Pojista miehiä




Tony Parsons: Pojista miehiä
(Men From The Boys)
Like 2011, 295s.
Suom. Juha Ahokas

 Väitän aina, etten koskaan valitse luettavia kirjoja kansien perusteella. Mutta valitsenpas. Ainakin Tony Parsonsin kirjat ovat valikoituneet tällä kyseenalaisella perusteella. Minusta tämäkin kansi on houkutteleva.

Pojista miehiä päättää kolmiosaisen kirjasarjan, jonka aiemmat osat (Mies ja poika sekä Mies ja vaimo) olen lukenut joskus kauan sitten. En muista niistä muuta kuin sen, että tykännyt olen kyllä.

Harry Silver on tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on vaimo, kolme lasta ja töissäkin menee hyvin. Kaikki on oikein hyvin siihen asti, että Harryn ex-vaimo palaa vuosien jälkeen Lontooseen ja haluaa tutustua poikaansa. Harryn nykyinen vaimo käyttäytyy epäilyttävän lämpimästi ex-miestään kohtaan ja yhtäkkiä ovelle ilmestyvä, tuntematon sotaveteraanikin aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa. Niin, ei se työpaikkakaan ihan niin itsestäänselvä juttu ole.

Pojista miehiä oli yllättävän alakuloinen kirja. Harrysta on helppo pitää ja lukiessa tuli muutaman kerran sellainen olo, että voi kunpa voisin tuota miestä taputtaa olalle ja lohduttaa. Erimielisyydet ex-puolisoiden kanssa, ongelmat työpaikalla ja koulukiusaaminen eivät varmasti ole piristäviä aiheita. Mutta jossakin siellä vastoinkäymisten seassa pilkahtelee sen verran valoa ja hauskoja lausahduksia, että kirja onnistuu olemaan lohdullinen.

Minusta Tony Parsonsista tulee mieleen Nick Hornby. Ehkä kerronnassa on jotakin samaa tai sitten on kyse jostakin omasta, omituisesta mielleyhtymästä. (Kuten siinä, että Jykevää on rakkaus -biisistä tulee mulla heti mieleen mokkasiinit.)

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Otava 2011, 287s.

"Muistan äkkiä mummon kertoneen, että viimeisenä iltanaan ukki oli katsonut "Levyraatia".
- Huono ohjelma, ukki oli sanonut, vetäytynyt makuukamariin ja kuollut."

Onnen tunti oli yksi niistä syksyn uutuuskirjoista, joita odotin eniten. Pidän kovasti Härkösen selvästi omanlaisesta äänestä ja tyylistä sekä ronskista huumorista. Hänellä on myös kyky kirjoittaa vakavista asioista osuvasti mutta ilman turhaa paatosta ja säälittelyä.

Onnen tunti kertoo Tuulan ja Harrin uusioperheestä, johon kuuluu vanhempien lisäksi Tuulan 10-vuotias poika, Roope. Koska Tuula ja Harri eivät voi saada omia lapsia, Tuula alkaa miettiä sijaisperheeksi ryhtymistä. Aika nopealla tahdilla alkaakin tapahtua ja hyvin pian tarvittava PRIDE-koulutus on käyty ja heille sijoitetaan 5- ja 8-vuotiaat sisarukset, Venni ja Luke.

Kirjassa ehditään käsitellä monia vaikeita asioita lapsuuden traumoista siihen, miten kohtuuttoman pitkiä odotusajat erilaisiin terapioihin on. Sijaisvanhemmuus tuo mukanaan ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, eikä lastensuojelukaan lopulta tunnu olevan aina lapsen asialla. Tarina kaikessa kamaluudessaan on ikävä kyllä uskottava. Uskon, että Anna-Leena Härkönen on tehnyt runsaasti taustatyötä tätä kirjaa varten.

Luin Onnen tunnin vauhdilla, aloitin illalla ja lopetin aamulla. Nukuin sentään välissä. Tämä oli hyvä. Oikein hyvä. Minusta tässä ei ollut mitään liikaa, mutta mielelläni olisin seurannut sijaiskoti-elämää hiukan pidemmällekin.

Onnen tuntia on luettu ahkerasti muuallakin. Nopean googlailun tuloksena löysin kirjan ainakin näistä blogeista, saa huomauttaa, jos joku on jäänyt pois: Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.