Hyperbole and a Half

Allie Brosh: Hyperbole and a Half
Simon and Schuster 2013, 371s.

 

Eräänä päivänä työpöydälläni odotti tämä kirja. Ystävä oli ajatellut minun pitävän siitä ja toi sen lainattavaksi. Ja tämä kirja kyllä oli heti niin minun tyyliseni, että tilasin sen heti omaksi, samoin kuin jatko-osankin.

Tavallaan kyseessä on sarjakuva, tavallaan taas "vain" runsaasti kuvitettu omaelämäkerrallinen teos. Paitsi ettei tämä oikein ole omaelämäkertakaan, vaan kokoelma erinäisiä sattumuksia Allie Broshin elämästä. Tarinat eivät ole edes aikajärjestyksessä, vaan ajassa pompitaan lapsuudesta kirjoitushetkeen ja takaisin. 

Rakastuin Broshin piirrostyyliin - josta tavallaan haluaisin tietää lisää, mutta en jaksa googlata. Kuvat ja niiden tekstit näyttävät nimittäin siltä, kuin ne olisi tehty ikivanhalla Paintilla, vapaalla kädellä. Ja kun nämä pöljät kuvat sitten yhdistetään varsin sekalaisiin ja poikkeuksetta omituisiin ja hauskoihin tarinoihin, niin hyvät nauruthan siitä saa. Katsokaa nyt tuota kannen koiraakin!  Hulvaton!

Kaikkein eniten kirjassa pidin kuitenkin siitä, kuinka osuvasti Brosh kuvaa masennusta ja joidenkin ihmisten kykyä olla ymmärtämättä masennusta laisinkaan. Brosh vertaa masennusta lemmikkikaloihin, jotka ovat kuolleet. Kun ystävälle sitten suree kalojen kuolemaa, ystävä lupaa auttaa kalojen etsimisessä. Ja vaikka kuinka toistat, että ei ne kalat hukassa ole vaan kuolleet, niin ei ongelmaa: etsitään nyt vain yhdessä, kyllä ne jostain löytyy. Sitten muut ymmärtämiskyvyttömät kailottelevat, että "Fish are always deadest before the dawn" ja "Why not just make them be alive again?"

Niin että kiitos Matildalle tästä lukuvinkistä :)

Peter Pan

Régis Loisel: Peter Pan
Soaring Penguin Press 2013, 334s.
Käännös: Nicolas Rossert & Paul Rafferty, Nora Golberg ja Cheryl Anderson

Ranskalaisen Régis Loiselin Peter Pan -sarjakuva on paras koskaan lukemani versio Peter Panista. Loiselin versio kuvaa Peterin taustoja ennen Mikä-Mikä-Maata ja valaisee myös muun muassa sitä, miksi Kapteeni Koukulla on koukku käden tilalla ja miksi Peteristä on muodostunut hänelle pakkomielle. Tämän kuuden albumin yhteisniteen lukemalla saa tietää myös sen, mistä Peter Pan sai nimensä.

Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa suomeksi joskus aiemmin ja nyt siis pääsin lopultakin lukemaan sarjan kokonaisuudessaan. Kiitokset pikkusiskolle, joka luotti siihen, että en tällä kertaa onnistuisi irrottamaan sivuja hänen kirjastaan ja suostui lainaamaan tämän minulle.

Loiselin kuvaama 1800-luvun lopun Lontoo on todella karu ja rujo. Peter kertoo ystävilleen tarinoita rakastavasta äidistä, vaikka kotona odottaa juoppo, raivokas ja rakkaudeton äidinkuvatus. Helinä-keiju näyttäytyy aluksi onnenkantamoisena, sillä hänen avullaan Peter pääsee pois ankeilta kaduilta seikkailuihin ja saa paljon uusia ystäviä. Loppujen lopuksi kirjan ilkein pahis ei kuitenkaan ole kukaan merirosvoista vaan juuri se pieni ja sievä Helinä-keiju, joka on niin häijy julmuri, että Peterin äitikin uhkaa jäädä toiseksi.

Loiselin Peter Pan on kamala. Tässä ei vietetä viatonta ikuista lapsuutta, vaan kahlataan todella karuissa vesissä. Piirrosjälkikin on sellaista, että mitään söpöä on aika turha etsiä. Syystä tai toisesta Loisel on halunnut ympätä tarinaan mukaan myös Viiltäjä Jackin. Tavallaan ilmankin Viiltäjä Jackia olisi pärjätty vallan mainiosti, mutta toisaalta pidin tavasta, jolla Loisel antaa ymmärtää, kuka noiden murhien takana oli.

Tämä versio Peter Panista ei sovi missään nimessä lapsille, mutta näin aikuiselle kirja on kyllä todella huimaava kokemus.

Lumberjanes: Beware the Kitten Holy

Stevenson, Ellis, Watters & Allen:
Lumberjanes vol. 1
Beware the Kitten Holy
Boom! Box 2016, 128s.

Siskon tyttö oli saanut joulupukilta kolme Lumberjanes-albumia. Viimeksi siskon luona pysähtyessä sain mukaani tämän sarjan ensimmäisen kirjan (joka sisältää neljä numeroa Lumberjaneja).

Lumberjanet ovat partiolaisia, jotka viettävät mainiota leiri-elämää. Tosin Mal, Molly, April, Ripley ja Jo kulkevat sen verran omia polkujaan, että he joutuvat melkoisen haastaviin tilanteisiin. Esimerkiksi karhunaista seuratessaan tytöt joutuvat tappeluun kolmisilmäisten kettujen kanssa, melontaretken sotkee kauhea merikäärme ja kohtaavatpa he puhuvia patsaita ja muutamia jetejäkin. Että mistään perus luonnossa puuhastelusta ei näiden tyttöjen kohdalla ole kyse.

Tykkäsin ihan hirveästi albumin kuvituksesta. Tässä on tavoitettu mainiosti vauhti, ilmeet ja eleet sekä tyttöjen persoonallisuudet. Juoni sinänsä on ihan pöhkö: tarina alkaa ilman minkäänlaisia esipuheita tai muita lämmittelyjä, eikä missään vaiheessa selitellä tai edes aivan kauheasti pohdita, mistä oikein on kyse. Kokonaisuus on kaikin puolin ihastuttava ja sekä silmiä että mielikuvitusta hivelevä.

Ne kaksi seuraavaa jatko-osaa eivät kuulemma ole yhtä kivoja kuin tämä eka kokoelma, mutta ehkä lainaan nekin joskus.

Apollo's Song & Ayako

Viimeksi kotona käydessä sisko armollisesti lainasi minulle viikoksi kaksi Osamu Tezukan mangaa. Aiemmin en ole niitä saanut lainata ja tälläkin kerralla säännöt tehtiin hyvin selväksi: laina-aika on tasan viikko, vaikka en ehtisikään niitä lukea ja sivuja ei saa avata niin isolle, että ne lähtee irti (kuten The Marvelous Land of Ozia lukiessa kävi. Syy oli kyllä liimauksen heikkoudessa, ei minun rajuissa lukuotteissani.) Lukupaineet oli siis kovat, mutta onneksi ehdin molemmat paksukaiset lukea ennen pakkopalautusta.

Osamu Tezuka: Apollo's Song
Vertical 2007, 541s.

Apollo's Song on hämmentävä tarina Shogo-nimisestä nuorukaisesta, joka ei voi sietää minkään valtakunnan hellyydenosoituksia. Hän on kasvanut tunnekylmän äidin rinnalla, ilman isää. Isäehdokkaita on kyllä riittänyt aina. Shogon asenne kaikkea rakkauteen ja pariutumiseen viittaavaa kohtaan on raju ja tarinan alussa hän saakin (vastoin omaa tahtoaan) sähköshokkihoitoa. Hoidon aikana Shogo kohtaa jonkin jumalhahmon, joka kertoo Shogon rakastuvan jokaisessa elämässään samaan naiseen, mutta aina onnettomasti. Ja niin sitä mennään, rakkaudesta toiseen, ajasta ja elämästä toiseen.

Tarinan idea sinänsä on kiehtova, mutta toteutus on makuuni liian pinnallinen. Ehkä osittain syynä on edelleen se, että en osaa lukea manga-hahmojen ilmeitä oikein. Moni rakastuminen tuntui etenevän latua katseet kohtaavat - joku hikoilee - rakkaus on valloillaan. Vaikka kuinka uskoisin rakkauteen ensisilmäyksellä, en vain kerta kaikkiaan pysynyt Shogon myrskyävien tunteiden kyydissä. Oletan, että tarinaan liittyy myös opetus, joka jotenkin liittyy rakastamisen taidon tärkeyteen. (Kirja piti tosiaan jo palauttaa, joten en voi virkistää muistiakaan enää.)

Luultavasti en ihan tajunnut myöskään sitä, missä meni todellisuuden ja kuviteltujen tapahtumien raja. Luulen, että Shogo todellakin treenasi maratonjuoksijaksi, mutta moni muu juttu jäi kyllä vähän epäselväksi.

Hauskinta Apollo's Songissa oli autiolla saarella kököttävä muumi!

Osamu Tezuka: Ayako
Vertical 2010, 704s.

Ayakon tarinassa pysyin hiukan paremmin mukana. Tengen perhe on vaikutusvaltainen ja päälle päin kunniallinen. Pinnan alla kuohuu kuitenkin rajusti: perheen vanhin poika on tehnyt isänsä kanssa sopimuksen, jonka mukaan poika perii aikanaan kaiken ja isä saa maata nuoren ja kauniin miniänsä kanssa. Nuorikko synnyttää lapsen, Ayakon, joka kasvatetaan saman katon alla, mutta jolle biologinen äiti on vain sisko.

Ayakon ollessa neljän vanha hän näkee jotakin sellaista, mitä ei olisi missään nimessä saanut nähdä. Tengen perhe joutuu turvautumaan äärimmäisiin toimenpiteisiin ja pieni Ayako elää seuraavat yli 20 vuotta lukittuna ulkorakennuksen kellariin. Siinä missä vanhaisäntä ja perintöään odottava poika käyvät tahtojen taistelua, perheen sodasta palannut veli toimii vakoojana ja tekee arveluttavia asioita. Perheen nuorimmalla pojalla on vahva oikeudentaju ja pitkään hän vaikuttaa ainoalta kunnolliselta ihmiseltä koko tarinassa. Tengen perheen vanha äiti rakastaa miestään, eikä puutu sanallakaan tämän touhuihin. Miniä ei uskalla nousta miestään tai appeaan vastaan, vaikka kärsiikin tilanteesta monella tavalla.

Tässä tarinassa on todella paljon ahdistavia juttuja ja ällöttäviä hahmoja. Jos tuntisin sotien jälkeisen Japanin asioita yhtään paremmin, olisin varmaankin ymmärtänyt paremmin ihmisten motiiveja ja vaikeuksia sopeutua vauhdilla muuttuvaan maailmaan. Tavallaan odotin Ayakon olevan enemmän tarinan keskiössä. Kellarissa hänestä kasvaa, ihan ymmärrettävästi, lapsekas ja monin tavoin normaalielämään sopeutumaton nainen. Tunne-elämältään hän on myös kehittymätön, eikä ymmärrä rakkauden ja fyysisen läheisyyden eroa.

Täytyy sanoa, että mitä enemmän tulen lukeneeksi japanilaisten seksikohtauksia, sitä omituisempana heidän näkemyksiään pidän. Toki tässäkin tarinassa seksijutut ovat todella vääristyneitä, kun on tämmöisiä appi+miniä ja puolisisarukset kokoonpanoja, mutta silti. Toistan itseäni, mutta kun näistä panoista puuttuu kaikki tunne!

CHOP!

Jos näistä kahdesta mangasta pitäisi valita suosikki, olisi se ehdottomasti Ayako. Siinä on mielestäni enemmän syvyyttä kuin Apollo's Songissa.

Wolf Children

Alkuperäinen tarina: Mamoru Hosoda
Kuvitus: Yu
Yen Press 2014, 549s.

Lainasin tämän söpön ja muhkean manga-albumin siskon hyllystä jo joskus lokakuun alussa, mutta lukemisen kanssa vähän venähti. (Samaan aikaan veljeltä lainatut Aron morsiamet jatkavat lukuvuoronsa odottelua edelleen...)

Yliopistossa opiskeleva Hana ihastuu nuoreen mieheen, joka käy samoilla luennoilla, mutta ei ole yliopiston opiskelija. Tuota pikaa pari on syvästi rakastunut toisiinsa ja huolimatta nuorukaisen verenperimästä he perustavat myös perheen. Lapset ovat isänsä tavoin osittain susia ja surullisen menetyksen jälkeen Hana päättää kasvattaa lapsensa mahdollisimman syrjäisessä paikassa. Lapsista kasvaa kaksi hyvin erilaista persoonaa. Tytär, Ame, on vauhdikas ja sosiaalinen, Yuki-poika taas lähes läpeensä arka. Siinä missä Ame rakastaa koulumaailmaa ja kavereita, Yuki hakeutuu luontoon. Äidin osaksi jää lastensa tukeminen, olivat heidän valintansa millaisia tahansa.

Luin Wolf Childrenin yhdeltä istumalta. Tarina on vahvasti visuaalinen, eikä dialogi tuo siihen paljoa lisää sisältöä. Juoni etenee minun makuuni vähän turhan vauhdikkaasti. Esimerkiksi alun rakastuminen tapahtui hämmentävän nopeasti: tunteiden muuttuminen pienestä ihastumisesta rakastumiseen jäi huomaamatta kokonaan. Noin muutenkin olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen ajatuksia erinäisistä asioista. En tiedä kuinka paljon tämä sarjakuvaversio kärsii siitä, että tarina on alunperin tehty animaatioksi ja muokattu sarjakuvaksi vasta myöhemmin.

Kokonaisuutena Wolf Childrenistä jäi kuitenkin sellainen "olipa hyvä että luin" -olo. Tarinan loppu on haikean riipaiseva ja surullinenkin. Kaunis kertomus, johon kyllä olisin kaivannut vähän enemmän syvyyttä.

MW

Osamu Tezuka: MW
(MW, 2007)
Vertical 2010, 582s.
Käännös: Camellia Nieh

Osamu Tezukan MW:n lainasin nuorimman siskon kirjahyllystä. En vaivautunut lukemaan takakantta, eikä kannenkaan perusteella voi paljoa sisällöstä päätellä, joten en osannut varautua oikein mihinkään. (Paitsi tuohon hikoiluun...)

Julma sarjakidnappaaja piinaa Tokiota. Erään tapauksen yhteydessä poliisit onnistuvat seuraamaan tätä katoliseen kirkkoon, mutta syyllinen katoaa jälkiä jättämättä. Kirkossa työskentelevä pappi on rippituolissa kuullut jo useita seikkaperäisiä tunnustuksia kidnappaajan teoista, mutta rippisalaisuuteen vedoten hän kieltäytyy jakamasta tietojaan poliiseille. Lukijalle selviää nopeasti, että papin ja kidnappaajan välillä on jokin yhteys, mutta kokonaisuudessaan mutkikas historia paljastuu vasta vähitellen.

Jyhkeä albumi etenee tasaisesti ja ahdistavasti. Kidnappaaja, Michio Yuki, on läpeensä julma ja vastenmielinen mies. Tosin ulkoisesti hän on hyvin sievä ja feminiininen. Hän on lapsena altistunut MW:lle, kemialliseen sodankäyntiin tarkoitetulle kaasulle, jonka vaikutusta Yukin persoonallisuuteen voi vain arvailla.

MW ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Minusta se oli hiukan liian pitkä ja etenkin loppuratkaisun ennalta-arvattavuus ärsytti. Mangan yksi viehättävä piirre on äänitehosteiden suoraviivaisuus, tähän tapaan:

Leap
Tiptoe

Selvästikin mangassa on vielä paljon sellaista, mitä en vielä ymmärrä. Sen jatkuvan hikoilun lisäksi en ymmärrä esimerkiksi tätä, että pari kertaa ihmiset reagoivat yllättäviin asioihin muuttumalla vähän kuin siannaamaisiksi:

No mutta. Lainasin siskon hyllystä muutakin luettavaa ja veljeltä vielä viisi mangaa lisää, joten jatkan genreen tutustumista.