The Book of Human Insects

Osamu Tezuka: The Book of Human Insects
(Ningen Konchuuki, 1970-1971)
Vertical 2012, 364s.
Käännös: Mari Morimoto

The Book of Human Insects oli kaikin puolin erilainen kuin vastikään lukemani Dororo-trilogia. Tezukan piirrostyyli on tässä melko realistista, eikä tarinaankaan liity mitään yliluonnollista.

Nuori ja kaunis Toshiko Tomura niittää mainetta kaikessa mihin hän ryhtyy. Hän on aloittanut uransa näyttelijänä, siirtynyt sitten ohjaajaksi, menestynyt arkkitehtinä ja nyt palkittu maineikkaalla kirjapalkinnolla. Menestyksen takana ei kuitenkaan ole huikea lahjakkuus, vaan häikäilemättömyys: Toshiko on ilmiömäinen ihmiskameleontti, joka imee itseensä muiden tavat tai röyhkeästi plagioi muiden tuotoksia omikseen.

Tässä tarinassa riittää henkilöhahmoja aina palkkamurhaajista toimittajiin ja omaa etuaan tavoitteleviin epämääräisiin bisnesmiehiin. Minusta kirjan vahvuus oli sen ahdistava tunnelma: ihan ällötti pelätä, ketä Toshiko seuraavaksi käyttäisi hyväkseen. Niin ja onhan tässä murhiakin aika paljon, sekä ihan omituinen vahanukkefiksaatio. Harmi kyllä loppua kohti sekä tunnelma, että alussa hyvin koossa pysynyt juoni vähän levahtavat käsiin. En myöskään kokenut saavani tyydyttävää loppuratkaisua. Siitä kyllä tykkäsin, että kirjan pahis on naispuolinen.

The Book of Human Insects oli mielenkiintoinen sarjakuva, mutta kyllä Dororo oli enemmän minun makuuni.

Dororo x 3

Osamu Tezuka: Dororo 1-3
(Dororo, 1967-1968)
Vertical, 2008
Käännös: Dawn T. Laabs

Pikkusiskon kirjahyllyssä nököttää yhteisniteenä Osamu Tezukan Ayako-trilogia. En saanut sitä lainaan, eikä sitä ole meidän kirjastossakaan, joten lainasin Dororo-sarjan. Pikkuveli luki nämä ennen minua ja kuvasi tarinaa "jotenkin häiriintyneeksi".

Minusta tämä oli yllättävän letkeä sarja! Melkoisen vinkeä ja ehkä jopa jossain määrin häiriintynytkin.

Lord (isäntä? herra?) Daigo tekee sopimuksen demonien kanssa: kukin 48 demonista saa palan Daigon syntymättömästä lapsesta ja Daigosta itsestään tulee koko Japanin hallitsija. Kun lapsi sitten syntyy, se muistuttaa enemmän toukkaa kuin ihmistä. Lapsella ei ole raajoja, silmiä, korvia tai nenää, noin muutaman puutteen mainitakseni. Daigo pakottaa vaimonsa hylkäämään lapsen, Hyakkimarun, joka lasketaan korissa ajelehtimaan pitkin jokea kuin Mooses ikään. Hyakkimarun onneksi hänet löytää lääkäri, joka ottaa pojan omakseen. Hyakkimaru saa paitsi uuden, rakastavan isän, myös koko joukon huikeita proteeseja, joiden ansiosta hän on melkein kuin kuka tahansa poika.

Kauan ei elämä pysy seesteisenä, sillä jokin Hyakkimarussa houkuttelee ghouleja. Jos koti pursuaa paholaisia, vaikka harmittomiakin, ei arjesta tahdo tulla mitään. Hyakkimarun on aika lähteä omille teilleen. Matkallaan Hyakkimaru tutustuu kipakkaan Dororoon, joka on nuoresta iästään huolimatta lahjakas varas. Lisäksi Hyakkimaru kohtaa lukuisia demoneja, jotka hän onnistuu surmaamaan ja risteävätpä tiet biologisten vanhempienkin kanssa.

Tezukan piirrostyyli osoittautui yllättävän söpöksi. Demonit eivät kyllä ole kauneudella pilattuja, mutta kansien perusteella odotin sotkuisempaa jälkeä. Jotenkin tuo sympaattinen piirrostyyli teki raa'asta tarinasta helpomman kestää. Tarinan maailma on julma ja sotaisa, ruumiita kertyi ehkä jopa satoja. Hyakkimarun ja Dororon välinen suhde on herttainen ja kiukkuinen, semmoinen melko normaali sisarussuhde.

Tykkäsin Dororosta, sekä ideasta että toteutuksesta. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi sarja on nimetty Dororon eikä Hyakkimarun mukaan.