 |
| Anja Snellman: Antautuminen WSOY 2015, 325s. |
Anja Snellmanin tuorein romaani, Antautuminen, on vahvasti omaelämäkerrallinen kertomus erityisherkän ihmisen kasvusta aikuiseksi. Teksti on yhtä aikaa lyyristä ja vimmaista, paljasta.
En ole itse erityisherkkä (ainakaan en usko olevani, koska olen kehittänyt yliherkän kuulon ja hillittömän tunteilu-/ahdistumistaipumuksen vasta aikuisena), eikä aivan lähipiirissä ole erityiseherkkää lasta, joten etenkin kirjan alkuosa tuntui todella hurjalta. Pieni Anu ahdistuu asioista, joihin muut eivät välttämättä kiinnitä mitään huomiota: luokassa viittaaminen, ovikellon ääni, rappukäytävän ja hissin äänet, avarat tilat. Samoin rauhoittumisessa auttavat yhtä lailla muilta huomaamatta jäävät seikat, kuten silkkipaperilintu ja legosaari.
Lapsuudesta ja nuoruusvuosista luinkin tarinaa hämmästellen, tuntien suruakin siitä, miten haastavaa arki voi erityisherkälle olla. Sitten yhtäkkiä, jossain sivun 250 paikkeilla valpastuin hätkähtäen. Tekstistä hyppi silmille omia ajatuksia ja tunteita, viimeinkin sanoiksi puettuina. Kuinka "asioiden teloillaanolo oli minulle yhtä kuin turva, olemisen tuki ja helpotus" ja miten "Viikkaan ja järjestän. Liimaan ja korjaan. Ennakoin ja valmistaudun. Pelkään unohtavani jotain ja samaan aikaan stressaan, kun pelkään tekeväni radikaalin tulevaisuusvirheen kun huolehdin niin paljon."
Kokonaisuutena Antautuminen jätti erikoisen olon. Kirjan loppuosa tuntui äärettömän henkilökohtaiselta ja siksi vähän irralliselta alkuosaan verrattuna. Pidin kyllä kirjasta todella paljon, mutta yllätetyksituleminen häkellytti sen verran paljon, että lopulta olin melkein kuin sumussa.
Loistava kirja, lumoava kerrontatapa ja erittäin tärkeä aihe. Tämän luettuaan ymmärtää väkisinkin paremmin, miten kokonaisvaltaisesti erityisherkkyys voi elämään vaikuttaa.
Minä luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tietämättä, että lopussa selitykseksi paljastuu tuo himputin erityisherkkyys. Siihen asti olin pitänyt kirjasta. Erityisherkkyys oli ollut muoti-ilmiönä jo jonkin aikaa, ja sekä yllätyin että petyin siitä, että Snellman valitsi niin "helpon" selityksen ja oli valmis kieltämään kaiken entisen tulkinnan omille ongelmilleen.
VastaaPoistaItse olen ollut lapsenakin monella tapaa herkkä, mm. niin kammoinen monen ruuan suhteen, että koin kauhua koulussa ruokatunnin vuoksi, ja se leimasi koko alakouluaikaani ja levisi mm. tiettyjen värien välttelyyn.
En kuitenkaan pidä mistään lokeroinneista, tästä kuten muistakaan.
Termiä ei mielestäni voi ottaa vakavasti siksikään, että sitä on vesitetty heppoisilla nettitesteillä, joilla kaikista tulee erityisherkkiä. Jotkut myös raportoivat ihmeissään, miten ovat erityisherkkkä, koska vaatteisiin ommellut tuotelaput niskassa kutittavat. Kai ne nyt kaikkia kutittavat - tai sitten on erityisen paksunahkainen, jos voi olla raksimatta niitä pois. Sama koskee monotonisia toistuvia ääniä, kelloja ja hanojen tippumisia. Niiden häiritsevyys kertoo normaaliudesta, niitähän käytetäään kidutuskeinoinakin.
Herkkyys/yliherkkyys riittää mielestäni ihan hyvin, ja onhan meillä myös vanhastaan hyvä ja selkeä termi aistiherkkys.
Mainitsit, että sinulla on yliherkkä kuulo. Minulla on yliherkkä maku-ja hajuaisti, edelleen. Tunteilu ja liikuttuminen on minullakin voimistunut aikuisena. Olen nykyään lähes jatkuvasti tunnehyöyn vallassa, mutta onhan siihen syytäkin, rasismin kummastelu, terroristit, viimeksi muslimilapsiin vihansa kohdistanut naispoliitikko ja iskut Brysselissä! Jokin kaunis tai järkyttävä kuva aamun sanomalehdessä saa liikuttumaan, samoin radiosta kuuluva musiikki tai kahvin tuoksun synnyttämä onnen tunne. Yritän kertoa miehelle jostain lukemastani enkä liikutukseltani pystykään. Silti tällainen tunteilu on minusta myös ihan tavallista eikä vaadi lokerointia.
Marjatta, ymmärrän, mitä tarkoitat sillä, että erityisherkkyydestä on tullut muoti-ilmiö. (Joskus vuosia sitten burn out oli samalla tavalla "muodissaa")
PoistaItse asiassa minäkin koen, että aisti(yli)herkkyys on parempi termi, kuin erityisherkkyys, joka kuulostaa omaan korvaan vähän… en edes keksi oikeaa adjektiivia tähän. Ei ihan parhaalta mahdolliselta kuitenkaan.
Vaikka tämä jatkuva tunnemyrskyisyys on välillä vähän raskasta, niin toisaalta koen kyllä olevani myös onnekas: eivät kaikki innostu, ilahdu tai pakahdu onnen tunteeseen, vaikka se on valtavan ihanaa.
Antautumisesta kirjana tykkäsin joka tapauksessa, oli termistö mikä hyvänsä.
Tämä kirja oli minulle todella koskettava, jo senkin vuoksi koska teen töitä lasten ja nuorten parissa. Oman kuuloyliherkkyyteni luen nykyisin taidoksi ja kyvyksi kuulla paremmin kuin muut, vaikka eihän se ihan niin ole, se vain helpottaa sitä, että kuuloni on ärsyttävän herkkä. Jos korvien sisällä piipailee ja surisee ym. ei se ole normaalia, mutta ei se sairauskaan ole tai kuulen sisällä, kun ulkona vesipisarat tippuvat johonkin. Minusta erityisherkkyys kokoavana käsitteenä on todella hyvä sana.
VastaaPoistaMai, Minusta tämä kuulohomma on tosi tuskastuttava! Turhauttaa, kun kuulo tarkentaa aina johonkin epäolennaiseen ääneen (pahimpana syömisäänet), enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun. Ja siis noin muuten mun kuuloni ei ole ollenkaan erikoisen hyvä, vaan en useinkaan kuule, mitä mulle puhutaan :/
Poista