Ripa

Varpu Vilkuna: Ripa

Mäntykustannus 2010, 166s.

Tartuin tähän kirjaan iloisen odottavaisin mielin. Ajattelin, että olisi hauskaa uppoutua rippileiritunnelmiin ja nuorten ajatusmaailmaan. Olen myös lukenut Vilkunan neljä aiempaa nuortenromaania ja pitänyt niistä. 

Onni valmistautuu viettämään rennon viikon kesän ensimmäisellä rippileirillä. Samalla leirillä ovat myös paras kaveri Juuso sekä Onnin ihastuksen kohde, Aada. Leiri ei kuitenkaan käynnisty kovin hilpeissä merkeissä, kun leirin papiksi tuleekin, vastoin odotuksia ja toiveita, Jaakkima "Jäykkis" Murto. Leirin aikana yksi pojista, Veeti, juo salaa kännit ja sammuu kesken oppitunnin. Syyksi käytökseen löytyvät kotimurheet: Veetin isä tekee kuolemaa. Tyttöjen saunavuoron aikana Aada on näkevinään jonkun oudon hiipparin ikkunan takana ja muutaman päivän kuluttua Aada joutuu Jäykkiksen käpelöinnin kohteeksi. Rippileiri ei siis olekaan ihan sellainen, mitä nuoret etukäteen odottivat. Kesä pitää sisällään monenlaista kasvunpaikkaa ja syksyllä pidetäänkin odotettu jatkoripari.

No, ensinnäkin se ripariosuus oli aika pieni osa kirjaa. Toiseksi, minua jäi vaivaamaan äärettömän paljon se, että kun pappi lähenteli yhtä tytöistä, ohjaajat ottivat yhteyttä kirkkoherraan ja tuomiokapituliin eivätkä poliisiin. Poliisi vilahti kuvioissa vasta myöhemmin kesällä, kun Aada omatoimisesti haki Jäykkikselle lähestymiskieltoa. Kirjassa oli vähän liian paljon asiaa, eikä Onnin syvälliset ajatukset tuntuneet järin uskottavilta. Lisäksi, vähempikin paatos olisi riittänyt.

Toisaalta ne omat riparimuistot kyllä nousivat pintaan. (Sekin leiri oli kesän ensimmäinen. Ja minä rikoin sääntöjä salakuljettamalla sinne mankan. Kiinni jäin, kun pojat kanteli isosille.) Kirjassa kuvattu leirikeskus oli helppo tunnistaa siksi samaksi, jossa itsekin on ollut. Onnin kotitalon voisin näyttää kartalta.

Kokonaisuutena kirja jäi vähän tympeäksi juuri tuon mainitsemani liiallisen sisällön vuoksi.

Tätä ei ole liiemmin blogeissa esitelty, mutta ainakin Sanna, jonka arvonnasta tämän oman kappaleeni voitin, on siitä kirjoittanut. :)

Osallistun tällä myös Satun Minihaasteseen 6/11, Pienkustantamot.

Pojista miehiä




Tony Parsons: Pojista miehiä
(Men From The Boys)
Like 2011, 295s.
Suom. Juha Ahokas

 Väitän aina, etten koskaan valitse luettavia kirjoja kansien perusteella. Mutta valitsenpas. Ainakin Tony Parsonsin kirjat ovat valikoituneet tällä kyseenalaisella perusteella. Minusta tämäkin kansi on houkutteleva.

Pojista miehiä päättää kolmiosaisen kirjasarjan, jonka aiemmat osat (Mies ja poika sekä Mies ja vaimo) olen lukenut joskus kauan sitten. En muista niistä muuta kuin sen, että tykännyt olen kyllä.

Harry Silver on tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on vaimo, kolme lasta ja töissäkin menee hyvin. Kaikki on oikein hyvin siihen asti, että Harryn ex-vaimo palaa vuosien jälkeen Lontooseen ja haluaa tutustua poikaansa. Harryn nykyinen vaimo käyttäytyy epäilyttävän lämpimästi ex-miestään kohtaan ja yhtäkkiä ovelle ilmestyvä, tuntematon sotaveteraanikin aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa. Niin, ei se työpaikkakaan ihan niin itsestäänselvä juttu ole.

Pojista miehiä oli yllättävän alakuloinen kirja. Harrysta on helppo pitää ja lukiessa tuli muutaman kerran sellainen olo, että voi kunpa voisin tuota miestä taputtaa olalle ja lohduttaa. Erimielisyydet ex-puolisoiden kanssa, ongelmat työpaikalla ja koulukiusaaminen eivät varmasti ole piristäviä aiheita. Mutta jossakin siellä vastoinkäymisten seassa pilkahtelee sen verran valoa ja hauskoja lausahduksia, että kirja onnistuu olemaan lohdullinen.

Minusta Tony Parsonsista tulee mieleen Nick Hornby. Ehkä kerronnassa on jotakin samaa tai sitten on kyse jostakin omasta, omituisesta mielleyhtymästä. (Kuten siinä, että Jykevää on rakkaus -biisistä tulee mulla heti mieleen mokkasiinit.)

Sinä päivänä

David Nicholls: Sinä päivänä 505s. (One Day, Otava 2011, suom. Sauli Santikko)

Siitä asti, kun luin tästä kirjasta Eevan Kaikki mitä rakastin blogissa olen haaveillut tämän lukemisesta. Ensin lainasin englanninkielisen pokkarin, kun en halunnut odottaa suomennosta, mutta siinä oli niin hentoinen painojälki ja pieni fontti, ettei minun vanhat ja rasittuneet silmäni halunneet moiseen tekstiin kohdistua. Voi sitä ilon päivää, kun kännykkä piipitti viestin saapuneeksi ja sain hakea laatulukemista kirjastosta!

Sinä päivänä on sellainen kirja, josta on vaikea sanoa, mitä ajattelee. Se on todella hyvä, pitää otteessaan niin ettei meinaa malttaa syödä, samaistuminen on helppoa ja se herättää tunteita. Monenlaisia tunteita.

Dexter ja Emma viettävät valmistujaisjuhliensa jälkeisen yön yhdessä. Parikymppiset nuoret koettavat pohtia, millaisia he ja heidän elämänsä ovat 20 vuoden kuluttua, kaukaisessa - oi, niin kaukaisessa - tulevaisuudessa. Heidän edesottamuksiaan seurataan vuoden välein, mikä voi kuulostaa töksähtelevältä ja katkonaiselta, mutta Nichollsilta moinen kerronta sujuu vaivattomasti.

Vuodet vierivät, ihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Muuta en oikein osaa tai halua sanoa, koska tämä kirja tuntuu jotenkin niin isolta. Jos ihan etsimällä etsitään jotakin moittimista, niin etukannen liepessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Ei se elokuva tosin ole huono asia, vaan se että Emman roolissa on Anne Hathaway, yksi inhokkinäyttelijöistäni.

Moni muukin on lukenut Sinä päivänän (ikävää kun kirjan niemä on hankala taivuttaa :) ), nopealla haulla löysin tosin vain kolme arvostelua: Anni.m , Kirjapeto ja Susa  Kannattaa lukea sekä arvostelut että itse kirja.