Auroria (Varjot 2)

Timo Parvela: Auroria
Tammi 2022, 155s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Pidin paljon Varjot-sarjan ensimmäisestä osasta ja odotinkin tätä toista osaa innolla. Jostain syystä Auroria ei kuitenkaan onnistunut lunastamaan odotuksiani.

Pete ja Sara ovat päätyneet Auroriaan, jossa joulu ei näytä ollenkaan siltä kuin elokuvissa. Kaikki on ränsistynyttä, synkkää ja kulahtanutta, tunnelma ylipäätään kireä ja ärtyisä. Uudit saa käsiinsä ikivanhan muistikirjan, josta hänelle selviää karuja tapahtumia menneisyydestä ja syitä siihen, miksi tontut ja maahiset ovat ajautuneet sotajalalle.

Vaikka luin Aurorian todella nopeaan tahtiin, en päässys tarinaan mukaan. Jostakin syystä tapahtumat tuntuivat pomppivan irrallisina sekä aikaan että toisiinsa nähden. Ensimmäisestä osasta tuttu jännityskin tuntui pakotetulta. Pasi Pitkäsen kuvitus pelastaa kuitenkin paljon ja tuo mukanaan kaivattua tunnelmaa.

Varjot 1, Helähdys

Timo Parvela: Varjot 1, Helähdys
Tammi 2021, 170s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Varjot-sarja on jälleen uusi osoitus siitä, että Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen yhteistyö toimii loistavasti. Kirjan runsas kuvitus on kaikessa synkkyydessään ilo silmälle ja teksti on miellyttävän vetävää luettavaa.

Pete Valon paras ystävä, Sara, on vakavasti sairas. Lääkäritkään eivät tiedä, mikä häntä vaivaa, mutta Saran vointi huononee tasaisesti koko ajan. Epätoivoissaan Pete esittää joulupukille toiveen, että Sara parantuisi. Eihän Pete tietenkään joulupukkiin usko, mutta seuraavana yönä tapahtuu kummia. Peten toive täytetään, mikäli hän antaa vastalahjaksi varjonsa. Pete suostuu empimättä, mutta varjottomuus tuo tullessaan mitä omituisempia sivuoireita.

Pidin Helähdyksestä tosi paljon. Juonikuvio on mielikuvitusta kutkuttava, etenkin varjottomuuden vaikutusten osalta. Se, mihin varjoja käytetään, ei toistaiseksi tuntunut niin mielenkiintoiselta, mutta eiköhän sekin ala ajan mittaan kiinnostaa.

Helähdyksen heikkous on siinä, että se on niin selkeästi sarjan aloitus: mielenkiinto kyllä herää, mutta sitten kirja jo loppuukin ja jatkoa saa odottaa hyvän tovin. Joka tapauksessa Varjot-sarja vaikuttaa lupaavalta ja sellaiselta, jota on helppo vinkata luettavaksi kaikille niille, jotka ovat Keplerinsä jo lukeneet.

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

Kepler62 Uusi maailma: Kaksi heimoa

Timo Parvela: Kepler 62 Uusi maailma: Kaksi heimoa
WSOY 2018, 251s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja sai jatkoa tänä syksynä. Näyttää siltä, että tämä "toinen tuotantokausi" kirjoitetaan niin sanotusti vuorovedoin, eli nyt ilmestyneen kirjan on kirjoittanut Parvela ja seuraavan osan taas kirjoittaa Sortland.

Elämä uudella planeetalla ei ole lähtenyt käyntiin aivan niin ihanasti, kuin aluksi näytti. Keplerin arvaamaton vuodenkierto tekee maanviljelystä hankalaa ja jos jotakin saadaan kasvatetuksi, panssariselkäiset gangstakanit syövät kaiken. Asukkaat ovat jakautuneet kahtia. Marien johdolla osa lapsista on lähtenyt etsimään toista asuinpaikkaa, jotta vähiin käyvää ruokaa ei tarvitsisi jakaa entistä pienempiin annoksiin.

Pääroolissa tässä osassa on Joni, jonka Ari-veli on jossakin muualla. Arin kohtalo selviää lukijalle vasta kirjan loppupuolella. Jonia huolestuttaa ruokatilanne ja yhä levottomammiksi käyvät nuoret. Hän tutustuu X-nimiseen tyttöön, joka asuu itsekseen jossain syrjäisessä paikassa. Ajat ovat kaikin puolin vaikeita ja levottomia, eikä Jonilla ole oikein ketään kenen puoleen kääntyä.

Esikoinen lukaisi Uuden maailman kertaistumalta ja jälleen kerran piti lukemastaan. Minulla lukeminen kesti huomattavasti pitempään, sillä jostain syystä en meinannut millään päästä tarinan imuun. Kirja ei suoranaisesti ole pituudella pilattu, mutta jotain toimintaa olisin kaivannut jo alkusivuille. Tunnelma on aika synkkä ja painostava, joten suosittelisin tätä uutta kautta vasta 5-6 -luokkalaisille.

Pasi Pitkäsen kuvitus on jälleen kerran upeaa ja lukijaa ilahduttavan runsasta.

Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus
WSOY 2017, 189s.
Suom. Outi Menna

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja on tullut päätökseensä. Tätä viimeistä osaa odotettiin malttamattomina, mutta myös vähän harmistuneina, sillä onhan sarjan päättyminen aina tavallaan haikeaakin.

Kepler62-planeetalla vallitsee sekava tunnelma. Joni on karannut omille teilleen ja Olivia käyttäytyy hämmentävän kylmästi. Salaperäinen ylimääräinen kapseli on avattu ja sen matkustaja on takuulla vastuussa kaikista planeetan oudoista tapahtumista, ehkä jopa maapallon nykytilanteesta.

Esikoinen luki tämän kirjan hetkessä ja nautti silminnähden koko ajan. Selkeästi tarina oli sopivan jännittävä ja vauhdikas 11-vuotiaalle, sillä hän ei olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Mitä lähemmäksi kirjan loppu tuli, sitä useammin sohvannurkasta kuului spontaaneja "Voi ei!" ja "Kunpa nyt ei..." -huudahduksia. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi oli kirjan loputtua täydellisen pöllämystynyt. Silmät suurina hän yritti välttää paljastamasta kirjan "maailman parasta" loppuratkaisua.

Kohderyhmään tarina siis upposi aivan täysin. Minä koin tarinan etenevän hieman nykivästi, mutta pääasia että lapsi piti tästä.

Lastenkirjakooste

Sylvie Misslin & Amandine Piu:
Missä olet, prinssi Hurmelo?
Lasten Keskus 2017, 34s.
Suom. Rauna Sirola

Missä olet, prinssi Hurmelo? on ihastuttava kuvakirja, jossa lukija (tai kuuntelija) saa valita mihin suuntaan tarina etenee. Olen itse rakastanut tämän tyyppisiä "valitse itse" -kirjoja ja minusta on kerta kaikkiaan mahtavaa, että joku on hoksannut tehdä tällaisen pienille lapsille!

Kaksi prinsessaa, Ruusu ja Josefiina, eivät jaksa enää odottaa unelmiensa prinssin saapumista, vaan päättävät lähteä itse prinssiä etsimään. Matkalla voi tietysti sattua vaikka mitä odottamatonta ja lopputulokseen vaikuttavaa: syödäkö vadelmia vai juodako vettä? Tutkiako autiotaloa vai jatkaa matkaa? Pitäisikö uskaltautua kärryjen kyytiin vai seurata annettuja ohjeita oletetun prinssin talolle?

Olen lukenut tätä kirjaa noin kuukauden pian 5 täyttävälle pojalle. Hän osaa jo ulkoa sen, mitä minkäkin valinnan takana piilee ja nauttii suunnattomasti sitä enemmän mitä pitemmäksi hänen onnistuu lukutuokiota jatkaa. Minusta kirjan kuvitus on todella suloinen, eikä lapsikaan ole sitä moittinut.

Pasi Pitkänen: Kadonneiden eläinten saari
WSOY 2017, 64s.

Kadonneiden eläinten saaren halusin lukea, koska pidän Pasi Pitkäsen kuvitustyylistä. Tässäkin kirjasta parasta on sen kuvitus, joka on pehmeää, värikästä ja täyteläistä.

Juoni on sekä jännittävä että opettavainen. Alussa Matias vie pikkusiskonsa sirkukseen, jonne (mielellään leijona-asuun pukeutuva) Jenni on aina halunnut. Jenni on onnensa kukkuloilla, kun hän pääsee silittämään pientä leijonanpentua, mutta äkkiä jostakin ilmestyy iso otus, joka kaappaa Jennin mukaansa. Matias lähtee takaa-ajoon, joka johtaa syrjäiselle saarelle, joka on täynnä kadonneiksi (eli sukupuuttoon kuolleiksi) luultuja eläimiä.

Tarina oli minun makuuni vähän valju, mutta kuvituksen ansiosta tätä oli ihan mukava lukea useampaankin kertaan.

Timo Parvela: Maukan ja Väykän hyvä päivä
Tammi 2017, 71s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Minä sitten rakastan Maukkaa ja Väykkää. Etenkin Väykkää, mutta ilman Maukkaa en ehkä huomaisi kaikkia Väykän hyviä puolia.

Maukan ja Väykän hyvä päivä on yhden päivän kuvaus. Väykkä herää kärpäsen kutiteltua hänen kuonoaan ja siitä se päivä sitten lähtee käyntiin. Paljon yhdessä päivässä ehtiikin tapahtua: vähän huonosti suunniteltu keksintö, yllättävä paketti postilaatikossa, puheen suunnittelu ja sen pito sekä paljon, paljon muuta.

Pidän kovasti siitä rauhallisesta tunnelmasta, joka tästäkin Maukka ja Väykkä -kirjasta jää päällimmäisenä mieleen, vaikka kovasti kohelletaankin välillä. Kaverukset sopivat hyvin yhteen, vaikka ovatkin kovin erilaisia. Toki kylän muutkin asukkaat ovat sympaattisia ja persoonallisia tapauksia.

Ihana kirja. <3

Andy Lee: Älä avaa tätä kirjaa
Tactic 2017, 32s.
Suom. Elina Vuori
Kuvitus: Heath McKenzie

Säästin parhaan kirjan viimeiseksi. Andy Leen Älä avaa tätä kirjaa on ehdottomasti hauskinta, mitä olen lasten kanssa lukenut aikoihin. Ensinnäkin merkillepantavaa on jo tämä: isommat lapset eivät enää halua kuunnella iltasatuja ja innostuvat muutenkin tosi nihkeästi kuvakirjoista. Tämän hekin lukivat omasta halustaan heti kirjan nimen luettuaan (kuten myös mieheni, mikä sekin on äärimmäisen harvinaista). Kaikkein parasta on se, että joka ikinen nauroi ääneen!

Takakannessa Andy Lee kertoo kirjoittaneensa kirjan siskonpoikansa 1-vuotislahjaksi. Tämän oli siis tarkoitus jäädä uniikiksi kappaleeksi, mutta onneksi niin ei käynyt.

Kirjan idea on se, ettei kannessa näkyvä olento, tuollainen pitkäjalkainen peikohko, haluaisi kenenkään avaavan tätä kirjaa. Aluksi hän pyytää kauniisti sulkemaan kirjan kannet, mutta mitä enemmän sivuja kääntelee, sitä isompaan ääneen ja näyttävämmin elein hän yrittää saada lukijan jättämään kirjan kesken. Tietenkään tätä ei voi jättää kesken ja loppuratkaisu on ihan hulvaton.

Heath McKenzien kuvitus on mainion ilmeikästä. Taustat on jätetty pääosin yksivärisiksi, mikä toimii valtavan hyvin.

Tykkäsin tästä ihan tosi paljon kuten lapsetkin. Kun kauppareissulla näin tämän hyllyssä, en pysähtynyt harkitsemaan hankintaa vaan ostin heti omaksi. Ehkä pitäisi käydä ostamassa yksi tai kaksi joulupukin konttiin pakattavaksi.

Kepler62, Kirja viisi: Virus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler52, Kirja viisi: Virus
WSOY 2017,  200s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62-sarjan viidettä osaa on odotettu meillä pitkään ja malttamattomuudesta tuskastuneina. Edellisessä osassa oli jo jännitystä ja vauhtia sen verran paljon, että tiedettiin luvassa olevan jotakin hurjaa.

Kepler62-planeetta on Arille, Jonille ja muillekin maasta tulleille edelleen suuri arvoitus. Kukaan ei tunne planeetan luontoa tai edes sitä, millä vauhdilla vuodenajat vaihtuvat, jos vaihtuvat. He ovat kohdanneet kuiskaajia ja kähisijöitä, mutta oletettavasti jotakin paljon haastavampaa on vielä kohdattava ennen kuin seikkailu saadaan kunnialla loppuun. (Vaikka mistäpä sen tietää, millainen loppu tällä seikkailulla on! Sehän voi olla vaikka kuinka kamala ja täynnä ruumiita!)

Esikoinen luki kirjan ensimmäiseksi ja olisi halunnut keskustella kirjasta heti lukemisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata yhtäkään yllätystä minulta, joten hienosti hän sinnitteli vielä yhden päivän, että minäkin ehdin tämän lukea. Täytyykin todeta, että vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, mahtavinta oli sen tarjoama keskusteluhetki lapsen kanssa. Makasimme vierekkäin sängyllä ja kertasimme kaikki kirjan juonenkäänteet ja arvuuttelimme yhdessä, mitä viimeisessä osassa ehkä tapahtuu.

Pidän tästä sarjasta, enkä vähiten siksi että tässä lukijoita ei aliarvioida. Tässä on selvästi kirjoitettu ja kuvitettu tarinaa, johon kaikki tekijät uskovat ja jonka tekemisestä he taitavat myös nauttia. Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla söpöä, suloista ja siloiteltua, vaan siinä saa olla myös jännitystä ja hurjia juttuja.

Sarjan viimeinen osa ilmestyy lokakuussa ja luonnollisesti se luetaan niin pian kuin vain mahdollista.

Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 2016, 129s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62 -sarjaa on luettu meillä iltasatuna. Kolmannen kirjan jälkeen keskimmäinen lapsi kuitenkin ilmoitti, että hän ei oikeastaan uskalla kuunnella näitä enää, joten luin Pioneerit ihan itsekseni.

Tähtipurjehtijat saapuvat Kepler62-planeetalle ja tutustuminen uuteen ympäristöön alkaa.

"Täällä on yhtä upeaa kuin maapallollakin joskus oli." 

Mutta tietenkään kaikki ei ole vain kaunista ja hienoa. Kaksi lapsista sairastuu vieraaseen tautiin ja edessä on hautajaiset. Ainoa matkassa oleva aikuinen suhtautuu kaikkeen viileän eleettömästi. Planeetta ei myöskään ole asumaton. Karhuntapaisilla olioilla on jopa käytössään laitteita, jotka kääntävät niiden puheen ymmärrettävään muotoon. Muitakin älyllisiä lajeja planeetalta löytyy, mutta voiko heihin kaikkiin luottaa?

Tämä sarjan neljäs osa oli todella vauhdikas ja jännittävä. Lukutavallakin saattoi olla merkitystä, sillä kun ei tarvinnut lukea ääneen, pystyin lukemaan koko tarinan ilman jatkuvia keskeytyksiä ja pitkiä taukoja. Esikoinen luki tämän ennen minua ja useamman kerran kesken lukemisen hänen piti käydä hieman kauhistelemassa kirjan hurjia tapahtumia. Olenkin ihan tyytyväinen siihen, etten lukenut tätä kaikille lapsille, sillä meno olisi ollut kyllä liian pelottavaa pienimmille.

Juoni on koukuttava ja tässä vaiheessa vähän jännittääkin, miten tarina ehditään viedä siististi loppuun kahdessa kirjassa. No, luotan siihen että kokonaisuus on suunniteltu alusta alkaen niin, ettei mitään hätäistä loppua tarvitse pelätä.

Kepler 62, Kirja kolme: Matka

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler 62, Kirja kolme: Matka
WSOY 2016, 159s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler 62 -sarjan hartaasti odotettu kolmas osa ilmestyi jo jokin aika sitten. Saimme sen kirjastosta heti tuoreeltaan ja lukeminenkin aloitettiin heti, mutta lopulta lukemiseen kului yli kuukausi. Aikaa on mennyt paljon Pokémoneja metsästäessä ja muutkin pelit ovat vieneet mukanaan.

Mutta selittelyt sikseen ja takaisin kirjaan.
Valittu joukko lapsia ja nuoria aloittaa viimein matkansa kohti Kepler 62:ta. Ari alkaa olla hieman levoton, sillä kukaan ei tunnu kertovan matkaan lähteville kaikkea edessä olevasta matkasta tai määränpäästäkään. On kuitenkin liian myöhäistä perua osallistumisensa, mikäli se olisi edes mahdollista, ja Arin täytyy vain toimia suunnitelmien mukaan.

Jälleen kerran Pasi Pitkäsen kuvitus tukee tarinaa loistavasti ja vie sitä myös eteenpäin. Tekstissäkään ei ole juuri moitteen sijaa, mutta jotenkin nahkealta tuntui. Ehkä eniten sekä minua että lapsia harmitti se, kuinka hitaasti asiat tuntuivat etenevän. Oli lähtöjuhlallisuuksia maan päällä ja pitkältä tuntuva (ja vähän tylsä) välipysähdys avaruusasemalla, ennen kuin varsinainen matka pääsi alkamaan. Toimintaa oli lopulta vähän ja valtaosa hahmoista jäi aivan tyystin sivuosaan.

Vaikka tämä kolmas osa ei tarjonnutkaan niin paljon vauhtia ja jännitystä kuin odotimme, seuraava osa on jo varattu.

Kepler62, kirja kaksi: Lähtölaskenta

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY 2015, 157s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom. Outi Menna

Jos taannoin luettu Tom ja keskiyön puutarha oli vähän puuduttava niin lasten kuin äidinkin mielestä, Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, oli kaikkea muuta.

Rikkaan perheen 14-vuotias Marie-tytär on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Nyt hän sattuu haluamaan sen, mitä Kepler62-tietokonepelin läpäisijöille on tarjolla. Marie on palkannut kolme nuorta pelaamaan omasta puolestaan ja lopulta yksi onnistuu tehtävässään. Pian Marie onkin lennätetty huippusalaiseen tukikohtaan, jossa pelin läpäisseitä valmistellaan tehtäväänsä avaruuden uudisraivaajiksi. Mutta voiko osallistumisensa perua?

Luimme kirjan kolmessa illassa ja se vanhimman pojan hurmioituneen järkyttynyt ilme kirjan loputtua olisi kyllä pitänyt saada tallennettua. Mahtava yhdistelmä nautintoa hyvästä tarinasta ja epätoivoa äkkipysähdyksestä!

Minusta tämän kirjan tempo on nopeampi ja tunnelma huomattavasti ahdistavampi kuin ensimmäisessä kirjassa. Välillä jopa vähän jännitin, alkaako kuulijoita pelottaa. (Ei alkanut.)

Pasi Pitkäsen näyttävä kuvitus toimii tekstin kanssa täydellisesti. Jos joku miettii pojille sopivaa lukemista, niin tätä sarjaa uskaltaa suositella kaikille. Kuvia on paljon ja teksti niin jännittävää, että nihkeämpikin lukija varmasti sujahtaa tarinaan mukaan.

Kepler62 & Maukan ja Väykän matkakirja

Meidän iltasatupino sai lisää korkeutta, kun kirjastoauto palasi kesätauoltaan. Päätimmekin pistää Feeniksin killan tauolle ja lukea lainakirjat ensin, että muutkin lapset pääsevät niistä nauttimaan.

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja yksi: Kutsu

WSOY 2015, 114s.

Kuvitus: Pasi Pitkänen

Ensimmäisenä tartuimme Kepler62 -sarjan avausosaan, Kutsuun. Jos meidän pojille onkin joskus kirjoja kohtaan nihkeä asenne, niin Kepler62:n kohdalla ennakkoluulot katosivat kohisten.

13-vuotias Ari ja tämän pikkuveli Joni yrittävät pärjätä arjessa kahdestaan. Maailma on muuttunut valtavasti (pleikkari 10 on jo ikivanha laite) ja äiti on viipynyt kauan viimeisimmällä työnetsimisreissullaan. Muiden lasten tapaan Ari unelmoi saavansa käsiinsä uuden pelin, Kepler62:n, jonka huhutaan sisältävän jonkinlaisen yllätyksen tai palkinnon. Kuinka ollakaan, juuri tuon pelin pikkuveli on saanut joltakin satunnaiselta ohikulkijalta. Pojat alkavat pelata ja siitä todellakin alkaa seikkailu.

Meillä lapsia kiinnostavat pelit ihan käsittämättömän paljon. Usein turhauttaa, kun mikään muu tekeminen ei innosta ja elämä kaatuu, jos ei juuri nyt saa pelata. Ja mieluiten kauan. Koska Kepler62:ssa pelataan ja siitä seuraa jännittäviä ja vähän pelottaviakin juttuja, tästä tuli hetkessä (etenkin vanhimman pojan) suosikki. Viimeisiltä sivuilta lapsi tutki malttamattoman epätoivoisena sarjan jatko-osien julkaisuaikataulua ja kiemurteli kärsimättömyyden tuskassa kun tajusi, että viimeistä osaa pitää odottaa ainakin kaksi vuotta.

Tämä on hyvin lyhkäinen kirja, jonka tekstiä runsas (ja komea!) kuvitus täydentää hienosti. Minä pidin kirjan tunnelmasta ja asetelmasta siinä missä lapsetkin, mutta kyllähän tämä sarjan avausosa väistämättä jää sellaiseksi ärsyttävän nopeaksi alkusoitoksi. Itsenäisenä teoksena tämä ei siis häikäise, mutta ehdottomasti jatko-osien ilmestymistä odotellaan malttamattomina ja kaikki osat luetaan heti tuoreeltaan.

Kepler62:n jälkeen hypähdimme huomattavasti rauhallisempiin maisemiin, Maukan ja Väykän seuraan. Mutta ei näidenkään kaverusten elämä pelkkää tasapaksua arkea ole, vaikka Väykälle sellainen tietysti sopisikin.

Maukkahan on iät ja ajat huokaillut muuttolintujen perään ja uhonnut itsekin lähtevänsä talveksi etelään. No, tällä kertaa kissa ryhtyykin sanoista tekoihin ja pakkaa matkalaukut sekä itselleen että Väykälle. Maukka tuhlaa matkarahat jo lentokentällä kameraan (onneksi liput on siinä vaiheessa jo hankittu) ja Italian kentältä löytyy vain Maukan matkalaukku. Ilman rahaa ja huonosti varustettuna kissa ja koira yrittävät joka tapauksessa nauttia lomasta. Vaikka Väykkää vaivaakin, jäikö kellarin ovi auki ja Maukka ei todellakaan haluaisi tehdä mitään, mikä voidaan laskea työksi.

Maukka ja Väykkä -kirjoissa on niin ihana asenne, ettei paremmasta väliä. Ystävät ovat kenties toistensa vastakohdat, mutta ilman toista ei kumpikaan ole oikein kokonainen. Tapahtumarikkaan matkan aikana Väykkä oppii nauttimaan uusista maisemista ja Maukka kaipaamaan kotiin.

Nautin tämän kirjan lukemisesta ääneen, sillä tekstin rytmi ja rakenne soi todella luontevasti. Maukka ja Väykkä ovat myös niin omanlaisensa, että väkisinkin kummallekin löytyy oma äänensä ja tekstiin tulee kuin vahingossa enemmän eloa.

Aivan loistava kirja!

Ella ja kaverit lapsenvahteina

Timo Parvela: Ella ja kaverit lapsenvahteina

Tammi 2015, 82s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Olin lupaillut pojille seuraavaksi iltasaduksi ensimmäistä Harry Potteria, kun kirjastoautolta sattuikin löytymään uusin (jo kuudestoista!) Ella-kirja. Vähän nihkeästi pojat suostuivat siirtämään Pottereita tuonnemmaksi, mutta hyvin pian kävi kaikille selväksi että Ella ja kaverit lapsenvahteina on kerta kaikkisen hulvaton kirja.

Ella ystävineen on hyvin kiintynyt opettajaansa, jonka tunteet eivät ole aivan yhtä lämpimät. Opettajan hääpäivä lähestyy ja hän on järjestänyt vaimolleen yllätykseksi kylpyläreissun. Luotettava lapsenvahti on varattu hyvissä ajoin ja viikonlopusta on tuleva yltiöromanttinen ja nautinnollinen. Paitsi että sattuneesta syystä lapsenvahti peruu tulonsa, eikä opettaja saa asiaa tietoonsa vaan tulee vahingossa antaneeksi lapsensa ja koiransa omien oppilaittensa ammattaviksi. Lukijalle on luvassa monta vauhdikasta ja hauskaa tilannetta Ellan ja kumppaneiden yrittäessä toimittaa lapset takaisin vanhemmilleen.

Ella ja kaverit lapsenvahteina nousi omaksi suosikikseni tähän mennessä luetuista Ella-kirjoista. Tässä on sopivan kova vauhti päällä koko ajan ja lapsia nauratti ihan yhtenään. Ella ja kaverit ovat hupaisia hahmoja (vaikka tosielämässä en heidän seuraansa välttämättä hakeutuisikaan), joiden tekemisistä puuttuu kaikki pahantahtoisuus. Paitsi Pukarilta, joka on vähän väliä kumauttamassa kuonoon melkeinpä ketä tahansa. Opettajaa käy vähän sääliksi, kun oppilaat eivät malta olla hänestä erossa kouluajan ulkopuolellakaan. Lapsilla on esimerkiksi tapana kokoontua opettajan liiterin taakse kokoustamaan samalla kun yksi heistä seisoo samaisen liiterin portailla raportoimassa opettajan tekemisistä. Seuraava lainaus kirvoitti meiltä kaikilta komeat naurut:

"- Opettaja lukee lehteä, Pate tiedotti. - Nyt hän kääntää sivua. Opettaja raapii niskaansa. Opettaja rypistää otsaansa. Opettaja ummisti silmänsä. Opettaja laskee lehden viereensä ja nousee tuolista. Nyt hän kävelee.
- Pate, voitko lopettaa tuon höpöttämisen? Minä yritän tässä istua omassa puutarhassani ja nauttia vähäisestä vapaa-ajastani, opettajan ääni sanoi.
- Opettaja puhuu nyt minulle, raportoi Pate. - Hän ottaa minua kädestä. Opettaja taluttaa minua jonnekin. Tämä on tosi jännää. Me menemme ehkä retkelle.
Mutta eivät he menneet, sillä juuri silloin opettaja ja Pate ilmestyivät liiterin kulman takaa."

Ella ja kaverit lapsenvahteina on sen verran lyhyt, ettei sen lukemiseen mennyt kuin kolme iltaa. Lapset olisivat tosin halunneet lukutahdin olevan tätäkin ripeämpi. Lapsenvahdeiksi en Ellaa luokkatovereineen palkkaisi, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia seikkailuja tulevaisuus heille tuo tullessaan.

Iltasatuja

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja
WSOY 2012, 96s.
Kuvitus: Virpi Penna

Timo Parvelasta näyttää muotoutuneen meidän perheelle luottokirjailija, mitä näihin iltasatuihin tulee. Paljon ja monipuolisesti hän onkin kirjoittanut, joten ei ole ihme että yhden miehen tuotannosta löytyy sopivaa luettavaa monen ikäiselle.

Nyt alkuvuodesta olemme lukeneet kaksi iltasatukirjaa. (Kaksi muuta satukirjaa on jäänyt kesken. Ehkä jatkamme niitä joskus toiste.) Hyvän mielen iltasatuja on runsaasti ja hauskasti kuvitettu kokoelma. Sen sadut ovat sopivan mittaisia yhdeltä istumalta luettaviksi ja sisältökin on mukavan leppoista. Ei siis tarvitse pelätä mitään painajaisia tai muuta vastaavaa.

Minä pidin eniten tarinasta Neljä vanhusta, jossa on paljon vanhanaikaisia piirteitä: köyhä perhe, julma rikas mies ja neljä hyväntahtoista, taikavoimia omaavaa vanhusta, jotka auttavat köyhän perheen tyttöä.

Lapsia taas hauskuutti eniten tarina nimeltä Ei saa!. Kieltämättä kuulosti äidinkin korvaan tutulta tämä perheen ostosreissu, jonka aikana vanhemmat hokivat aika hirveän monta kertaa "Ei saa!".

Timo Parvela: Karuselli
WSOY 2008, 77s.

Karuselli oli myös mukavaa luettavaa illoiksi. Tässä kirjassa pieni, lentotaidoton unni Kattila ihastelee karusellia ja siinä leikkiviä isompia unneja. Syksyn tullessa isot unnit lähtevät etelään, mutta Kattila ei halua lähteä yhtään minnekään. Hän ystävystyy Onni-haitaran kanssa, jonka seurassa Kattila oppii paljon asioita. Ehkä eniten ajasta, joka kulkee joskus nopeaakin nopeammin ja joskus ei ollenkaan.

Minä taisin pitää Karusellista enemmän kuin lapset. Ehkä pätkissä lukeminen ei tehnyt oikeutta tarinalle, joka etenee kiehtovalla tahdilla ja kietoi ainakin minut miellyttävästi sormensa ympäri. Jos nyt tarinalla sormia on. Virpi Talvitien kuvitus ja Parvelan teksti tuntuvat kuuluvan saumattomasti yhteen ja kertovan tarinaa kumpikin tavallaan.



Iltasatuja on muuten luettu meillä viime aikoina huomattavasti enemmän kuin ennen, vaikka sitä ei täällä blogissa näekään. Kuopus nimittäin on jo sen ikäinen, että malttaa keskittyä kuvakirjoihin ja niitä on luettu pinokaupalla. Iltaisin luen ensin näitä isompien satuja, sitten kuopukselle ikioman kirjan hänen omassa huoneessaan. Toki päivisinkin luetaan, melkein aina kun lapsi tahtoo. Suurimpia hittejä ovat olleet Maisa-kirjat, Pikku kummitus Lapanen, Samu ja Salla sekä Mimi sanoo ei ja Mimi matkii. Mauri Kunnaksen kirjoja 2-vuotias ei vielä jaksa kuunnella, mutta kuvista hänkin pitää ja pyytää usein lukemaan "kissa kurkistaa -kirjan". Hänen lempipuuhaansa on nimittäin etsiä kuvista kissoja ja siellä täällä pilkistäviä silmäpareja. :)

Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

Maukan ja Väykän naamakirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja

Tammi 2014, 77s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Voi miten ihanan sujuvaa ja elävää kieltä nämä Maukat ja Väykät ovatkaan! Takuttuani Tuukka-Omarin ääneenlukemisen kanssa en olisi malttanut lopettaa Maukan ja Väykän naamakirjan lukemista. Parvelan tekstin poljento on kerta kaikkiaan ihastuttavaa ja eläväistä.

Maukan ja Väykän naamakirja ei ole kokoelma facebook-päivityksiä tai fb-profiilien tutkiskelua, vaan hieno katsaus järven rannalla sijaitsevan kylän asukkaiden taustoihin. Millaisia olivat ennen Kana von Got, Possu Röhkötti ja Vuohi Mäk Käkätin, mistä he tulivat ja mikä sai heidät asettumaan tähän nimenomaiseen kylään? Ja entäpä Maukka ja Väykkä? Oletteko koskaan miettineet, kuinka heidän ystävyytensä sai alkunsa? (Minä en!)

Naamakirja paljastaa kaikista jotakin yllättävää, kaikkein eniten ehkä Maukasta. Sarjan hahmot ovat olleet sympaattisia jo ennestään, mutta kyllä tämä kirja sai välittämään heistä kaikista vielä enemmän.

Maukan ja Väykän satukirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän satukirja

Tammi 2013, 81s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukan ja Väykän satukirja poikkeaa aiemmin luetuista sarjan kirjoista siinä, ettei tässä ole yhtä, jatkuvaa juonta. Jokainen luku on itsenäinen satunsa, joten näitä voisi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Useimmissa saduissa päähenkilöinä ovat tuttuun tapaan Maukka ja Väykkä, mutta minä ihastuin eniten tarinoihin Oikea prinsessa sekä Hiljaisuutta! Ne tuntuivat tavoittavan perinteisen sadun hengen parhaiten ja sellainen viehättää aina.

Oikea prinsessa kertoo päivästä, jolloin kylän läpi kulkee aito prinssi. Possu Röhkötti on vakuuttunut siitä, että prinssiltä saatu suudelma muuttaisi hänet oikeaksi prinsessaksi. Prinssillä on kuitenkin Possu Röhkötille sellaista kerrottavaa, joka saa Possu Röhkötin ajattelemaan asioita ihan uudelta kannalta.

Hiljaisuutta! taas kertoo Humma Ihalaisen hiljaisuudenkaipuusta. Hän päättää rakentaa veneen, jolla voisi iltaisin soudella järvellä ja nauttia hiljaisuudesta. Vene tuokin mukanaan mahdollisuuden yksinoloon, mutta eri tavalla kuin Humma Ihalainen etukäteen suunnitteli.

Maukan ja Väykän satukirja oli taas mukava ja hassu luettava. Virpi Talvitien kuvitus jaksaa ihastuttaa kirjasta toiseen.

Tämä on Maukka ja Väykkä -faneille pakollista luettavaa, mutta sopii mainiosti myös ensikosketukseksi kaverusten elämään.

Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Timo Parvela: Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Tammi 2014, 141s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Muistan varmasti pitkään sen päivän, jolloin Ella ja kaverit karkaavat koulusta tipahti postilaatikkoon. Se oli sama päivä, jolloin kuopus päätti hotkaista pienen legon, joka ei ymmärtänyt mennä suosiolla mahaan asti vaan jäi jonnekin välille ärsyttämään nielua. Tutkailin tätä kirjaa jo sairaalassa, missä piti viettää yksi yö, mutta lukemaan päästiin vasta muutaman päivän viiveellä.

Ella ja kaverit ovat jälleen aloittamassa uutta kouluvuotta, tällä kertaa luokassa 2 1/2 A. Heti ensimmäisenä koulupäivänä opettaja sattuu näyttämään lapsille kojoottikoulun mainoksen ja oppilaat päättävät karata koulusta. Seuraavana päivänä koulun jälkeen Ella kavereineen lähtee matkalle kojoottikouluun, vaikka oikeasta suunnasta ei ole kenelläkään tietoa. Monenlaista haastetta tulee vastaan, pahimpana taikuri, joka ihan selvästi huijaa ja varastaa. Mutta kuinka todistaa poliisille tai edes muille aikuisille taikurin ilkeät suunnitelmat? Apuun tulevat lasten superpuolet Batman, Älypattipoika, Kaikkikylläjärjestyytyttö, Kertojatyttö, Prinsessaopettajatyttö, Muurinmurtaja sekä Patemies.

Lasten mielestä Ella ja kaverit karkaavat koulusta oli sopivasti hauska ja jännä iltasatukirjaksi. Pitempiäkin pätkiä olisivat mielellään kerrallaan kuunnelleet, mutta lukija ei tahtonut oikein jaksaa istua kuumuutta hohkavassa kamarissa. Parvelan viljelemä huumori on sopivan päätöntä ja Mervi Lindmanin kuvitus samoin. Kuvia on myös paljon, joten tämäkin Ella-kirja sopii oikein hyvin itsenäistä lukemista harjoittaville lapsille.

Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Tammi 2011, 126s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Olemme edenneet iltasaduissamme neljänteen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Tämä kirja osoittautuikin jännittäväksi kertomukseksi, minkä toki olisi voinut arvata jo kirjan nimestäkin.

Maukkaa turhauttaa, kun Väykkä istuu päivät pitkät askarrellen Lehmä Muukkoselle pienoismallia kylästä ja sen asukkaista. Maukka tahtoisi seikkailla ja tehdä jotakin jännittävää, sillä hänen elämänsä tuntuu juuri nyt olevan aivan "tasalaakatylppöä, arkitiistaimaisen harmaata". Väykkä ehdottaa Maukalle vaihtokauppaa: kaksikymmentä Maukan pehmeää poskikarvaa siitä hyvästä, että Väykkä lähtee Maukan mukaan pyörällä sateenkaarta pitkin aurinkoon. Kirvelevin poskin Maukka suostuu tähän, mutta sateenkaartapa ei näy mailla eikä halmeilla silloin kuin sellaista tarvitsisi. Itse tehty sateenkaari ei tietenkään toimi toivotulla tavalla. Lopulta Maukka suostuttelee Väykän kaivamaan kuopan keskelle pihatietä, sillä siitä voisi alkaa seikkailu. Ja niinhän siitä alkaa, mutta paljon hurjempi ja pelottavampi, kuin Maukka olisi toivonut.

Koska olimme jo aiemmin lukeneet Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen, tiesimme toki alusta asti, että seikkailulla on onnellinen loppu. Silti meno äityi sopivan jännittäväksi vaativallekin kuulijalle ja kirjan viimeiset viisi lukua piti lukea yhtenä iltana. Jälleen kerran osoittelematta opettava tarina ystävyydestä ja sen tärkeydestä.

Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä rakentavat talon

Tammi 2010, 107s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukka ja Väykkä ovat parhaat ystävykset, jotka asuvat sinisessä talossa mäen päällä. Paitsi tässä kirjassa eivät asu, koska talo on edellisen kirjan tapahtumien jälkeen onnistuttu hinaamaan vain puoliväliin mäkeä ja pönkätty paksuilla tukeilla paikoilleen. Talo on vinossa, aivan kuten kaikki talon sisälläkin. Maukka on tosin köyttänyt huonekaluja ja muuta irtaimistoa omille paikoilleen parhaansa mukaan, mutta eihän se arkielämässä ole kovin kätevää. Pahinta on tietenkin talon asukkaiden ikävä mäen päälle, talon oikealle paikalle. Alkaa talon purku-urakka ja uudelleen rakentaminen.

Maukka ja Väykkä rakentavat talon on jälleen ihana kirja erilaisista ystävistä ja sinnikkyydestä. Asiat kyllä onnistuvat, jos niihin uskoo ja niiden eteen tekee ahkerasti töitä. Voitte arvata, kuka tässä tarinassa hoitaa uskomisen ja kuka taas tekemisen.

Kirjan hauskin kohta osui sopivasti juhannuksena luettuun juhannuskohtaukseen. Maukka nimittäin haluaa ehdottomasti kokeilla erilaisia juhannustaikoja ja kuten kaikki tiedämme, tunnetuimpiin tuntuu liittyvän aina alasti oleminen. Yleensä niin maltillinen ja tasainen Väykkä haluaa kerrankin repäistä ja niin sekä kissa että koira ajelevat karvansa ja juoksevat pitkin kylää ruispelloissa pyörimässä, hipsimässä saunan ympäri ja upottamassa päänsä vesiämpäriin sekä hyppimässä juhannuskokkojen yli. Viimeksi mainitusta kohtauksesta Virpi Talvitie on piirtänyt mainion  kuvankin:

Lukeminen oli hauskaa, eikä tämän lukemiseen montaa iltaa kulunutkaan. Lapsetkin tykkäsivät kovasti ja odottavat innolla seuraavaa osaa. Sitä ennen haluan kuitenkin tarttua Mikko Mallikkaaseen, omaan lapsuudensuosikkiini, jonka meidän lapset tuntevat lähinnä tv-sarjana.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Tammi 2009, 149s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukka ja Väykkä -iltasatumaratonimme jatkuu. En tunnistanut sarjan ensimmäisessä osassa aivan samaa hilpeyttä ja hohtoa kuin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisessa, mutta ilokseni Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo osoittautui edeltäjäänsä sulavammaksi luettavaksi.

Väykkä on rakentanut Maukalle jättimäistä lumipalloa muistuttavan joulukalenterin. Ensimmäistä luukkua avatessaan Maukka tulee potkaisseeksi pois paikoiltaan palloa paikallaan pitävän pölkyn. Tästä johtuen pallo tietenkin lähtee liikkeelle kaverusten kotimäen päältä ja vyöryy - tietenkin - suoraan kylän halki tehden tuhoja kyläläisten kodeille, upotakseen lopuksi järveen. Aluksi Maukka ja Väykkä näyttävät säästyvän kyläläisten syytöksiltä, mutta lopulta totuus lumipallon alkulähteestä käy ilmi, eikä tätä uutista oteta kovin hyvin vastaan. Väykkä tulee siihen tulokseen, että parasta on nostaa talo suksille ja vaihtaa asuinpaikkaa.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kirjamuotoinen joulukalenteri. 24 lyhyttä lukua sopisivat vallan mainiosti joulukuun kiireisinäkin aamuina luettaviksi. Me toki ahnehdimme useamman luvun kerrallaan, sillä vekkuli tarina oli sen verran jännittävä, että halusimme mahdollisimman pian tietää, kuinka ystävykset tästä pinteestä selviävät.

Virpi Talvitien kuvitus on tässäkin kirjassa silmiä hivelevää ja humoristista, mieluisaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Koko aukeaman kokoisina kuvat myös pääsevät oikeuksiinsa ja ikään kuin pakottavat pysähtymään niitä tutkimaan. Tämä isojen kuvien käyttö on kuitenkin ääneen luettaessa hankalaa, sillä lapset haluaisivat katsoa kuvia samalla kun äiti lukee. Kirjan sidos ei tietenkään sovi kahden aukeaman yhtäaikaiseen aukipitämiseen ja siksipä lapset saivat tihrustaa kuvia puoliavonaisilta aukeamilta äidin yrittäessä lukea yhtä haastavissa olosuhteissa. Tätä haastetta lukuunottamatta lukeminen (ja kuunteleminen) oli kaikille osapuolille mieluista ja antoisaa. Seuraava osa, Maukka ja Väykkä rakentavat talon, onkin jo aloitettu.



Kirjabingo: "kuuluu kirjasarjaan".