Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne:
Harry Potter ja kirottu lapsi
(Harry Potter and the Cursed Child, 2016)
Tammi 2016, 432s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Harry Potter ja kirottu lapsi on hieno jatko-osa kirjasarjalle, joka rehellisesti sanoen kärsi loppua kohti liiasta pitkittymisestä ja Harryn teiniangstista.

Kirottu lapsi alkaa samasta kohtauksesta, johon Kuoleman varjelukset loppui. Voldemortin kukistumisesta on kulunut kuusitoista vuotta ja Harryn ja Ginnyn keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa opintonsa Tylypahkassa. Vuosi on ensimmäinen myös Ronin ja Hermionen tyttärelle, Roselle, sekä Draco Malfoyn Scorpius-pojalle. Siinä missä vuodet Tylypahkassa olivat (jatkuvista taisteluista hyvän ja pahan välillä huolimatta) Harrylle elämän parasta aikaa, Albus tuntee olonsa ulkopuoliseksi.

Minulle tarina oli entuudestaan tuttu, mutta tarina ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tottumatonkin näytelmien lukija onnistuu varmasti pääsemään sisään tarinaan ja taikamaailmaan nopeasti, sillä tarinan nopea tempo ja Kapari-Jatan jouheva käännös tekevät lukemisesta vaivatonta. (Tosin käännöksessä on moitittavaa salamiksi vaihtuneiden salamoiden verran: "He laukovat armottomasti salamia toisiaan kohti --" s. 408)

Nautin suuresti tarinan ideasta ja siitä, kuinka lukijalle esitellään monia mahdollisia todellisuuksia. Millainen maailma olisi nyt, jos kolmivelhoturnajaispäivä olisi edennyt hitusen toisin? Pieninkin muutos menneisyydessä voi sotkea asiat nykyisyydessä aivan täysin. Varsinaisen seikkailun keskiössä ovat Albus ja Scorpius, mutta myös heidän vanhempansa saavat sopivasti tilaa. Harryn teiniangsti on muuttunut vanhemmuusahdistukseksi: ennen kukaan ei ymmärtänyt Harrya, nyt Harry ei ymmärrä poikaansa. Voi voi. Erityisesti ihastuin aikuiseen Roniin, jossa on vielä paljon tuttua poikamaisuutta, mutta vastoin odotuksiani tykästyin myös varttuneeseen Dracoon.

Ilman kyyneliä en pystynyt Kirottua lasta lukemaan. On vaikea sanoa liikutuinko enemmän vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisesta vai siitä, kun muutamia jo kertaalleen hyvästeltyjä hahmoja piti hyvästellä uudestaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ylitti ennakko-odotukseni vielä tällä toisellakin lukukerralla. Oli ihanaa palata Rowlingin luomaan taikamaailmaan ja kohdata vanhoja tuttuja. Tämä kannattaa jokaisen Potter-fanin lukea.

Harry Potter and the Cursed Child

( J.K. Rowling, John Tiffany & )
Jack Thorne:
Harry Potter and the Cursed Child
Little, Brown 2016, 330s.

Tämä blogiteksti (saattaa) sisältää juonipaljastuksia!

Tässäpä kirja, jota olen odottanut innolla ja nihkeydellä. Ensireaktio oli vilpittömän ilahtunut: jatkoa Pottereille! Mahtavaa! Mutta vähitellen mieleen alkoi hiipiä epäilys: jatkoa Pottereille. Miksi? Eikä edes Rowlingin itsensä kirjoittamana? Ai näytelmä, eikä kirja?

Olen varovaisesti lueskellut arvioita, jotka ovat olleet pääsääntöisesti joko vähän tai erittäin pettyneitä. Esimerkiksi Goodreadsin arvioissa Harry Potter and the Cursed Childia on moitittu kömpelöksi fanifiktioksi. Missään vaiheessa en aikonutkaan jättää tätä lukematta, mutta odotukset laskivat lähes mitättömiksi.

Muistanette varmaan, kuinka Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui kohtaukseen, jossa Harry ja Ginny saattelevat omia lapsiaan Tylypahkan junaan? Cursed Child alkaa samaisesta kohtauksesta. Pottereiden keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa ja häntä hirvittää jo etukäteen, mihin neljästä tuvasta lajitteluhattu hänet laittaa. Toivottavasti ei ainakaan Luihuisiin! Junassa Albus tutustuu Scorpius Malfoyhin ja vastoin lukijan ennakkokuvitelmia heistä tulee parhaat ystävät.

Minulle Cursed Child oli odotuksia huomattavasti parempi lukukokemus. Suoraan sanoen pidin siitä. Luen näytelmiä erittäin harvoin, joten tyyliin tottuminen kesti muutaman sivun verran, mutta siitä eteenpäin olin auttamatta koukussa. Yksi iloisista yllätyksistä oli se, että tarinan keskiössä on nimenomaan nuorempi sukupolvi. Toki Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco, kuten monet muutkin vanhat tutut, ovat menossa mukana, mutta vain hieman suuremmassa roolissa kuin omat vanhempansa aikoinaan.

Juoni on vauhdikas ja ihan kelpo. Mielestäni Delphin hahmo jäi liian ohueksi ja välillä etenkin Harry käyttäytyi tavalla, joka ei minusta sopinut hänen persoonaansa. (Ettäkö aikuinenkaan Harry rohkenisi kiristää McGarmiwaa vetoamalla omaan asemaansa taikaministeriössä??) Toisaalta taas ihastuin valtavasti siihen, millainen mies Ronista on kasvanut. Tarinassa liikutaan kutkuttavasti (ja melko hallitsemattomasti) ajasta toiseen. Jossittelu voi olla turhaa, mutta mielenkiintoista se on: millainen maailma olisi, jos Voldemort joukkoineen olisi voittanut? Viattomalla, hyväksi tarkoitetulla historian käplimisellä voi olla hirvittävät seuraukset.

Kuten sanottua, minusta Cursed Child oli aivan kelvollinen jatko-osa sarjalle, joka jo itsessään alkoi loppua kohti kärsiä monista vaivoista. (Mainittakoon vaikka loputon teiniangsti.) Ilman muuta hankin tämän omaankin hyllyyn, mutta ehkä odotan suomennosta ja satsaan siihen. Saa nähdä.

PS: Haa! Nyt uskaltauduin lukemaan Tiinan arvion Hyllytontun höpinöitä -blogista ja näköjään hän on ollut vähintään yhtä ilahtunut Cursed Childista kuin minäkin!