Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
(Belgravia, 2016)
Otava 2016, 477s.
Suom. Markku Päkkilä

Julian Fellowesin käsikirjoittama Downton Abbey tarjosi monille laadukasta tv-viihdettä. Sarjan jälkeensä jättämää tyhjiötä voi koettaa paikata Fellowesin Belgravia-romaanilla, jossa keskeisenä näyttämönä toimii idyllisen maalaiskylän sijaan hulppea yläluokan asuinalue Belgravia.

Belgraviassa on kaikki ainekset viihdyttävään tarinaan. Siinä yhdistyvät perhesalaisuudet, luokkayhteiskunnan tarkat rajat, Lontoon laajentuminen ja tietysti 1800-luvun ajankuva. Kahta Belgraviassa asuvaa perhettä yhdistää salaisuus, josta toinen, ylhäisempi perhe ei ole edes entuudestaan tietoinen. Pian melkeinpä jokainen tahollaan punoo juoniaan ja yrittää saada asiat kääntymään itseään parhaiten palvelevalla tavalla.

Aineksia tosiaan on ja periaatteessa juonikin on ihan kelpo, mutta jotakin oleellista tästä tuntuu jäävän puuttumaan. Omasta puolestani voin todeta, että olisin todella mielelläni nauttinut tämänkin tarinan televisiosta kaikkine visuaalisine ulottuvuuksineen. Telkkarissa se juonen toisteisuuskaan ei ehkä olisi häirinnyt kovin paljoa. Osa henkilöhahmoista jäi vähän turhan ohkaisiksi ja olisin toivonut koko kirjan ajan pedatun salaisuuden lopullisen paljastumisen olevan jotenkin... näyttävämpi. Tunteikkaampi ja järisyttävämpi.

Ei Belgravia sentään huono kirja ole. Se on vähintään kolmen tähden veroinen viihdyttäjä, joka tosin etenee välillä nahkeasti. Teksti on joka tapauksessa luontevaa, eikä lukijan tarvitse turhaan päätään vaivata. Luulen, että minun kohdallani Belgravia kärsi myös vähän epäreilusti Downton Abbey -vertailusta.