Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

Rakastunut krokotiili & Virtahepojen laulujuhlat

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011, 76s.

Virtahepojen laulujuhlat

Tammi 2013, 93s.

Kuvittanut Pia Sakki

Jo ala-asteella (nyk. alakoulussa) opettaja painotti, ettei kirjoja pitäisi koskaan arvioida kannen perusteella. Olin tosin oppinut tämän jo kotoa ja valitsinkin luettavat kirjat mieluiten hajun perusteella. Toisinaan silti lipsun kansikuvien vietäväksi, kuten näiden Hannu Hirvosen kirjojen kanssa kävi.

Olin nähnyt Rakastuneen krokotiilin kirjastossa aiemminkin, mutta enää en osannut vastustaa kiusausta. Kansi on makuuni täydellinen: värikäs, herttainen ja iloinen, joten kirjan on pakko olla hyvä. Sopivasti lankesin kannen houkutukseen sellaisella reissulla, kun myös jatko-osa Virtahepojen laulujuhlat oli paikalla. Niinpä lainasin molemmat.

Luin nämä kirjat itsekseni ja pakko on sanoa, että kyllä kannatti sortua houkuttelevan ulkonäön edessä! Humisevan harjun takaa alkavassa murisevassa metsässä asuva pieni krokotiili on höpsö mutta sympaattinen heppu, kuten muutkin metsän eläimet. Rakastunut krokotiili kertoo tietenkin krokotiili Krristianin rakastumisesta. Vastustamattoman kaunista Krrillaa on turvallista rakastaa etäisyyksien päästä, sillä Krrilla esiintyy oopperalaulajana mm. Niilin lähettyvillä. Talven aikana Krristian on raapustanut kuusisataa rakkausrunoa ja lisää syntyy jatkuvasti. Mutta mitäs sitten tehdään, jos kaukorakkaus ilmaantuukin kotinurkille? Ei se rakastuminen olekaan aina pelkkää iloa ja auvoa.

Virtahepojen laulujuhlat taas on kertomus Krristianin ja Krrillan häämatkasta, joka toteutetaan kuumailmapallolla. Pariskunta ottaa päämääräkseen Victoria-järven, sillä he haluavat osallistua virtahepojen vuotuiseen laulujuhlaan. Tuuli vain tahtoo kuljettaa palloa minne sattuu ja ennestäänkin pitkä matka pitenee, kun tuuli kuljettaa krokotiilit Oulun kautta Intiaan.

Pidin molemmista kirjoista kovasti, sillä vauhdikkuudestaan huolimatta mukaan mahtuu verkkaisiakin hahmoja. Vaikka kirjojen pääpaino onkin pienessä krokotiilissa, tulee kuin ohimennen käsiteltyä myös perheen perustaminen, syntymä ja kuolema. Erityisesti ihastelin kuitenkin kuvitusta, sillä Pia Sakin runsas kuvitus on mahdottoman suloista. Etsiessäni lisätietoja Sakista huomasin, että näitä krokotiilikirjojahan on jo vaikka kuinka monta! Aiemmat osat on vain julkaistu erinäköisinä, Tammen Keltanokka-sarjassa. Täytyy muistaa etsiä nekin luettavaksi joskus.