torstai 4. lokakuuta 2018

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
(Silverpojken)
WSOY 2018, 4h 28min.
Suom. Pekka Marjamäki
Lukija: Anni Kajos


Keväällä kuuntelin Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana vuonna 2013. Sarjan toinen osa, Hopeapoika, ilmestyi jo loppukesästä, mutta koska pelkäsin ensimmäistä osaa kuunnellessa aika paljon, piti tämän kuuntelemiseen kerätä rohkeutta.

Aladdinin perhe on muuttanut asuntoveneestä vanhaan vesitorniin, jossa heillä on ravintola. Ravintolasta alkaa kadota ruokaa, vaikka ovet ovat lukossa. Yhdessä ystäviensä Billien ja Simonan kanssa Aladdin alkaa selvittää ruokavarkaan henkilöllisyyttä. Samaan aikaan Aladdin kuulee vesitornin sijaitsevan samalla paikalla kuin aikoinaan palanut hopeasepän paja. Sepän tekemät hopeaesineet katosivat jäljettömiin ja Aladdin päättää löytää ne auttaakseen vanhempiaan rahahuolissa. Miten Aladdinin useaan kertaan näkemä, vain shortseihin pukeutunut poika liittyy ruokavarkauksiin? Vai onko hän Hopeapoika, jonka kerrotaan etsineen kadonneita hopeita jo sata vuotta?

Hopeapoika on edeltäjäänsä hieman tavanomaisempi seikkailukertomus. Paljastan sen verran, että hivenen yliluonnollisia elementtejä tässäkin tarinassa on, mutta enimmäkseen pysytään hyvinkin realistisissa vaihtoehdoissa. Ehkä tästä syystä Hopeapoika oli minulle pieni pettymys. Pelkään nimittäin enemmän yliluonnollisuuksia kuin oikeita ihmisiä. Etukäteen olin tosiaan varautunut pelkäämään, ja kun sitä ei sitten päässytkään tapahtumaan, niin vähän petyin. Mutta noin kokonaisuutena Hopeapoika on kuitenkin oikein mainio tarina. Samaa sanoi 12-vuotias esikoinen, joka luki tämän ensin kesäloman lopulla ja uudestaan koulujen alettua lukudiplomia varten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti