Apollo's Song & Ayako

Viimeksi kotona käydessä sisko armollisesti lainasi minulle viikoksi kaksi Osamu Tezukan mangaa. Aiemmin en ole niitä saanut lainata ja tälläkin kerralla säännöt tehtiin hyvin selväksi: laina-aika on tasan viikko, vaikka en ehtisikään niitä lukea ja sivuja ei saa avata niin isolle, että ne lähtee irti (kuten The Marvelous Land of Ozia lukiessa kävi. Syy oli kyllä liimauksen heikkoudessa, ei minun rajuissa lukuotteissani.) Lukupaineet oli siis kovat, mutta onneksi ehdin molemmat paksukaiset lukea ennen pakkopalautusta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song
Vertical 2007, 541s.

Apollo's Song on hämmentävä tarina Shogo-nimisestä nuorukaisesta, joka ei voi sietää minkään valtakunnan hellyydenosoituksia. Hän on kasvanut tunnekylmän äidin rinnalla, ilman isää. Isäehdokkaita on kyllä riittänyt aina. Shogon asenne kaikkea rakkauteen ja pariutumiseen viittaavaa kohtaan on raju ja tarinan alussa hän saakin (vastoin omaa tahtoaan) sähköshokkihoitoa. Hoidon aikana Shogo kohtaa jonkin jumalhahmon, joka kertoo Shogon rakastuvan jokaisessa elämässään samaan naiseen, mutta aina onnettomasti. Ja niin sitä mennään, rakkaudesta toiseen, ajasta ja elämästä toiseen.

Tarinan idea sinänsä on kiehtova, mutta toteutus on makuuni liian pinnallinen. Ehkä osittain syynä on edelleen se, että en osaa lukea manga-hahmojen ilmeitä oikein. Moni rakastuminen tuntui etenevän latua katseet kohtaavat - joku hikoilee - rakkaus on valloillaan. Vaikka kuinka uskoisin rakkauteen ensisilmäyksellä, en vain kerta kaikkiaan pysynyt Shogon myrskyävien tunteiden kyydissä. Oletan, että tarinaan liittyy myös opetus, joka jotenkin liittyy rakastamisen taidon tärkeyteen. (Kirja piti tosiaan jo palauttaa, joten en voi virkistää muistiakaan enää.)

Luultavasti en ihan tajunnut myöskään sitä, missä meni todellisuuden ja kuviteltujen tapahtumien raja. Luulen, että Shogo todellakin treenasi maratonjuoksijaksi, mutta moni muu juttu jäi kyllä vähän epäselväksi.

Hauskinta Apollo's Songissa oli autiolla saarella kököttävä muumi!

Osamu Tezuka: Ayako
Vertical 2010, 704s.

Ayakon tarinassa pysyin hiukan paremmin mukana. Tengen perhe on vaikutusvaltainen ja päälle päin kunniallinen. Pinnan alla kuohuu kuitenkin rajusti: perheen vanhin poika on tehnyt isänsä kanssa sopimuksen, jonka mukaan poika perii aikanaan kaiken ja isä saa maata nuoren ja kauniin miniänsä kanssa. Nuorikko synnyttää lapsen, Ayakon, joka kasvatetaan saman katon alla, mutta jolle biologinen äiti on vain sisko.

Ayakon ollessa neljän vanha hän näkee jotakin sellaista, mitä ei olisi missään nimessä saanut nähdä. Tengen perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin ja pieni Ayako elää seuraavat yli 20 vuotta lukittuna ulkorakennuksen kellariin. Siinä missä vanhaisäntä ja perintöään odottava poika käyvät tahtojen taistelua, perheen sodasta palannut veli toimii vakoojana ja tekee arveluttavia asioita. Perheen nuorimmalla pojalla on vahva oikeudentaju ja pitkään hän vaikuttaa ainoalta kunnolliselta ihmiseltä koko tarinassa. Tengen perheen vanha äiti rakastaa miestään, eikä puutu sanallakaan tämän touhuihin. Miniä ei uskalla nousta miestään tai appeaan vastaan, vaikka kärsiikin tilanteesta monella tavalla.

Tässä tarinassa on todella paljon ahdistavia juttuja ja ällöttäviä hahmoja. Jos tuntisin sotien jälkeisen Japanin asioita yhtään paremmin, olisin varmaankin ymmärtänyt paremmin ihmisten motiiveja ja vaikeuksia sopeutua vauhdilla muuttuvaan maailmaan. Tavallaan odotin Ayakon olevan enemmän tarinan keskiössä. Kellarissa hänestä kasvaa, ihan ymmärrettävästi, lapsekas ja monin tavoin normaalielämään sopeutumaton nainen. Tunne-elämältään hän on myös kehittymätön, eikä ymmärrä rakkauden ja fyysisen läheisyyden eroa.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän tulen lukeneeksi japanilaisten seksikohtauksia, sitä omituisempana heidän näkemyksiään pidän. Toki tässäkin tarinassa seksijutut ovat todella vääristyneitä, kun on tämmöisiä appi+miniä ja puolisisarukset kokoonpanoja, mutta silti. Toistan itseäni, mutta kun näistä panoista puuttuu kaikki tunne!

CHOP!

Jos näistä kahdesta mangasta pitäisi valita suosikki, olisi se ehdottomasti Ayako. Siinä on mielestäni enemmän syvyyttä kuin Apollo's Songissa.

MW

Osamu Tezuka: MW
(MW, 2007)
Vertical 2010, 582s.
Käännös: Camellia Nieh

Osamu Tezukan MW:n lainasin nuorimman siskon kirjahyllystä. En vaivautunut lukemaan takakantta, eikä kannenkaan perusteella voi paljoa sisällöstä päätellä, joten en osannut varautua oikein mihinkään. (Paitsi tuohon hikoiluun...)

Julma sarjakidnappaaja piinaa Tokiota. Erään tapauksen yhteydessä poliisit onnistuvat seuraamaan tätä katoliseen kirkkoon, mutta syyllinen katoaa jälkiä jättämättä. Kirkossa työskentelevä pappi on rippituolissa kuullut jo useita seikkaperäisiä tunnustuksia kidnappaajan teoista, mutta rippisalaisuuteen vedoten hän kieltäytyy jakamasta tietojaan poliiseille. Lukijalle selviää nopeasti, että papin ja kidnappaajan välillä on jokin yhteys, mutta kokonaisuudessaan mutkikas historia paljastuu vasta vähitellen.

Jyhkeä albumi etenee tasaisesti ja ahdistavasti. Kidnappaaja, Michio Yuki, on läpeensä julma ja vastenmielinen mies. Tosin ulkoisesti hän on hyvin sievä ja feminiininen. Hän on lapsena altistunut MW:lle, kemialliseen sodankäyntiin tarkoitetulle kaasulle, jonka vaikutusta Yukin persoonallisuuteen voi vain arvailla.

MW ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Minusta se oli hiukan liian pitkä ja etenkin loppuratkaisun ennalta-arvattavuus ärsytti. Mangan yksi viehättävä piirre on äänitehosteiden suoraviivaisuus, tähän tapaan:

Leap
Tiptoe

Selvästikin mangassa on vielä paljon sellaista, mitä en vielä ymmärrä. Sen jatkuvan hikoilun lisäksi en ymmärrä esimerkiksi tätä, että pari kertaa ihmiset reagoivat yllättäviin asioihin muuttumalla vähän kuin siannaamaisiksi:

No mutta. Lainasin siskon hyllystä muutakin luettavaa ja veljeltä vielä viisi mangaa lisää, joten jatkan genreen tutustumista.

The Book of Human Insects

Osamu Tezuka: The Book of Human Insects
(Ningen Konchuuki, 1970-1971)
Vertical 2012, 364s.
Käännös: Mari Morimoto

The Book of Human Insects oli kaikin puolin erilainen kuin vastikään lukemani Dororo-trilogia. Tezukan piirrostyyli on tässä melko realistista, eikä tarinaankaan liity mitään yliluonnollista.

Nuori ja kaunis Toshiko Tomura niittää mainetta kaikessa mihin hän ryhtyy. Hän on aloittanut uransa näyttelijänä, siirtynyt sitten ohjaajaksi, menestynyt arkkitehtinä ja nyt palkittu maineikkaalla kirjapalkinnolla. Menestyksen takana ei kuitenkaan ole huikea lahjakkuus, vaan häikäilemättömyys: Toshiko on ilmiömäinen ihmiskameleontti, joka imee itseensä muiden tavat tai röyhkeästi plagioi muiden tuotoksia omikseen.

Tässä tarinassa riittää henkilöhahmoja aina palkkamurhaajista toimittajiin ja omaa etuaan tavoitteleviin epämääräisiin bisnesmiehiin. Minusta kirjan vahvuus oli sen ahdistava tunnelma: ihan ällötti pelätä, ketä Toshiko seuraavaksi käyttäisi hyväkseen. Niin ja onhan tässä murhiakin aika paljon, sekä ihan omituinen vahanukkefiksaatio. Harmi kyllä loppua kohti sekä tunnelma, että alussa hyvin koossa pysynyt juoni vähän levahtavat käsiin. En myöskään kokenut saavani tyydyttävää loppuratkaisua. Siitä kyllä tykkäsin, että kirjan pahis on naispuolinen.

The Book of Human Insects oli mielenkiintoinen sarjakuva, mutta kyllä Dororo oli enemmän minun makuuni.

Dororo x 3

Osamu Tezuka: Dororo 1-3
(Dororo, 1967-1968)
Vertical, 2008
Käännös: Dawn T. Laabs

Pikkusiskon kirjahyllyssä nököttää yhteisniteenä Osamu Tezukan Ayako-trilogia. En saanut sitä lainaan, eikä sitä ole meidän kirjastossakaan, joten lainasin Dororo-sarjan. Pikkuveli luki nämä ennen minua ja kuvasi tarinaa "jotenkin häiriintyneeksi".

Minusta tämä oli yllättävän letkeä sarja! Melkoisen vinkeä ja ehkä jopa jossain määrin häiriintynytkin.

Lord (isäntä? herra?) Daigo tekee sopimuksen demonien kanssa: kukin 48 demonista saa palan Daigon syntymättömästä lapsesta ja Daigosta itsestään tulee koko Japanin hallitsija. Kun lapsi sitten syntyy, se muistuttaa enemmän toukkaa kuin ihmistä. Lapsella ei ole raajoja, silmiä, korvia tai nenää, noin muutaman puutteen mainitakseni. Daigo pakottaa vaimonsa hylkäämään lapsen, Hyakkimarun, joka lasketaan korissa ajelehtimaan pitkin jokea kuin Mooses ikään. Hyakkimarun onneksi hänet löytää lääkäri, joka ottaa pojan omakseen. Hyakkimaru saa paitsi uuden, rakastavan isän, myös koko joukon huikeita proteeseja, joiden ansiosta hän on melkein kuin kuka tahansa poika.

Kauan ei elämä pysy seesteisenä, sillä jokin Hyakkimarussa houkuttelee ghouleja. Jos koti pursuaa paholaisia, vaikka harmittomiakin, ei arjesta tahdo tulla mitään. Hyakkimarun on aika lähteä omille teilleen. Matkallaan Hyakkimaru tutustuu kipakkaan Dororoon, joka on nuoresta iästään huolimatta lahjakas varas. Lisäksi Hyakkimaru kohtaa lukuisia demoneja, jotka hän onnistuu surmaamaan ja risteävätpä tiet biologisten vanhempienkin kanssa.

Tezukan piirrostyyli osoittautui yllättävän söpöksi. Demonit eivät kyllä ole kauneudella pilattuja, mutta kansien perusteella odotin sotkuisempaa jälkeä. Jotenkin tuo sympaattinen piirrostyyli teki raa'asta tarinasta helpomman kestää. Tarinan maailma on julma ja sotaisa, ruumiita kertyi ehkä jopa satoja. Hyakkimarun ja Dororon välinen suhde on herttainen ja kiukkuinen, semmoinen melko normaali sisarussuhde.

Tykkäsin Dororosta, sekä ideasta että toteutuksesta. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi sarja on nimetty Dororon eikä Hyakkimarun mukaan.