Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina
(Rape: A Love Story, 2003)
Otava 2010, 152s.
Suom. Kaijamari Sivill
Olen vilkuillut Joyce Carol Oatesin kirjoja kirjastossa ja kirjakaupoissa, mutta vasta nyt uskaltauduin lukemaan yhden. Kosto: Rakkaustarina on niin lyhyt, että tästä oli helppo aloittaa. Tai no, aiheen ollessa näin rankka (joukkoraiskaus ja maailman epäreiluin oikeudenkäynti) ei voi ehkä puhua varsinaisesti helposta kirjasta, mutta ainakaan sivumäärä ei etukäteen pelottanut.
Teena Maguire päättää oikaista puiston läpi palatessaan 12-vuotiaan tyttärensä, Bethin, kanssa itsenäisyyspäivänjuhlista myöhään illalla. Tuon pienen päätöksen seuraukset ovat kammottavat: puistossa notkuva miesporukka pahoinpitelee ja raiskaa Teenan tämän tyttären läsnäollessa ja jättää sitten naisen virumaan henkitoreissaan vanhaan venevajaan. Bethin onnistuu hälyttää apua ja Teena jää henkiin, vaikka joutuukin viettämään sairaalassa pitkän aikaa.
Vaikka raiskauksista ja pahoinpitelyistä on kiistatonta näyttöä, yhteisö kääntyykin Teenaa vastaan. Teenan pukeutumista ja käyttäytymistä ruoditaan suureen ääneen, häntä syytetään huoraksi ja juopoksi. Oikeuskäsittely näyttää kehkeytyvän oikeuden irvikuvaksi. Tuore poliisi, John Droomor ei kuitenkaan suostu seuraamaan tapahtumia sivusta vaan ottaa oikeuden omiin käsiinsä.
Luin tämän kirjan nopeassa tahdissa. Alkupuolella tunnelma on järkyttävän tiivis ja ahdistava, etenkin oikeuskäsittelyä kuvailtaessa. Raivon kyyneleet tuntuivat polttelevan silmiäni Teenaan kohdistuvia syytöksiä lukiessa. Ikävä kyllä kirjan loppupuolisko oli vähän vaisu... Kirjan nimen perusteella kuvittelin, että kosto olisi pääroolissa, mutta eipä se sitten ollutkaan. Tai sitten vain se kirjan alun jännitys purkautui liian nopeasti, eikä kirjan lopussa enää ollut tarpeeksi jännitettä.
Vaikka Kosto: Rakkaustarina ei suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta jotain muutakin. Haudankaivajan tytär kiinnostaisi eniten, sitä kun on ahkerasti kehuttu muissa blogeissa.
Totta, kirjan alku on oikeastaan niin karmiva, että itse koin helpottavana, että kirjailija vähän hellitti. Minä olisin pitänyt enemmän alkukielisestä nimestä, joka on mielestäni monitulkintaisempi. Käännös alleviivaa jotenkin kostoja liikaa. Pidin tästä todella.
VastaaPoistaLue ihmeessä Haudankaivajan tytär! Se on huikea! Minun ensikosketukseni Oatesiin oli Putous, josta pidin valtavasti ja joka on jäänyt jotenkin harmillisesti vähälle huomiolle.
Itsellänikin odottelee yksi Oates lukemistaan. Katsotaan, milloin siihen tartun...
Minä luin ensimmäiseksi Haudankaivajan tyttären ja se sai minut ahmimaan kaikki eteeni osuvat Oatesit... Blondi, Marilynistä kertova kirja, on muuten huikean hyvä mutta aika paksu ja Valkoisen kirahvin mainitsemasta putouksesta pidin.
VastaaPoistaJaa, niin se Kosto. Kirjan alku oli todella ahdistava ja hypnoottinen ja muistan olleeni vihainen Teenan puolesta. Oates ei kyllä koskaan valitse helppoja aiheita.
Oatesin kirjoista tähän mennessä ehdoton suosikkini on Blondi, sitten Haudankaivajan tytär ja kolmanneksi tämä.
VastaaPoistaHah mie taas nautiskelen tätä erittäin hitaasti (en tosin tarkoituksella), tätä on nimittäin luettu vuoden alusta asti!
VastaaPoistaJotkut väittävät, että toimii paremmin hitaasti luettuna, näkee sitten kun saan omani madeltua loppuun :)
Minä ostin tämän syksyn alennusmyynneistä ja olen ihan samoin ajatellut aloittavani Oatesiin tutustumisen tästä. Kirja on tosiaan sopivan ohut ja aihe herättää jo valmiiksi tunteita.
VastaaPoistaNiin kuin muutkin ovat sanoneet, alkukielinen nimi ei tosiaan viittaa kostoon.
Tämä on vahva teos, mutta olen monien muiden kanssa samaa mieltä, että Oates on kirjoittanut parempaakin. Mutta kyllä tämä monenlaisia tunteita herättää ja yli vuosi lukemisen jälkeen kirja pyörii silti mielessä.
VastaaPoistaTuosta alkukielisestä nimestä oli jonkin verran puhetta kirjablogeissa reilu vuosi sitten. Kääntäjän/kustannustoimittajan mielenkiintoinen valinta, mutta sopii kirjaan sekin.
Valkoinen kirahvi, Olisihan se ahdistus voinut kasvaa sietämättömäksi, jos tunnelma olisi pysynyt yhtä intensiivisenä koko kirjan ajan, mutta nyt koin lopun jotenkin lässähtävänä. Ehkä seuraava kirja miellyttää enemmän. :)
VastaaPoistaNorkku, Haudankaivajan tytär on nyt kirjastosta kotiin kuskattu - ehkä luen sen sittenkin aika pian ;)
Susa, Blondin saamat kehut ovat myös jääneet mieleen. Kynnys sen lukemiseen tuntuu kuitenkin suurelta, kun en tiedä Marilynistä kuin "tärkeimmät" jutut.
ANNI, Sattuipa hyvin! Jännä nähdä, miltä tämä kirja tuntui hitaasti luettuna :)
Karoliina, tästä oli ihan hyvä aloittaa. Ainakin minä ehdin ihastua Oatesin kerrontaan, vaikka kirja kovin ohkainen onkin.
Katja, Oikeastaan aika mukava kuulla, ettei tämä ollut parhaimpia Oatesin kirjoja. Tiedän siis, etten ainakaan huonompaan tule törmäämään :)
Kirjan nimen käännös on tosiaan vähän erikoinen. Hyvä, mutta hivenen harhaanjohtava. Ehkäpä se raiskaus kirjan nimessä on tuntunut liian hurjalta...
Tämä on mielettömän vahva ja tärkeä kirja. Lukija joutuu tässä tilaan, jossa hän asettuu kannattamaan John Droomoria ja oman käden oikeutta, sillä muuten ei voi selvitä - edes kirjasta.
VastaaPoistaKun luin Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, ihmettelin, että hän ei ollut ottanut tätä yhdeksi esimerkkiteokseksi, kun siellä oli niin monta muuta ja mm. Lessingin Viides Lapsi etc.
Kosto:Rakkaustarina kantaa klassikon tunnuksia ja myös eräänlaista kulttikirjan vahvuutta. Tämä kirja ei kuole ikinä.
Leena, Tässä ei kyllä todellakaan voi kyseenalaistaa Dromoorin tekoja! Mutta yhteisön käyttäytymistä saakin sitten tuomita senkin edestä...
VastaaPoistaPieni kirja pahuudesta on minulla lukulistalla, sillä arvioiden perusteella kiinnostuin kovasti.