhoituttua ja humpsahdettua Yöperhoseen kunnolla. Hahmot heräsivät eloon ja tarinakin muotoutui selkeäksi.
Vuonna 1937 Irga Malinen suihkii suksillaan kohti Venäjän rajaa, rakastetuksi luulemansa miehen luo pakoon takaa-ajajiaan. Irgan kohdussa kasvaa uusi elämä ja suussa maistuu veri katkaistun kielen jäljiltä. Ruusuiselta näyttänyt tulevaisuus paljastaa piikikkään puolensa aivan liian pian ja Irga päätyy Vorkutan vankileirille. Onnekseen Irga, mykkäläinen, saa rinnalleen ystäväksi Elnan, vaikka ei se ystävyyskään vankileiriä muuksi muuta.
"Seuraava poltto ravisutti kehoa. Mistä siskokaan mitään tiesi, koskaan synnyttämätön haihattelija. Kyllä se siitä! Kipu on pelkkä mielentila. Jostain kimposi kiukku. Tule itse tänne auranvarteen ponnistamaan, senkin poikimaton tainakka, mokoma maho tyräkki!"
Nykyajassa suomalainen Verna matkustaa pieneen Lavran kylään marinmaalle tutkimaan isänsä murhaa. Kyläläiset ovat ystävällisiä vain niin kauan kuin Verna on kyselemättä. Jokin on uhkaavalla tavalla pielessä vähän kaikessa.
Ketun käyttämä kieli on persoonallista ja syvää. Teksti on täyteläistä, piukeanaan kuvailua, mutta silti tai juuri siksi täydellistä. Kerronta vaihtelee Vernan, Irgan ja Elnan kesken luontevasti. Yöperhosen voi lukea monella tavalla. Se on yhtä aikaa sukukertomus, maagisrealistinen jännitystarina (se vesi Lavran kylässä!), tarina naisista, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja salaisuuksista. Juonittelusta, vallanhimosta, ihanteista, julmuudesta.
Vaikka minulla olikin keskittymisvaikeuksia kirjan alkukolmanneksella, hotkin loput kirjasta sitäkin kiihkeämpään tahtiin. Loistava kirja, kaikin tavoin.
Olen samaa mieltä Maija, loistava kirja :)
VastaaPoistaMai, Minä kyllä yllätyin, kun Yöperhonen ei ollut Finlandia-ehdokkaana. Olisi mielestäni sopinut ehdokkaaksi todella hyvin.
PoistaKetun tyyli on kyllä mielettömän hieno.
Juuri eilen lopettelin tämän. Minullekin kävi tuo, että luin alkuun liian pienissä pätkissä, enkä päässyt sisään tarinaan. Tälle olisi pitänyt saada antaa aikaa. Pohdiskelen vielä lukukokemusta, ehkä viikonlopun aikana saan kirjoitettua...
VastaaPoistaSuketus, Samaa mieltä, aikaa tämä kirja tarvitsee. Varmasti lukukokemus on sitä parempi, mitä paremmin siihen saa uppoutua. Odotan bloggaustasi suurella mielenkiinnolla. :)
PoistaKätilön luettuani Ketun tuotanto jää kirjastoon.
VastaaPoistaAnonyymi, Sekin on toki sallittua. Mutta yhden kirjan perusteella ei toki voi lokeroida kirjailijan koko tuotantoa.
PoistaMaija, minulle Yöperhonen oli vaativampi kuin Kätilö. Kätilö oli kuin ilma, jota hengitän, vaikka minulla ei ole mitään juuria Lappiin, mutta Lavran kylän tapahtumat kahdessa aikatasossa ja vielä kumpankin liittyvä loppua kohti kiihtyvä toiminallisuus, vaativat kovaa keskittymistä.
VastaaPoista