Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364s.

Tommi Kinnusen Lopotti on ollut niin paljon esillä blogeissa ja mediassa, että harva kirja sellaiseen näkyvyyteen yltää. Kärsin tuossa lopputalvesta ja alkukeväästä tuskaisista lukuankeuskohtauksista, enkä edes yrittänyt lukea Lopottia tuoreeltaan. Ajattelin, että tälle kirjalle haluan antaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat.

Nyt kun kirja on luettu, voisin todeta että onneksi odotin parempia lukufiiliksiä. Toisaalta olen yhtä vakuuttunut siitä, että tämä kirja olisi varmasti parantanut ne lukujumit kertaheitolla.

Lopotti on itsenäinen jatko-osa Neljäntienristeykselle. Tässä kirjassa keskitytään seuraamaan lapsena sokeutunutta Helenaa ja hänen veljensä Johanneksen nuorinta poikaa, Tuomasta. Helena lähetetään yhdeksän vuotiaana Kuusamosta sokeain kouluun Helsinkiin, missä sokeimpia tuntuvat olevan ne jotka näkevät. Helena opettelee pärjäämään, eikä palaa koulun päätyttyä kotiseudulle vaan hankkii Helsingistä työn ja puolisonkin. Tuomas taas jättää kotiseudun omasta tahdostaan, muuttaa Turkuun ja yrittää täyttää niin ulkopuolisten odotukset kuin omat unelmatkin.

Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt.

Lopotti on monella tapaa tunteisiin käyvä teos. Olen älytön tunteilija ja tätä lukiessa ensimmäinen itku tuli heti sivulla seitsemän. Kinnusen käyttämää kieltä ihastelin jo Neljäntienristeyksen kohdalla, eikä Lopotti jää yhtään huonommaksi. Teksti on äärimmäisen kaunista ja vahvaa luettavaa, sellaista jota lukee huomaamattaan vähän kuin sahaamalla: kaksi virkettä eteenpäin, samat uudestaan, taas vähän eteenpäin ja pieni peruutus.

Jos haluat lukea kirjan, jonka jälkeen pää on turvoksiin asti täynnä ylisanoja, Lopotti on mielestäni oikea valinta.