Stephen King: The Wind Through the Keyhole

Stephen King: The Wind Through the Keyhole, A Dark Tower Novel

Hodder & Stoughton 2012, 335s.

"Those were good years, but as we know - from stories and from life - the good years never last long."

Joskus blogitaipaleeni alussa kerroin, että Musta torni on paras koskaan lukemani sarja. Hitaasti käynnistyvä, mutta mielettömän hieno tarina, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Jännitinkin suuresti The Wind Through the Keyholen lukemista, koska ennakkotietojen vuoksi tiesin sen sijoittuvan sarjan neljännen ja viidennen osan väliin. Eräänlainen Musta torni 4.5 siis. Onneksi King toteaa jo alkusanoissa, että tämä kirja toimii vallan mainiosti myös yksittäisenä kirjana, jonka voisi hyvin lukea myös sellainen, joka ei ole Mustaa tornia lukenut. Eikä tämä tarina myöskään kärsi, vaikka sarja olisi jo entuudestaan tuttu.

Revolverimies Roland on ka-tetinsä kanssa matkalla Callaan, kun hyytävä myrsky alkaa lähestyä. Seurue löytää suojan hylätyn kylän ainoasta kivirakennuksesta ja jäätävän tuulen riehuessa ulkona Roland alkaa kertoaa tarinaa. Ollessaan vielä nuori poika Roland ja hänen ystävänsä Jamie lähetetään erääseen kylään selvittämään raakoja surmia. Isänsä menettänyt nuori poika, Bill, on nähnyt vilauksen syyllisestä The Skin-manistä ja lohduttaakseen lasta Roland kertoo tälle ikiaikaisen tarinan The Wind Through the Keyhole.

Varsin näppärästi King on siis saanut samoihin kansiin tarinan tarinansisäiseen tarinaan. Joskin on todettava, ettei "nykyhetken" kehyskertomus ole oikeastaan muuta kuin puitteet noiden kahden muun tarinan kertomiselle. Kokonaisuutena The Wind Through the Keyhole on hieno lukukokemus, sillä mielestäni King on parhaillaan juuri tällaisten takaumien/muistojen kertojana. Hivenen haastetta toi Keskimaan sanasto, joka ei ole kauhean hyvässä muistissa, etenkään englanniksi.

Mutta ette ikinä arvaa, mikä tämän kirjan kanssa oli haastavinta! Minäpä kerron: Stephen Fry ja isosiskon lausahdus. Tulin nimittäin tuskailleeksi siskolle puhelimessä Fryn Moab is my Washpotin lukemisen hitautta ja sisko kertoi omasta haasteestaan: englanniksi lukiessaan hänen täytyy lukea lauseet kahdesti; ensin tavallisesti ja sitten toiseen kertaan "sillä lailla kuin Stephen Fry sen lukisi". Voi hyvänen aika! Koska tätä kirjaa aloitellessa jo kuuntelin Fryn äänikirjaa, tarttui tuo tuplalukeminen minuunkin. Kingiä Fryn äänellä. Ei maailman huonoin yhdistelmä, mutta siinä vaiheessa kun Revolverimies alkoi päässäni muistuttaa ulkonäöllisestikin Fryta, alkoi jo vähän pelottaa. :)

Vapauttakaa karhut!

John Irving: Vapauttakaa karhut!

(Setting Free the Bears, 1968)

Tammi 2012, 405s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irving on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka en kaikkia hänen kirjojaan olekaan (vielä) lukenut. Garpin maailma on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista ikinä ja rakastan myös siitä tehtyä elokuvaa. Vapauttakaa karhut! on Irvingin esikoisteos, josta kyllä tunnistaa kirjailijan omintakeisen tyylin, mutta jota lukiessa käy useammankin kerran mielessä, että vanhempi Irving olisi osannut pukea asiat ja tilanteet sanoiksi huomattavasti paremmin.

Vapauttakaa karhut! kertoo kahden vastikään toisiinsa tutustuneen nuoren miehen moottoripyöräretkestä Itävallan halki. Mitään tarkkoja matkasuunnitelmia Siggy ja Graaf eivät tee, sillä onhan jo pelkkä matkanteko, kalastaminen ja taivasalla makuupusseissa nukkuminen upea elämys. Ennen Wienistä lähtemistä pojat pistäytyvät Hietzingin eläintarhaan, mutta käynti jää kalvamaan erityisesti Siggyn mieltä. Eikö noiden uljaiden eläinten olisi paljon parempi olla, jos ne pääsisivät vapauteen?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kertoo tuosta eläintarhareissusta sekä päämäärättömästä moottoripyörämatkailusta. Toinen osa koostuu Siggyn muistikirjaansa tekemistä merkinnöistä ja viimeisessä osassa ollaan jälleen eläintarhassa. Etenkin tuo keskimmäinen osuus, jossa kerrotaan mm. Siggyn ja hänen perheensä historiasta on monipuolinen ja täyteläinen, mutta myös hiukan raskasta luettavaa. Siggy on omituinen heppu enkä minä oikein oppinut pitämään hänestä, joten ehkä jopa hiukan turhauduin lukemaan hänestä ja hänen sukunsa vaiheista niin pitkästi. Toisaalta taas oli "virkistävää" lukea toisesta maailmansodasta sellainen tarina, jossa natsit ja juutalaiset eivät ole pääosassa.

Kokonaisuutena Vapauttakaa karhut! on ihan hyvä teos, mutta Lumiomenan Katjan tavoin minäkään en suosittele sitä kenellekään ensimmäiseksi Irvingiksi. Mikäli olisin parikymppinen nuorimies, eikä minulla olisi kirjailijasta ennakkokäsityksiä (=suuria odotuksia), olisin saattanut pitää tästä kirjasta huomattavasti enemmän. Näin päälle kolmekymppisenä perheenäitinä koin Siggyn ja Graafin päämäärättömyyden ja koheltamisen hiukan rasittavana.

Sysimetsä

Colin Meloy: Sysimetsä

(Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1, 2011)

Otava 2012, 518s.

Suom. Peikko Pitkänen

Kuvittanut: Carson Ellis

Sysimetsä ehti jo kertaalleen palautua kirjastoon lukemattomana, mutta sitten luin Ahmun arvion ja hain kirjan takaisin. Minulta kesti tovin päästä sisään kirjan maailmaan, en ehkä ollut vastaanottavaisimmalla mielellä puhuvien eläinten ja muiden fantasiajuttujen kanssa.

Tarina varislauman kaappaamaa pikkuveljeä pelastamaan lähtevästä Pruesta on kuitenkin jännittävä ja vauhdikas. Vaikka juonenkulku on varsin ennalta-arvattava, eikä Sysimetsä sinänsä tarjoa mitään järin omaperäisiä elementtejä, kirja on viihdyttävä ja kiinnostavakin. Tykkäsin myös Carson Ellisin kuvituksesta, joka ei vienyt liikaa tilaa.

Tekstiin oli jäänyt muutamia harmillisia tavutusvirheitä. Muun muassa pensa-saidat ja myöhäi-siltapäivät jumittivat huomioni vähän liian pitkäksi aikaa, vaikka myönnän kyllä näille hihitelleeni.

Ainoa isompi turhautuminen tuli oikeastaan siitä, kun alkuperäistä nimeä etsiessä tajusin tämän(kin) olevan kirjasarjan aloitusosa. Minulla on ankea pakkomielle lukea aloittamani sarjat loppuun asti koska voihan se olla, että sarja paranee loppua kohti (vaikka useimmiten kylläkään näin ei käy). No, jospa pääsisin tästä sarjojen pakkolukemispäähänpinttymästä eroon joskus, niin ei ilmestymättömien kirjojen takia tulisi stressattua.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

(Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2011)

Schildts & Söderströms 2012, 350s.

Suom. Virpi Vainikainen

Tämän kirjan kansi on upea. Niin hieno, että onnistuin pelkän kannen perusteella lastaamaan kirjalle melkoiset ennakko-odotukset. Minulle tämä kansi kertoi (ihan selvästi), että luvassa on hyytävän pelottava, hyvällä tavalla perinteinen kummitustarina. Koska kirja on luokiteltu aikuistenkirjaksi, ihokarvat nousivat ennätyksellisiin korkeuksiin siitä omituisesta innosta, että kohta pääsen lukemaan sellaisen kirjan, joka aiheuttaa painajaisia pitkäksi aikaa. (EDIT: Susa tiesi kertoa, että tällä kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on virallisesti sekä aikuisten- että nuortenkirja. Tämän jos olisin tiennyt, odotukset olisivat olleet pari piirua alempana.) Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja valokuvia, joita ei ole käsitelty jälkikäteen. Paitsi että jostakin olen saanut päähäni, että ainakin jotakin kuvaa on käsitelty, mutta en nyt onnistu löytämään tämän päähänpinttymän alkulähdettä, joten voin olla väärässäkin.

Kirjan alku onkin lupaava. Kerrataan hiukan omalaatuisen isoisän lapsenlapselleen Jacobille kertomia tarinoita eriskummallisista lapsista, joiden kanssa isoisä eli muutaman vuoden paettuaan toisen maailmansodan runtelemasta Puolasta Walesiin. Järkyttävien tapahtumien jälkimainingeissa Jacob haluaa matkustaa Walesiin ja nähdä omin silmin, millaisella seudulla isoisä on lapsuuttaan viettänyt. Ja tässä vaiheessa kirja lähtikin menemään jyrkkää alamäkeä.

Alun lisäksi pidin kirjan kuvituksesta ja graafisesta ilmeestä. Mutta lupaavan alun jälkeen meno muuttuikin vähän kömpelöksi (teini)toimintaseikkailuksi ärsyttävällä aikajatkumolla höystettynä. En päässyt pelkäämään yhtään, vaikka olen ihan mieletön jänishousu! Vaikka kirjassa muutama raaka kohtaus onkin, niin kyllä tämä on mielestäni enemmän nuortenkirja. Varsinkin kun lopussa on eräs "mystinen kuva-arvoitus", joka yksinkertaisuudessaan lähinnä nolotti... että tuonko muka pitäisi olla vaikeasti ratkaistavissa. Lisämiinuksia annan siitä, että kirjalle on tulossa jatkoa. Blaah.

Onneksi pikkusisko, joka hoiti taloa ja lapsia minun maatessani sohvalla, luki kirjan heti minun jälkeeni ja oli yhtä pettynyt kuin minäkin, joten pääsin tuoreeltaan purkamaan pettymystäni.

Yösirkus

Erin Morgenstern: Yösirkus

(The Night Circus, 2011)

Basam Books 2012, 400s.

Suom. Hanna Toivonen

En enää muista, kuinka kiinnostuin Yösirkuksesta ensimmäisen kerran, mutta kauan olen sen lukemisesta haaveillut. Kertomus ilmoittamatta ilmaantuvasta, ainoastaan yöaikaan auki olevasta sirkuksesta ja eräästä pelistä, jonka säännöistä edes sen pelaajilla ei ole tarkkaa tietoa on kutkuttava ja hienosti kerrottu.

Yösirkuksen lukemisesta on jo sen verran pitkä aika, että ensivaikutelmat ovat jo päässeet haalistumaan. Pidin tästä paljon, lumouduin ja nautin. Mutta nyt en ole varma, ihastuinko oikeastaan tarinaan itsessään vai ainoastaan mielettömän hienosti ja todentuntuisesti kuvattuun sirkukseen. Minusta nimittäin tuntuu, että tarina eteni omaan makuuni liian verkkaisesti. En myöskään ole järin ihastunut preesensin käyttöön kirjallisuudessa ja kun tässäkin välillä hypättiin ajassa eteen ja taakse, niin minulla oli hankaluuksia hahmottaa mihin kohtaa aikajanaa mikäkin kohtaus kuuluu. Ja vaikka suomennos oli pääosin todella hyvä, ne muutamat "hänen punaiset hiukset" -kohdat särähtivät korvaani (vai silmääni?) pahasti.

Siltikin muistelen lukukokemusta hymyssä suin ja suurella lämmöllä, sillä näin omaperäisiin tarinoihin törmää vain harvoin.

Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1984)

Tammi 1985, 621s.

Suom.Kristiina Rikman

(Minä luin eri painoksen, mutta sen kuvaa ei kustantajan sivuilta löytynyt enkä jaksanut kuvata itse.)

Oman elämänsä sankari on (ymmärtääkseni) yksi tunnetuimmista John Irvingin kirjoista. William Larch on St Cloud'sin orpokodin perustaja ja lääkäri, jolle yksi orpo, Homer Wells, on tullut muita tärkeämmäksi. Homer on adoptoitu neljä kertaa, mutta palannut aina takaisin St Cloud'siin. Homerille orpokoti on ainoa oikea koti, kunnes hän nuorena miehenä matkustaa omenatilalle hiukan maailmaa katsomaan. Larch toivoisi Homerista seuraajaa itselleen, mutta Homer ei koe lääkärinammattia kutsumuksekseen.

No, en minä siitä juonesta oikein halua mitään enempää sanoa, mutta Irvingille tyypillisesti tapahtumat ovat paikoin kovin absurdeja. Monenlaista mahtuu yksien kansien väliin: abortteja, anatomian opintoja, ystävyyttä, rakkautta, sotasankari, härskejä limerikkejä ja mitähän kaikkea muuta. Aborttikuvaukset ovat sen verran tarkkoja ja määrältään runsaista, että en lähtisi suosittelemaan tätä raskaanaoleville.

Taannoista lukujumia yritin purkaa ensi hätään tällä kirjalla. Omituista kyllä, Oman elämänsä sankari onnistui vain pahentamaan tilannetta. Ihan tyrmistyin, kun lukeminen takkusi ennätyksellisen pahasti ja ehdin jo epäillä Irvingin taitoja, kunnes tajusin että vika olikin harvinaisen huonosti oikoluetusta suomennoksesta. Itse suomennos on hyvä, mutta voi taivas tätä kirjoitus- ja painovirheiden määrää! Teksti vi lisee ylimää- räisiä välejäpuuttuvia välejjä, satun!!naisia huutomerkke jä sekä puuttuvia tai tai ylimääräisiä sanoja. Oikeasti piinallista luettavaa... Toivon totisesti, että seuraavat painokset on oikoluettu uudemman kerran - tämä minun kappaleeni on toisesta painoksesta.

Lukemisen takkuisuudesta huolimatta tarina on varsin mainio. Henkilöitä on paljon, toinen toistaan erikoisempia tapauksia. Oman elämänsä sankari ei nouse Irvingin parhaimmistoon, vaikka paljon hyvää tässäkin kirjassa on. (Mutta minkäs teet, kun Garpin maailma ja Leski vuoden verran ovat niin huikeita!)

Shanghain tytöt

Lisa See: Shanghain tytöt

(Shanghai Girls, 2009)

WSOY 2011, 431s.

Suom. Hanna Tarkka

Lainasin Shanghain tytöt kirjastosta niin kauan sitten, ettei lainaa enää voinut uusia. Halusin tämän kuitenkin lukea, joten viimein avasin kannen ja se olikin sitten menoa. Lisa See on taitava kirjoittaja ja suomennoskin on miellyttävää luettavaa.

Pearl ja May ovat hyvin toimeentulevan perheen tyttäriä, jotka viettävät varsin huoletonta elämää 1930-luvun Shanghaissa. Järkytys on suuri, kun isä eräänä päivänä ilmoittaa järjestäneensä tyttärilleen aviopuolisot, amerikankiinalaisen menestyvän liikemiehen poikia molemmat. Pakon edessä tytöt suostuvat naimakauppoihin, mutta heillä ei ole aikomustakaan seurata tuoreita puolisoitaan Amerikkaan. Hyvin nopeasti elämä Shanghaissa muuttuu vaikeaksi ja vaaralliseksikin ja Pearlin ja Mayn on pakko paeta kotikaupungistaan.

Shanghain tytöt on oikein hyvä lukuromaani. Pearlin ja Mayn elämää seurataan aina 1950-luvun puolivälin tienoille, joten hyvin paljon ehtii tapahtua. Meno on välillä todella raakaa ja julmaa, mutta onneksi ihan kaikella kurjuudella ei mässäillä. Kirja loppuu vähän yllättäen ja töksähtäen, mutta ei hätää, Norkku kertoi omassa arviossaan, että tarina jatkuu Seen seuraavassa kirjassa Dreams of Joy. Toivottavasti se suomennetaan pian sillä haluan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Mainio kirja, jonka lukemista häiritsi ainoastaan liian ohuet sivut. Minusta on inhottavaa, kun sivun läpi kuultaa edellisen/seuraavan aukeaman teksti niin, että näyttää kuin sivut olisivat epätasaisen harmaita.

Junot Díaz: Drown

Junot Díaz: Drown

(Drown, 1996)

Like 1999, 169s.

Suom. Henrik Laine

Junot Díazin novellikokoelma Drown oli ovelasti kasattu. Näennäisesti irralliset novellit muodostivatkin lopulta ehjän tarinan. Vähän mietin, miksi tästä ei ole tehty pienoisromaania, kun se periaatteessa olisi ollut helppo toteuttaa vain novellien järjestystä muuttamalla.

Drown sisältää (jos oikein laskin) kymmenen novellia, jotka kertovat tavalla tai toisella maahanmuuttajista. Joku vasta suunnittelee muuttoa Yhdysvaltoihin, toinen odottaa kuulevansa jotakin kauan sitten matkalle lähteneestä puolisostaan ja kolmas yrittää kovasti sopeutua New Yorkiin. Tarinat ovat karuja, mutta niinhän se todellisuuskin usein on.

Ahdistavin oli Ysraelin tarina. Tämä köyhän perheen poika joutuu käyttämään kirppuja kuhisevaa naamiota peittääkseen sian syömät kasvonsa. Vaikka jossakin hamassa tulevaisuudessa häämöttää toive kasvojen korjausleikkauksesta, arki on pääasiassa piileskelyä mahdollisilta kiusaajilta.

Ankeita ja karuja, mutta hyvin kirjoitettuja novelleja. Suosittelen, mikäli aihepiiri kiinnostaa.

Díaz on itse muuttanut 6-vuotiaana Yhdysvaltoihin Dominikaanisesta tasavallasta vanhempiensa kanssa, joten hän myös tietää mistä kirjoittaa. Díazilta on suomennettu myös romaani Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä.

Owen King: We're All in This Together

Owen King: We're All in This Together

Faber and Faber 2006, 223s.

Olen tainnut kerran jos toisenkin mainita, että Stephen King on yksi suosikkikirjailijoistani. Koska olen pääosin tykännyt myös Joe Hillin kirjoista, halusin totta kai tutustua myös tähän kolmanteen Kingin perheen miespuoliseen kirjailijaan.

We're All in This Together sisältää yhden novellan (joka kai kääntyy pienoisromaaniksi) sekä neljä novellia. Nimitarina kertoo 15-vuotiaasta Georgesta, yksinhuoltajaäidin pojasta, jonka kesä kuluu pilveä polttelevan ja entistä postinkantajaansa kyttäävän isoisän seurassa. Äitinsä kanssa George kommunikoi muistivihkojen välityksellä, sillä hän ei katso hyvällä äitinsä avioliittoaikeita Tohtori Vicin kanssa.

Novelleissa en tahtonut pysyä perässä. Parinkymmenen sivun mittaisissa tarinoissa tuli vastaan niin paljon kaikkea, että olin ihan solmussa. Esimerkiksi Wonders, johon mahtuu baseball, ei-toivottu raskaus ja tähän liittyvä puoskarilla käynti, muutama friikki (the Purple Girl, the Backwards Man, Jenny Two Heads sekä Three Ton Timmy) sekä itse hammastikkunsa veistävä Woodpecker, tuntui lähinnä sekavalta unelta.

Vaikka englanniksi lukeminen ei ole minulle uutta, tämänkertainen lukukokemus oli erittäin haastava. Sanasto sinänsä ei tuottanut vaikeuksia, mutta jokin tarkemmin määrittelemätön asia esti minua uppoutumasta tekstiin. Tekstin laatua en kyllä voi moittia, Owen Kingin kerronta on luontevaa ja taidokasta. Eivätkä ideat tosiaankaan ole mitään tusinatavaraa. Toivottavasti tämä joskus suomennettaisiin, sillä haluaisin kovasti lukea tämän ilman ylimääräistä takeltelua.

Gilead

Marilynne Robinson: Gilead

(Gilead, 2004)

Bazar 2010 (pokkari), 287s.

Suom. Laura Jänisniemi

Marilynne Robinson hypähti lukulistalle Nick Hornbyn The Complete Polysyllabic Spreen ansiosta. Hornby kehui Robinsonia suurin sanoin ja halusin katsoa, olivatko kehut liioiteltuja. Eilisen googlettelun jäljiltä tosin ihmettelen, miten Gilead ei ole jättänyt mitään muistijälkiä, vaikka se on ollut ihan hyvin esillä kotimaisissakin kirjablogeissa, mm. Sivukirjastossa ja Sinisen linnan kirjastossa.

Gilead on oikeastaan iäkkään pappismiehen, Pastori John Amesin, jäähyväiskirje 7-vuotiaalle pojalleen. Amesin terveys on heikko, mutta hän haluaa jättää pojalleen muistoksi ajatuksiaan ja muistojaan. Pastori kun on, Ames kirjoittaa aika paljon uskosta ja seurakunnista, mutta myös perheensä historiasta sekä kummipojastaan John Ames Boughtonista.

Mitähän tästä kirjasta nyt sitten sainoisi...

Aluksi nautin kerronnan verkkaisuudesta ja rauhoittavasta vaikutuksesta. Jossain vaiheessa tuskastuin, mutta se ei toisaalta kauheasti yllättänyt: uskonasioilla tahtoo olla minuun vähän ahdistava vaikutus. Loppua kohti meno parani ja kirjan suljettuani tunsin tyytyväisyyttä. Kyllä tämä oli hyvä ja hieno kirja, ajoittaisesta laahaavuudesta huolimatta. Kirjemuotoinen kerronta toimi erittäin hyvin loppuun asti.

Ehkä joskus luen myös osittain samoista henkilöistä kertovan Kotiin-teoksen. Mietin vain, pääsisivätkö Robinsonin kertojantaidot paremmin oikeuksiinsa englanniksi? Hauska sattuma: toissapäivänä, kun olin siskon ja kummitytön kanssa kirpputorilla, löysin Robinsonin Talonhaltijat-kirjan, joten ehkä se on seuraava kosketukseni Robinsoniin.

Fannie Flagg: A Redbird Christmas

Fannie Flagg: A Redbird Christmas

Chatto & Windus 2004, 207s.

Paistetut vihreät tomaatit on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja pidin kirjastakin todella paljon. Olenkin jo pitkään halunnut lukea lisää Flaggin kirjoja ja vaikka A Redbird Christmas ei likikään Tomaattien tasolle yllä, tykkäsin tästäkin.

Oswald T. Campbell on 52-vuotias toipuva alkoholisti, joka saa vuosittaisella lääkärikäynnillään kuulla hätkähdyttäviä uutisia. Keuhkolaajentuma on sen verran kriittisessä vaiheessa, ettei Oswald tule selviämään enää yhdestäkään Chicagon hyytävästä talvesta. Lääkäri suosittelee pikaista maisemanvaihdosta, mieluiten jonnekin lämpimään ja mahdollisimman saasteettomaan ympäristöön. Varsin pian Oswald on asettunut pieneen Lost Riverin kylään, Alabamaan.

Lost Riverin asukkaat ovat herttaisia ja välittömiä ihmisiä. Kauppiallaa on lemmikkinään kesy redbird (kardinaali?), Jack, joka on varsin fiksu ja melkein koko kylän suosiossa. Erityisen tärkeä Jack on orvolle ja rammalle Patsy-tytölle, joka sulattaa kaikkien kyläläisten sydämet.

A Redbird Christmas on leppoisa ja herttainen kirja. Vähän lälly mutta miellyttävästi kerrottu tarina toi mieleen Maeve Binchyn vanhat kirjat. Jostakin syystä Flaggin kirjoja ei ole suomennettu, mutta tämä löytyy jostakin Valittujen palojen kirjavalioista nimellä Punaisten lintujen joulu.

Englanniksi lukeminen on muuten joskus erityisen hauskaa uusien sanojen ansiosta. Illalla hihittelin kovasti seuraavalle lauseelle: "-- each evening as the sun went down, the mullet started jumping and splashing around in the river, almost as if they too were happy spring was here."  Vaikka toki tajusinkin, että kyseessä on jonkin sortin kala, ajatus kevään villitsemästä takatukasta hyppimässä joessa toi ylimääräistä hupia. :)

Osallistun tällä kirjalla Satun luettujen Minihaasteeseen 2/12: Toinen tapaaminen.

Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois

(So Much for That, 2010)

Avain 2011, 533s.

Suom. Seppo Raudaskoski

Jännitin etukäteen tämän kirjan lukemista, sillä Shriverin Poikani Kevin oli niin hätkähdyttävä kirja. Ajattelin, että pettyisin väistämättä. Mutta onneksi Jonnekin pois, kuten Lumen sylikin, on ansainnut kehunsa.

Shep Knacker on viimeinkin pistänyt toimeksi suurimman haaveensa suhteen ja ostanut itselleen sekä vaimolleen ja teini-ikäiselle pojalleen menoliput Pembaan, pienelle saarelle Afrikan rannikolle. Vuosien ahkeran työskentelyn jälkeen tilille on kertynyt sen verran rahaa, että sillä voi köyhässä paikassa elellä ihan mukavasti koko loppuelämänsä. Vaimo ja poika eivät tosin tiedä vielä matkalipuista, mutta Shep aikoo lähteä, joko heidän kanssaan tai ilman. Matkalaukkukin on jo pakattu. Mutta kun Shep kertoo lähestyvästä suuresta muutoksesta vaimolleen, Glynisillä onkin omat uutisensa kerrottavanaan: hänellä on juuri todettu harvinainen syöpä. Ja vaikka Glynis itse ei ennusteista haluakaan puhua, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Vähin äänin Shep purkaa laukkunsa ja jää pitämään huolta vaimostaan.

Shepin paras ystävä, Jackson, pitää pitkiä palopuheita yhdysvaltain terveydenhuollon epäkohdista (ja kaikesta muustakin valtion toiminnasta, mistä vain huomauttamista löytyy). Sairausvakuutusten riittämättömyys on tullut tutuksi oman tyttären äärimmäisen harvinaisen ja väistämättä varhaiseen kuolemaan johtavan sairauden vuoksi.

Tietysti tällainen kirja on ahdistava ja surullinen. Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä kuulostaa järjettömältä! En kuitenkaan voi väittää pitäneeni siitä, miten suuren "palstatilan" järjestelmän epäkohtien selostaminen sai. Välillä väsyin näihin paasauksiin suurestikin, (ehkä niistä tuli liikaa mieleen eräs tuttava, jolla on taipumusta samanlaiseen saarnaamiseen kuin Jacksonilla), mutta toisaalta, enpä olisi ilman näitä tietoiskuja ymmärtänyt, miten sairastaminen voi tulla niin kalliiksi. Minulla oli myös vaikeuksia pitää kirjan henkilöistä. Shep on kaikinpuolin vastuuntuntoinen mies, joka ei kuitenkaan edes yritä pitää puoliaan. Hänen siskonsa Beryl taas on äärettömän itsekeskeinen ja muita häikäilemättömästi hyväkseenkäyttävä _______ (<--- sijoita tähän ruma sana).

Mutta, silti tämä oli mielettömän hyvä kirja. Loppu tuntui ensin vähän omituiselta, mutta päätin sopeutua siihen. Enköhän jossakin vaiheessa uskaltaudu lukemaan muutkin Shriveriltä suomennetut kirjat.

"Ehkeivät romaanit olleet häntä varten. Mieluummin hän eli kuin luki hyvän tarinan."

Jonnekin pois on ollut esillä lukuisissa blogeissa, joten laitan tähän linkin Liisan Luetut, Lukemattomat -blogiin, mistä löytyy linkit lukuisiin muihin arvioihin.

Kultapoika, smaragdityttö

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö

(Gold Boy, Emerald Girl, 2010)

Tammi 2012, 259s.

Suom. Seppo Loponen

Yiyun Lin novellikokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, jonka alakuloisetkin ihmiskohtalot esittelevät lukijalle kiinalaista arkea. Vaikka kaikki tarinat sijoittuvat nykyaikaan, on muistoilla ja menneisyydellä suuri rooli. Novelleissa mennyt ja nykyinen sulautuvatkin vaivattomasti yhteen. Välillä ihan hätkähdin, kun ihmisillä olikin käytettävissään kännykkä tai tietokone, vaikka minä luulin lukevani kaukaisista ajoista.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Pidin Kultapoika, smaragdtitytöstä kovasti, mutta syitä on hankala pukea sanoiksi. Li kirjoittaa vähäeleisesti, mutta rikkaasti. Tarinoissa on ajoittain sadunomainen ja kaunis tunnelma, tarinoita tarinan sisällä. Henkilöt ovat nöyriä ja hötkyilemättömiä niin että minäkin rauhoituin - joskin vain hetkellisesti.

"Heistä oli tullut verisisaret Ailinin takapihalla viisikymmentä vuotta sitten, ja Ailin oli kolmikon vanhin ja ajatuksen keksijä. - - Mei oli pihistänyt isänsä kaapista jamssiviinaa, ja kukin otti siemauksen väkevää nestettä ennen kuin pirskotti sen maahan. "Taivas ja maa todistakoot loppuelämämme alkaneeksi", Ailin luki vanhoista romaaneista oppimansa valan, jolla miehet ja naiset vannoivat verisukulaisuutta vankemman veriveljeytensä ja -sisaruutensa, ja Mei ja Lan toistivat hänen jälkeensä, että tästä lähtien he verisisarina pitäisivät yhtä niin hyvinä kuin huonoina aikoina siihen päivään saakka, kun joutuisivat jättämään tämän maailman."

Mikään hyvänmielenkirja Kultapoika, smaradgityttö ei ole, mutta miellyttävää sen lukeminen oli. Mielelläni olisin lukenut enemmänkin, joten toivon että myös Lin toinen novellikokoelma ja romaani jossain vaiheessa suomennetaan.

Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

(Vigil, 2009)

Bazar 2012, 363s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Olipa iloinen yllätys, että tämä Samartinin uutuuskirja löytyi jo nyt kirjaston hyllystä! Vaikka ne kovimmat pakkaset - onneksi - ehtivät hellittää, oli mukava lukea jotakin lämmintä. Kaunis sydän ei ole kepeä kirja, mutta Samartin osaa kirjoittaa lempeästi hyvinkin kipeistä asioista.

Ana valvoo rakkaansa kuolinvuoteella ja muistelee lapsuuttaan El Salvadorissa: elämää yksinhuoltajaäidin kanssa sodan keskellä. Kuinka tuo tyttö päätyi lastenhoitajaksi ja kotiapulaiseksi rikkaaseen kalifornialaisperheeseen?

Tiedän, että Kaunis sydän on monen bloggarin lukulistalla, joten en tahdo juonesta enempää puhua. Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Samartin on jälleen luonut joukon mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja kuljettaa tarinaa vahvalla otteella. Kerronta on sujuvaa, vaikka minä meninkin muutaman kerran sekaisin siitä, missä ajassa mahdetaan mennä. Esimerkiksi heti kirjan alussa erehdyin pitämään Anaa vanhana mummona, minkä tajusin olevan väärä mielikuva vasta kirjan puolivälissä. Hupsista.

Kaunis sydän oli mielestäni parempi kuin Nora & Alicia, vaikka tavallaan näissä kahdessa kirjassa oli paljon samaakin. Kaunis sydän on kuitenkin jollain tapaa ehjempi ja tasaisempi. Silti tässäkin kirjassa petyin loppuratkaisuun. Nora & Aliciassa loppu oli mielestäni liiankin dramaattinen, tässä taas vähän liian helppo. Senor Peregrinoa en ole vielä lukenut, mutta kyllä senkin aika vielä tulee.

Suosittelen lämpimästi!

Kirjallinen maailmanvalloitus: El Salvador

Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

(Rape: A Love Story, 2003)

Otava 2010, 152s.

Suom. Kaijamari Sivill

Olen vilkuillut Joyce Carol Oatesin kirjoja kirjastossa ja kirjakaupoissa, mutta vasta nyt uskaltauduin lukemaan yhden. Kosto: Rakkaustarina on niin lyhyt, että tästä oli  helppo aloittaa. Tai no, aiheen ollessa näin rankka (joukkoraiskaus ja maailman epäreiluin oikeudenkäynti) ei voi ehkä puhua varsinaisesti helposta kirjasta, mutta ainakaan sivumäärä ei etukäteen pelottanut.

Teena Maguire päättää oikaista puiston läpi palatessaan 12-vuotiaan tyttärensä, Bethin, kanssa itsenäisyyspäivänjuhlista myöhään illalla. Tuon pienen päätöksen seuraukset ovat kammottavat: puistossa notkuva miesporukka pahoinpitelee ja raiskaa Teenan tämän tyttären läsnäollessa ja jättää sitten naisen virumaan henkitoreissaan vanhaan venevajaan. Bethin onnistuu hälyttää apua ja Teena jää henkiin, vaikka joutuukin viettämään sairaalassa pitkän aikaa.

Vaikka raiskauksista ja pahoinpitelyistä on kiistatonta näyttöä, yhteisö kääntyykin Teenaa vastaan. Teenan pukeutumista ja käyttäytymistä ruoditaan suureen ääneen, häntä syytetään huoraksi ja juopoksi. Oikeuskäsittely näyttää kehkeytyvän oikeuden irvikuvaksi. Tuore poliisi, John Droomor ei kuitenkaan suostu seuraamaan tapahtumia sivusta vaan ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Luin tämän kirjan nopeassa tahdissa. Alkupuolella tunnelma on järkyttävän tiivis ja ahdistava, etenkin oikeuskäsittelyä kuvailtaessa. Raivon kyyneleet tuntuivat polttelevan silmiäni Teenaan kohdistuvia syytöksiä lukiessa. Ikävä kyllä kirjan loppupuolisko oli vähän vaisu... Kirjan nimen perusteella kuvittelin, että kosto olisi pääroolissa, mutta eipä se sitten ollutkaan. Tai sitten vain se kirjan alun jännitys purkautui liian nopeasti, eikä kirjan lopussa enää ollut tarpeeksi jännitettä.

Vaikka Kosto: Rakkaustarina ei suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, haluan ehdottomasti lukea kirjailijalta jotain muutakin. Haudankaivajan tytär kiinnostaisi eniten, sitä kun on ahkerasti kehuttu muissa blogeissa.