Ihon alla

Soili Pohjalainen: Ihon alla
Atena 2022, 298s.

 

Soili Pohjalaisen omiin kokemuksiin perustuva romaani Ihon alla käsittelee rankkaa aihetta: lapsen masennusta ja viiltelyä. Viiltely käy vanhemmille ilmi koulun uintipäivää edeltävänä päivänä. Aino näyttää verinaarmuiset käsivartensä äidilleen ja kysyy, miten hän voi mennä uimaan, kun kädet näyttävät tältä. 

Pohjalainen käsittelee aihetta aiemmista kirjoista tutulla tyylillään realistisesti ja rankalla huumorilla. Pari kertaa hörähdin nauramaan ääneen, vaikka mistään huumorikirjasta ei todellakaan ole kyse. Ainon masennus, sen aaltoileva olemassaolo on kuvattu erittäin vahvasti. Samoin vanhempien tuntemukset ensijärkytyksestä kiihkeään avun hakemiseen ja ajoittaiseen voimattomuuden tunteeseen, kun mikään ei tunnu auttavan. Perhe on tekemisissä lukuisten terveydenhuollon työntekijän kanssa, eri psykologien, lastensuojelun ja vaikka kenen. Joukkoon mahtuu ihania, rohkaisevia ammattilaisia ja sitten niitä, joiden hakeutumista alalle ja empatian ja/tai sosiaalisten taitojen puutetta ei voi kuin ihmetellä.

Pidin tästä kirjasta paljon. Se on kirjallisesti vaivatonta luettavaa ja aihe sellainen, josta ei ainakaan liikaa ole kirjoitettu.

Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019, 4h 23min.
Lukija: Ella Pyhältö

Maria ja hänen avopuolisonsa ovat yrittäneet lasta jo pitkään. Puolisolla on selkeästi suurempi tarve perustaa perhe, Maria lähinnä epäilee omia kykyjään ja siinä sivussa vähän puolisonkin. Kun Arttu-vaari on kekkuloinut pankissa kalsareissaan ja sana siitä kiirii Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, usuttaa äiti Mariaa matkustamaan vaaria katsomaan. Ei Maria alunperin aio sinne korpeen lähteä, mutta kas vain, vähän omaksi yllätyksekseenkin Maria sinne kuitenkin päätyy.

Vaari on yksi uppiniskaisuuden perikuva, eikä hän mielestään mitään apuja tarvitse. Vähitellen Arttu ja Maria kuitenkin löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Ehkä vähän epävireisen, mutta rakkaan.

Soili Pohjalaisella on mahtava kirjoitustyyli. Rakastin hänen esikoisteostaan, Käyttövehkeitä, ja ihan yhtä lailla hullaannuin Valuvikaankin. Pohjalaisen henkilöhahmoilla on luonnetta ja vaikka läheskään kaikki luonteenpiirteet eivät ole mairittelevia, näitä hahmoja tekisi mieli halata lujaa. He tosin tuskin ilahtuisivat siitä, mutta ei mennä siihen nyt ollenkaan.

Teksti on kaikin puolin luontevaa ja kielenkäyttö riemastuttavan rempseää. Ihan harmitti, kun kuuntelin tätä äänikirjana kävelylenkeillä, kun en voinut kirjoittaa niitä mehukkaimpia juttuja heti muistiin. Muistan nyt enää vain sen, että joku käytti Artusta kuvausta ihmisperse ja se oli kerta kaikkiaan niin osuvasti sanottu, että nauroin ääneen sopivasti jonkun leikkipuiston kohdalla ja luultavasti vaikutin puistossa olijoiden silmissä vähän sekopäiseltä.

Valuvika oli virkistävää ja vähän herkistävääkin luettavaa. Suurimmat lukusuositukset!

Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016, 208s.

Soili Pohjalaisen esikoisteos, Käyttövehkeitä, on kuulkaa veikeä kirja!
Nautin sen lukemisesta koko ajan, pidin sitä hauskana ja hyvällä tavalla nostalgisena, nauroinkin monesti. Eikä tämä silti ole mikään kepeä hyvän olon kirja, vaan tässä on tarkemmin katsoen paljon todella ahdistavia aiheita: alkoholismia, läheisen selittämätön katoaminen, avioero ja niin edelleen.

Saana on sellainen isän  tyttö, joka viihtyy isän autoliikkeessä paremmin kuin isoveljensä, joka pelkää saavansa märältä lattialta jalkasienen. Saana oppii kaikkea oleellista elämästä kuuntelemalla autoja rassaavan Repan juttuja ja seuraamalla isänsä tekemiä autokauppoja. Isä juo ja veli katoaa, vanhemmat eroavat. Kuluu vuosia ja isä kuolee. Saanan on järjestettävä hautajaiset ja samalla tulee kerrattua aiempaa elämää.

"Äidin ja isän valokuva-albumissa on kuva äidistä nuorena nojaamassa Vauxhall Vivan oveen. Äidillä oli pitkä liehuva tukka. Se poltti tupakkaa ja oli kaunis. Katsoi rakastuneena kuvan ottajaa. Kuva oli otettu jossain maassa, kun ne kiersivät isän kanssa ympäri Eurooppaa. Vauxhall Vivan jälkeen niillä oli Ford Zephyr."

Käyttövehkeissä on sellaista rempseyttä ja mutkattomuutta, jollaisesta ei voi olla nauttimatta. Ajankuvaus on niin onnistunutta, että vaikka oma lapsuuteni, nuoruuteni ja varsinkin perheeni on ollut hyvin erilainen kuin Saanan, kirjaa lukiessa moni asia tuntui erikoisen tutulta. Kielenkäyttö on välillä roisinpuoleista, mutta en kokenut kiroilua mitenkään ylettömäksi tai itsetarkoitukselliseksi, vaan vain uskottavaksi.

Tykkäsin tästä kovasti ja lähetän Pohjalaiselle suotuisia kirjoitustuulia, jotta pääsisin pian lukemaan hänen seuraavan kirjansa.