Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White, 2018)
Otava 2018, 683s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Jalkapuoli yksityisetsivä, Cormoran Strike, on yksi mun suurimmista kaunorakkauksista. Edellisen kerran pääsin nauttimaan Cormoranin seikkailuista tammikuussa 2016, eli melkein kolme vuotta sitten. Siinä ajassa ehti todella tulla jo ikävä.

Edellinen kirjahan päättyi siihen, kun Cormoran kolisteli kirkkoon kesken Robinin ja Matthew'n vihkitilaisuuden. Valkoinen kuolema alkaa hetkestä noin puoli tuntia tämän tapauksen jälkeen, eli lähtötilanne on varsin kutkuttava.

Tietysti tässäkin kirjassa ratkaistaan rikoksia, joista kaksi tuntuu kietoutuvan oudolla tavalla toisiinsa. Striken toimistoon ilmaantuva rauhaton ja sekava nuorukainen kertoo nähneensä lapsena jotain hyvin rikollista. Poliittisella puolella on tutkittavana kiristysjuttu, jota tutkiakseen Robin lähtee suorittamaan peitetehtävää. Tutkittavaa siis riittää vaikka minkälaista, mutta parasta tässäkin osassa on jälleen kerran Cormoranin ja Robinin välinen suhde. Rakastan tätä jännitettä! Tuntuu kuin koko kirja olisi latautunut puhumattomista tunteista ja pidätellyistä haluista.

Toivon, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa yhtä pitkään kuin tätä. Tosin on annettava raikuvat aplodit Ilkka Rekiarolle, joka käänsi tämän kirjan käsittämättömän nopeasti. Alkuperäinen kirja ilmestyi nimittäin syyskuun puolivälin jälkeen ja tämä suomennos löytyi postilaatikosta heti marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Valkoinen kuolema piti huolen siitä, että eräänä viikonloppuna en stressannut pyykeistä tai muista kotitöistä, vaan vain nautin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tämä haastekohta  on ollut ihan hirveä! Enkä nyt ihan maailman eniten haluaisi olla Robinkaan (koska sillä on ihan älyttömän kamala mies), mutta kyllä mielelläni työskentelisin Striken kanssa...

Luetuista lyhyesti

Philippe Dupuy & Charles Berberian: It Don't Come Easy
Drawn & Quarterly 2017, 222s.

Neljä vuotta sitten luin kaikki Jeanin elämää -sarjakuvat, jotka kirjastosta löysin. Pidin niistä ja nyt löysin yllätyksekseni tällaisen ihan uuden Jean albumin. Paitsi että en ole ollenkaan varma, onko tämä uusi, vai kokoelma vanhoista tarinoista. Osa jutuista tuntui hämärästi tutuilta ja albumin alussa Jeanin ja Cathyn suhde on epämääräisessä ollaanko vakavissaan vai eikö -vaiheessa.

No, oli kuinka vain, ihan kiva albumi tämä oli. Jeanin kämppikseksi päätynyt ystävä Felix on kyllä yksi ärsyttävimmistä ja turhauttavimmista hahmoista aikoihin! En ymmärrä, miten Felix on voinut saada ex-tyttöystävänsä pojan huoltajuuden! Felix on pelkkää lusmuilua, suurpiirteisiä haaveita, pummilla elämistä ja naisten jahtaamista. Kuvottava kaveri.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 8
Punainen jättiläinen 2018, 180s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen juoni ei tässä osassa tunnu etenevän yhtään. Kovin on Chise taas heikossa kunnossa ja hirveästi on dramaattisuutta ihan kaikessa. Mutta se itse tarina jotenkin tökkii.

Yamazaki on höystänyt tarinaansa niin monilla hahmoilla, ettei ehkä pitäisi hätkähtää kun yksi (uusi) hahmo kertoo suonissaan virtaavan temppeliprostituoitujen veri, mutta hätkähdin silti. En tiedä liittyykö tämä verenperimä Chisen tarinaan jotenkin oleellisesti, mutta vahvasti epäilen.

Ehkäpä tässä vaiheessa luovutan Velhon morsiamen suhteen ja keskityn niihin manga-sarjoihin, joista oikeasti pidän. Full Metal Alchemist ja Aron morsiamet vetoavat minuun huomattavasti enemmän.

J.K. Rowling: Tästä alkaa elämä
(Very Good Lives, 2015)
Otava 2018, 73s.
Suom. Lotta Sonninen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan osaa keskittyä kuuntelemaan juhlapuheita. En muista millainen puhe pidettiin ylioppilasjuhlissa tai valmistujaisissa. Enkä näköjään muista edes sitä, missä kaikkialla olen puheita kuullut.

No, Tästä alkaa elämä on Rowlingin puhe, jonka hän on pitänyt Harvardin yliopistossa vuoden 2008 valmistujaisseremoniassa. Jos olisin ollut yksi noista valmistuneista, muistaisin varmasti sen, kuka puheen piti, mutta sisällöstä? En osaa sanoa.

Näin aikuisena paperilta luettuna puhe on oikein kiva, hauska ja inspiroivakin.

Joris Chamblain: Cici's Journal
The Adventures of a Writer-in-Training
First Second 2017, 150s.
Kuvitus: Aurélie Neyret

Cici's Journal sisältää kaksi tarinaa, joissa kirjailijanurasta haaveileva Cici paitsi kirjoittaa, ratkoo myös arvoituksia. Ensimmäisessä tarinassa Cici ystävineen näkee metsässä oudon maalipönttöjä kantavan miehen. Toisessa tarinassa Cici selvittää, miksi eräs vanha nainen tekee viikoittain saman bussimatkan, aina kirja kädessään ja allapäin.

Tarinat ovat koskettavia ja herttaisia. Sarjakuva lieneekin suunnattu noin 10-12 -vuotiaille.

Maalipönttösedän tarinassa on enemmän visuaalisuutta ja sellaista salaperäisyyttä, jota itse rakastin lapsena. Toisessa tarinassa taas arvoitus on monimutkaisempi.

Pidin tästä kokonaisuudesta ja etenkin Neyret'n herttaisesta piirrostyylistä.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J.K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat,
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
Tammi 2017, 293s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Minalima

Toisinaan kirja on jo esineenä niin kaunis, että sitä tekisi mieli hiplata koko ajan ja kantaa mukanaan joka paikkaan. J.K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitus on ehdottomasti yksi näistä. Jo kirjan yönsinistä ja kultaa näyttävästi yhdistävä kansi on ihastuttava, mutta sama viehkeän koukeroinen tyylitelty kuvitus jatkuu läpi koko kirjan.

Tarina on toki myös oikein mainio. Lisko Scamander saapuu vuosisadan alun New Yorkiin palauttaakseen yhden taikaotuksen takaisin oikeaan elinympäristöönsä. Muutaman epäonnisen sattumuksen kautta Lisko on kuitenkin hetkessä keskellä sekavaa tapahtumasarjaa, jonka vuoksi koko taikamaailma uhkaa paljastua tavallisille ihmisille.

Scamander on vähän hömelö ja varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Itse asiassa koin hänet elokuvaa katsoessa suoranaisesti kiusalliseksi hahmoksi. Tätä käsikirjoitusta lukiessa pystyin kuitenkin suhtautumaan hänen huomattavasti lempeämmin ja nautinkin tarinasta uudella tavalla.

Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne:
Harry Potter ja kirottu lapsi
(Harry Potter and the Cursed Child, 2016)
Tammi 2016, 432s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Harry Potter ja kirottu lapsi on hieno jatko-osa kirjasarjalle, joka rehellisesti sanoen kärsi loppua kohti liiasta pitkittymisestä ja Harryn teiniangstista.

Kirottu lapsi alkaa samasta kohtauksesta, johon Kuoleman varjelukset loppui. Voldemortin kukistumisesta on kulunut kuusitoista vuotta ja Harryn ja Ginnyn keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa opintonsa Tylypahkassa. Vuosi on ensimmäinen myös Ronin ja Hermionen tyttärelle, Roselle, sekä Draco Malfoyn Scorpius-pojalle. Siinä missä vuodet Tylypahkassa olivat (jatkuvista taisteluista hyvän ja pahan välillä huolimatta) Harrylle elämän parasta aikaa, Albus tuntee olonsa ulkopuoliseksi.

Minulle tarina oli entuudestaan tuttu, mutta tarina ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tottumatonkin näytelmien lukija onnistuu varmasti pääsemään sisään tarinaan ja taikamaailmaan nopeasti, sillä tarinan nopea tempo ja Kapari-Jatan jouheva käännös tekevät lukemisesta vaivatonta. (Tosin käännöksessä on moitittavaa salamiksi vaihtuneiden salamoiden verran: "He laukovat armottomasti salamia toisiaan kohti --" s. 408)

Nautin suuresti tarinan ideasta ja siitä, kuinka lukijalle esitellään monia mahdollisia todellisuuksia. Millainen maailma olisi nyt, jos kolmivelhoturnajaispäivä olisi edennyt hitusen toisin? Pieninkin muutos menneisyydessä voi sotkea asiat nykyisyydessä aivan täysin. Varsinaisen seikkailun keskiössä ovat Albus ja Scorpius, mutta myös heidän vanhempansa saavat sopivasti tilaa. Harryn teiniangsti on muuttunut vanhemmuusahdistukseksi: ennen kukaan ei ymmärtänyt Harrya, nyt Harry ei ymmärrä poikaansa. Voi voi. Erityisesti ihastuin aikuiseen Roniin, jossa on vielä paljon tuttua poikamaisuutta, mutta vastoin odotuksiani tykästyin myös varttuneeseen Dracoon.

Ilman kyyneliä en pystynyt Kirottua lasta lukemaan. On vaikea sanoa liikutuinko enemmän vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisesta vai siitä, kun muutamia jo kertaalleen hyvästeltyjä hahmoja piti hyvästellä uudestaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ylitti ennakko-odotukseni vielä tällä toisellakin lukukerralla. Oli ihanaa palata Rowlingin luomaan taikamaailmaan ja kohdata vanhoja tuttuja. Tämä kannattaa jokaisen Potter-fanin lukea.

Harry Potter and the Cursed Child

( J.K. Rowling, John Tiffany & )
Jack Thorne:
Harry Potter and the Cursed Child
Little, Brown 2016, 330s.

Tämä blogiteksti (saattaa) sisältää juonipaljastuksia!

Tässäpä kirja, jota olen odottanut innolla ja nihkeydellä. Ensireaktio oli vilpittömän ilahtunut: jatkoa Pottereille! Mahtavaa! Mutta vähitellen mieleen alkoi hiipiä epäilys: jatkoa Pottereille. Miksi? Eikä edes Rowlingin itsensä kirjoittamana? Ai näytelmä, eikä kirja?

Olen varovaisesti lueskellut arvioita, jotka ovat olleet pääsääntöisesti joko vähän tai erittäin pettyneitä. Esimerkiksi Goodreadsin arvioissa Harry Potter and the Cursed Childia on moitittu kömpelöksi fanifiktioksi. Missään vaiheessa en aikonutkaan jättää tätä lukematta, mutta odotukset laskivat lähes mitättömiksi.

Muistanette varmaan, kuinka Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui kohtaukseen, jossa Harry ja Ginny saattelevat omia lapsiaan Tylypahkan junaan? Cursed Child alkaa samaisesta kohtauksesta. Pottereiden keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa ja häntä hirvittää jo etukäteen, mihin neljästä tuvasta lajitteluhattu hänet laittaa. Toivottavasti ei ainakaan Luihuisiin! Junassa Albus tutustuu Scorpius Malfoyhin ja vastoin lukijan ennakkokuvitelmia heistä tulee parhaat ystävät.

Minulle Cursed Child oli odotuksia huomattavasti parempi lukukokemus. Suoraan sanoen pidin siitä. Luen näytelmiä erittäin harvoin, joten tyyliin tottuminen kesti muutaman sivun verran, mutta siitä eteenpäin olin auttamatta koukussa. Yksi iloisista yllätyksistä oli se, että tarinan keskiössä on nimenomaan nuorempi sukupolvi. Toki Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco, kuten monet muutkin vanhat tutut, ovat menossa mukana, mutta vain hieman suuremmassa roolissa kuin omat vanhempansa aikoinaan.

Juoni on vauhdikas ja ihan kelpo. Mielestäni Delphin hahmo jäi liian ohueksi ja välillä etenkin Harry käyttäytyi tavalla, joka ei minusta sopinut hänen persoonaansa. (Ettäkö aikuinenkaan Harry rohkenisi kiristää McGarmiwaa vetoamalla omaan asemaansa taikaministeriössä??) Toisaalta taas ihastuin valtavasti siihen, millainen mies Ronista on kasvanut. Tarinassa liikutaan kutkuttavasti (ja melko hallitsemattomasti) ajasta toiseen. Jossittelu voi olla turhaa, mutta mielenkiintoista se on: millainen maailma olisi, jos Voldemort joukkoineen olisi voittanut? Viattomalla, hyväksi tarkoitetulla historian käplimisellä voi olla hirvittävät seuraukset.

Kuten sanottua, minusta Cursed Child oli aivan kelvollinen jatko-osa sarjalle, joka jo itsessään alkoi loppua kohti kärsiä monista vaivoista. (Mainittakoon vaikka loputon teiniangsti.) Ilman muuta hankin tämän omaankin hyllyyn, mutta ehkä odotan suomennosta ja satsaan siihen. Saa nähdä.

PS: Haa! Nyt uskaltauduin lukemaan Tiinan arvion Hyllytontun höpinöitä -blogista ja näköjään hän on ollut vähintään yhtä ilahtunut Cursed Childista kuin minäkin!

Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
(Career of Evil, 2015)
Otava 2015, 423s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Arjen kiireiden keskellä, uutta päivärytmiä opetellessa lukemiseen on ollut yllättävän vaikeaa löytää aikaa. Tai jos olisi aikaa, käyn niin kierroksilla etten osaa keskittyä. J.K. Rowling/Robert Galbraithin uusin Cormoran Strike -kirja vaikutti kaikin puolin täydelliseltä kirjavalinnalta tähän hetkeen: tarina seuraisi todennäköisesti kaavaa rikos - tutkinta - ratkaisu ja siinä samalla saisin nauttia jalkapuolen yksityisetsivän ja hänen lähes-tasavertaisen-kollegansa, Robinin, seurasta.

Pahan polku vastasi pitkälti odotuksiani. Rikos on toki aiempia tapauksia henkilökohtaisempi, sillä heti ensi sivuilla käy ilmi, että Robin on murhaajan tähtäimessä. Häitään töiden ohessa järjestävä Robin luulee töihin tullessaan ottavansa vastaan paketin kertakäyttökameroita, mutta laatikosta paljastuukin naisen jalka. Cormoran ja Robin yrittävät tietenkin ratkaista jalan lähettäjän henkilöllisyyden, varoen samalla sotkemasta poliisien työtä. Cormoranilla on heti mielessä kolme epäiltyä, mutta jo heidän jäljittämisensä on hyvin haastavaa.

Tarinan tempo on varsin rauhallinen. Tämä ei minua haitannut, sillä pidän Cormoranista ja Robinista ja mielelläni haahuilin heidän mukanaan siellä täällä. Täytyy kyllä sanoa, että kirjailija korosti ja jankutti aivan liikaa Cormoranin ja Robinin välisistä tunteista, joita kumpikaan ei haluaisi oikein myöntää edes itselleen, saati toiselle. Robinin Matthew-sulhanen on edelleen ärsyttävän pinnallinen ääliö, jolle mielelläni jättäisin jäähyväiset.

Pahan polku oli viihdyttävää, mutta pikkuruisen fonttinsa takia turhauttavaa luettavaa. Luen aina ennen nukkumaanmenoa sängyssä ja vaikka lähinäköni on ilman silmälasejakin hyvä, tämän kirjan kanssa sai kyllä pinnistellä tosissaan. Joka tapauksessa pidin lukemastani ja odotan mielenkiinnolla, millaisia tapauksia Cormoran ja Robin seuraavaksi selvittelevät.

Harry Potter ja Feeniksin kilta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)
Tammi 2004, 1050s.
Suom. Jaana Kapari

Tätä viidettä Harry Potteria luettiin lähes tarkalleen kaksi kuukautta. Huomasimme aika pian, että tarinan tempo on selvästi hitaampi kuin aiemmissa osissa ja pieniä sivujuonia todella paljon. Mikään ei kuitenkaan tuntunut etenevän, vaikka luimme sivun toisensa jälkeen, ilta illan jälkeen. Lopulta, sivulla 687 tulimme siihen tulokseen, että nyt saa riittää: äiti lukee Potterin loppuun ihan itsekseen ja iltasatuna luetaan jotain ihan muuta. Jotakin huomattavasti ohuempaa.

Feeniksin kilta alkaa näyttävästi, kun Harry joutuu pelastamaan itsensä ja tyhmän Dudley-serkkunsa ankeuttajien hyökkäykseltä. Alaikäisen luvaton taikominen koulualueen ulkopuolella kiinnostaa Taikaministeriötä enemmän kuin väärässä paikassa telmivät ankeuttajat ja hetken näyttää siltä, ettei Harry saa enää jatkaa Tylypahkan oppilaana. Paljon ehtii tapahtua ennen kuulusteluoikeudenkäyntiä ja koulunalkua ja luonnollisesti kouluvuoden aikana tapahtuu sitäkin enemmän. Kammottava Dolores Pimento ottaa vähitellen haltuunsa koko velhokoulun, Hagridilla on iso salaisuus, Harrylla on sekava parisuhdeviritelmä Cho Changin kanssa - ja tietysti taustalla on koko ajan Feeniksin kilta, jonka muodostavat ne harvat luotettavat velhot ja noidat, jotka uskovat Voldemortin paluuseen.

Muistan, että olen alunperinkin kokenut nämä viimeiset Potterit turhauttavan pitkitetyiksi. Tuo tarinan venyttämisen kokemus ei missään nimessä ainakaan lieventynyt, ääneen luettaessa. Tarina ei tuntunut etenevän (tai edes kunnolla käynnistyvän), vaikka sivunumerot huitelivat jo ties missä. Se parhaiten hereillä pysyvä lapsikin alkoi vilkuilla kaihoisasti Aku Ankkojen pinoa yöpöydällään, kun varsinainen iltasatu oli niin puuduttavaa kuunneltavaa.

Kuten olen aiemminkin maininnut, Pottereiden lukeminen ääneen on haastavaa. Tekstin rytmi on niin vaihtelevaa, että välillä loppuu happi ja välillä hyperventiloi. Seuraavaksi näyte happivajetta aiheuttavasta virkkeestä:

"Feeniksin killan jäseniä kyllä tuli ja meni, joskus joku jäi päivälliselle, joskus riitti muutaman minuutin kuiskaten käyty keskustelu, mutta rouva Weasley piti visusti huolen siitä, ettei Harryn ja muiden korviin (kaukokorviin tai tavallisiin) tihkunut mitään, eikä kukaan, ei Siriuskaan, tuntunut olevan sitä mieltä, että Harryn pitäisi tietää yhtään enemmän kuin hänelle oli kerrottu jo saapumisiltana."

Kuten sanottua, luin loput noin 400 sivua itsekseni. Nopeammalla tahdilla luettuna tarina pysyikin paremmin kasassa, vaikka melkoista vanuttelua homma oli edelleenkin. Ehkä palaamme iltasatu-Pottereihin joskus myöhemmin tai sitten lapset saavat lukea ne itsekseen sitten kun järkälemäisen kirjan lukeminen houkuttelee tarpeeksi paljon.

Feeniksin kilta ei siis ollut hyvä valinta iltasaduksi, ainakaan itse luettuna. Äänikirjaversio saattaisi sen sijaan toimiakin. Olen kuullut, että Vesa Vierikko on loistava lukija, joten ehkä häntä jaksaa kuunnella paremmin kuin epärytmistä äitiä.

Harry Potter ja liekehtivä pikari

J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)

Tammi 2002 (7. painos), 768s.

Suom. Jaana Kapari

Etukäteen minua vähän hirvitti pelkkä ajatus liki 800-sivuisesta iltasatukirjasta. Muistin kyllä hyvin, että Liekehtivä pikari on näistä pitemmistä Pottereista paras, mutta silti…

Harryn kesäloma Dursleyilla on jälleen ollut ankea. Onneksi hänet kutsutaan Wesleyn perheen mukaan huispauksen maailmanmestaruuskisoihin, missä on luvassa kaikenlaista kutkuttavan jännittävää ja karmeaakin. Kouluvuodesta muodostuu erikoislaatuinen, kun Tylypahkassa järjestetään vuosisatojen jälkeen kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu kolmen eri velhokoulun edustajaa. Paitsi että osallistujia on neljä, kun jostain syystä Harrykin tulee valituksi. Edessä on kolme haastavaa tehtävää ja odottamaton kohtaaminen arkkivihollisen kanssa.

Liekehtivän pikarin juoni oli vielä hyvässä muistissa, mutta yllättävän hyvin jaksoin innostua Tylypahkan tapahtumista. Lukeminen oli välillä raskasta, sillä virkkeet ovat paikoin turhan pitkiä ja välillä taas hyvin lyhyitä. Ääneen luettaessa ihanteellista on, kun tekstissä on selkeä, helposti jäljiteltävä rytmi. Kyllä tässäkin tekstissä rytmejä on, mutta tahti vaihtelee niin kovasti, että kielihän siinä menee solmuun. Poikia nauratti joka kerta, kun luin "kolmiverhoturnajaiset".

Jälleen iltasatutuokiot venyivät pitkiksi, kun pääsääntöisesti pitkiä lukuja ei oikein voinut jättää kesken. Kävipä niinkin, ettei esikoinen malttanutkaan mennä heti iltasadun jälkeen nukkumaan, vaan halusi jatkaa lukemista itse! Mikäs siinä, poika sai lukea niin pitkästi kuin jaksoi ja minä luin saman pätkän itsekseni ennen seuraavaa iltaa.

Harry on turnajaiskoetuksiin valmistaumisessa heti niin realistinen kuin vain velho voi olla: hän jättää hommat melko viime tippaan, panikoi kunnolla ja saa lopulta ratkaisevia vihjeitä tai suoranaisia ohjeita muilta. Yksinään Harry ei olisi kyllä pärjännyt taaskaan ollenkaan. Lapsia Harryn ja muiden orastavat ihastukset eivät kiinnostaneet, mutta onneksi tykkäämiset olivat vielä hyvin pienessä roolissa.

Nyt teemme iltasaduissa pienen mutkan muiden kirjojen pariin, mutta eiköhän velhomaailma kutsu puoleensa vielä heinäkuun aikana.

Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)

Tammi 2002 (10. painos), 456s.

Suom. Jaana Kapari

Illat ovat edelleen kuluneet Harry Potterin parissa. Azkabanin vankia luettiin noin kuukausi ja suoraan sanoen minua hirvittää jäljellä olevien kirjojen pituus. Mutta luettavahan nekin on, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä saan kuitenkin suostuteltua lapset kuuntelemaan edes yhden kirjan verran jotain muuta välillä.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on vauhdikkaampi kuin kumpikaan edellisistä osista. Heti kirjan alussa riittää jännitettävää, kun Harrylta menee hermot Dursleyn perheen kanssa ja hän tulee taikoneeksi Marge-tädin ihmisilmapalloksi. Kumma kyllä taikaministeriö ei rankaisekaan Harrya koulun ulkopuolella tekemästä taiasta, vaan tarjoaa hänelle huoneen Vuotavasta noidankattilasta koulun alkuun asti. Sekä jästi- että velhomaailmassa pelätään vaarallista vankikarkuria, Sirius Mustaa, joka kaikesta päätellen yrittää päästä käsiksi Harryyn, pahoin aikein tietenkin. Koulussa Harrylla riittää tekemistä huispauksen parissa ja Hermione opiskelee aiempaakin ahneemmin. Hagrid on palkattu opettajaksi, mutta Malfoy onnistuu aiheuttamaan välikohtauksen, joka on koitua uljaan hevoskotkan kohtaloksi. Suojautumista pimeyden voimilta opettaa jälleen uusi opettaja, Lupin, joka paljastuu ihmissudeksi. Totuuksia paljastuu niin Ronin lemmikkirotasta kuin Sirius Mustastakin.

Harry Potter ja Azkabanin vanki oli siinä mielessä piristävä poikkeus tällä uusintalukukierroksella, että se ei tuottanut pettymystä. Itse asiassa pidin siitä nyt enemmän kuin aiemmin. Aikaisemmin olen lukenut etenkin huispauskohtaukset hampaita kirskutellen ja pitkästyneenä, mutta lasten eläytyminen pelin käänteisiin sai minutkin innostumaan. Pottereiden lukeminen ääneen ei ole mikään helpoin homma. Luvut ovat pitkiä kerralla luettavaksi ja välillä virkkeillekin kertyy haastavasti mittaa.

Azkabanin vanki nousi tämän lukukerran myötä Potter-suosikikseni. Jännä nähdä, tuntuvatko loppupään (mielestäni ylipitkät) kirjat aiempaa paremmilta, jos ne lukee lasten reaktioilla höystettynä.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)

Tammi 2002 (12. painos), 365s.

Suom. Jaana Kapari

Iltaisin olen seikkailut lasten kanssa Tylypahkassa yhdessä Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Jännittävää on ollut ja vaikka minä olisin mielelläni ottanut seuraavaksi iltasatulukemiseksi jotain aivan muuta, olemme siirtyneet nyt Azkabanin vankiin.

Harryn ankea kesäloma loppuu pian kummallisen kotitontun esittämien epämääräisten varoitusten jälkeen, kun Ron tulee kahden veljensä kanssa pelastamaan hänet luokseen. Lentävä Ford osoittautuu hyödylliseksi myös silloin, kun Ron ja Harry eivät pääsekään oikealle asemalaiturille ja myöhästyvät Tylypahkan junasta. Koulun tulevaisuus on kuitenkin vaakalaudalla, kun joku tai jokin alkaa tehdä iskuja oppilaita (ja yhtä kissaa ja kummitusta) vastaan. Salaisuuksien kammio on avattu, mutta kuka sen on tehnyt, miksi ja miten, on kaikille arvoitus.

Salaisuuksien kammio etenee huomattavasti verkkaisemmin kuin muistelin. Tapahtumien - eli iskujen - välillä on pitkiäkin aikoja ja noina suvantohetkinä tapahtumat lähes unohtuvat. Huispauskuvaukset eivät olleet niin pitkäveteisiä kuin muistelin, mutta Dobby selkeästi muistikuviani turhauttavampi.

Jo Viisasten kiven kohdalla ihmettelin hiljaa mielessäni Dumbledoren pientä roolia. Samaa mietin tämänkin kirjan kohdalla. Dumbledore vaikuttaa jotenkin pöhköltä ja omiin oloihinsa eristäytyneeltä. Erityisesti ihmetyttää, miksi Harry on niin vakuuttunut Dumbledoren ylivertaisuudesta, vaikka he eivät ole olleet tekemisissä kuin muutaman ohimenevän hetken verran? Mistä kumpuaa tämä ehdoton ihailu?

Lapsia mikään ei tuntunut kummastuttavan, vaan he nauttivat kirjasta paljon. Tosin melkein päättömän Nickin kuolemajuhlat saivat esikoisen ajattelemaan kuolemaa yleensä ja sitten pitikin keskustella aiheesta pitkään ja itkeäkin vähän.

Harry Potterien lumo on harmikseni päässyt vähän hiipumaan, sillä muistoissani nämä kirjat ovat liki täydellisiä,  mutta nyt luettuna "vain" hyviä. No, jospa sama muistovääristymä olisi tapahtunut viimeisien osien kohdalla: ne tuntuivat äärettömän pitkitetyiltä ja tylsiltä, mutta jospa tämä lukukerta paljastaisi todellisuuden toiseksi.

Harry Potter ja viisasten kivi

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi 2002 (16. painos), 335s.

Suom. Jaana Kapari

Olen haaveillut Harry Pottereiden uusintaluvusta jo kauan, mutta sellaiseen ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Lapset ruinasivat Pottereita iltasaduksi ja vaikka näin tuhdin kirjasarjan ääneen lukeminen vähän hirvittikin (ja hirvittää edelleen), otin haasteen vastaan.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa jästiperheessä kasvaneelle Harrylle selviää, ettei hän olekaan tavallinen lapsi, vaan velho. Koulu vaihtuu Tylypahkaan, noidille ja velhoille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen, joka pursuaa kaikkea kiehtovaa, jännittävää, erilaista ja upeaa. Harry saa ystäviä ja ajautuu ihan oikeaan seikkailuun.

Hah, sainpas Viisasten kiven kuulostamaan aika tylsältä! :D
Muistikuviini verrattuna (edellisestä lukukerrasta on jo pitkä aika, veikkaisin lähemmäs kymmentä vuotta) Viisasten kivi on yllättävän pelkistetty: taikamaailmaa, Tylypahkaa ja henkilöitä kuvataan oikeastaan hyvin vähän. Kirjaa paremmin muistan elokuvat ja Lego-pelit ja luultavasti olenkin onnistunut muodostamaan kirjoista, elokuvista ja peleistä ihan omat, vääristyneet mielikuvani. Jännittävää nähdä, kuinka paljon muut osat poikkeavat näistä omista "muistoistani".

Tavallaan elokuvien ja kirjojen sekoittuminen ei haittaa: elokuvien upea visuaalisuus antaa kirjoillekin enemmän hohtoa. Sitten taas, kirjan Ron ärsyttää tarpeettoman paljon, koska en osaa olla kuvittelematta elokuva-Ronin naamanvääntelyitä. Hermione on kirjassa sietämättömämpi kuin elokuvissa, Harry aika mitäänsanomaton kummissakin.

Esikoinen luki kaksi ensimmäistä Potteria ekaluokalla. Viime syksynä hän kuitenkin tunnusti hyppineensä yli tylsiä kohtia, joita minun mielestäni tässä osassa ei kyllä olekaan. Nyt kun hän sai nauttia Harryn seikkailuista pelkästään kuuntelemalla, tarina olikin kuulemma paljon jännittävämpi ja parempi.

Jaana Kaparin käännös on loistava ja velhosanasto nokkelasti suomennettu. Ääneen luettavaksi Viisasten kivi oli kuitenkin ajoittain haastava. En tiedä, oliko kieli rytmiltään työläs vai väsyinkö pitkiin lukuihin, mutta välillä kieli tuntui olevan todella solmussa ja eläytyminen tekstiin hirveän takkuista.

Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

(The Silkworm, 2014)

Otava 2014, 457s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Tahmean Telegraph Avenuen jälkeen halusin lukea jotakin takuuvarmasti sujuvaa. J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama Silkkiäistoukka olikin tähän väliin sujuva kirjavalinta.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike palkataan etsimään kadonnutta kirjailijaa. Aiemminkin katoamistemppuja tehnyt Owen Quine on viipynyt teillä tietämättömillä tavallista pitempään, mutta vaimo uskoo tietävänsä miehensä sijainnin. Pian Cormoran kuitenkin joutuu toteamaan, ettei tämä tehtävänanto ollutkaan rutiininomainen pikkukeikka, vaan nopeasti melkoiset mittasuhteet saava murhatutkimus. Kun poliisi on jo pidättänyt heidän mielestään selkeän syyllisen, Cormoran ja hänen apulaisensa Robin tekevät kaikkensa löytääkseen todisteet oikeaa murhaajaa vastaan.

Silkkiäistoukka oli juuri niin helppoa luettavaa, kuin etukäteen toivoinkin. Kirjan teksti soljuu vaivattomasti ja juoni kehittyy miellyttävällä temmolla. Tätä olisi mielellään lukenut vaikka kellon ympäri, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on sopivasti, samoin taustalla pilkahtelee kutkuttavasti tunteitakin.

Silkkiäistoukka oli erityisen mukava piristysruiske muuten niin ankeaan marraskuuhun.

Käen kutsu

Robert Galbraith (J.K. Rowling): Käen kutsu

Otava 2013, 463s.

Suom. Ilkka Rekiaro

En ole koskaan ollut suuri dekkareiden ystävä. Televisiosta on tullut katsottua rikossarja poikineen ja ilmeisesti nuo ohjelmat ovat tyydyttäneet dekkaritarpeeni. Robert Galbraithin salapoliisiromaani olisi ihan varmasti jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, ellei sen kirjoittajaksi olisi paljastunut J. K. Rowling. Joko salanimen käyttö oli laskelmoitu markkinointikikka tai sitten Rowling halusi ihan aidosti kokeilla uuden genren haltuunottoa ilman kuuluisan nimen tuomia paineita. Joka tapauksessa minun luettavakseni Käen kutsu valikoitui puhtaasti Rowlingin vuoksi: olen lukenut Potterit pari kertaa ja ihastuin myös Paikkaan vapaana.

Cormoran Strike on Afganistanin sodassa vammautunut entinen sotilaspoliisi, nykyinen yksityisetsivä. Asiakkaita, ainakaan maksavia sellaisia, ei liiemmin ole, eikä ihmissuhderintamallakaan mene lainkaan hyvin. Strike saa tutkittavakseen huippumallin itsemurhan, jota tämän adoptioveli ei halua uskoa itsemurhaksi. Väliaikaisen sihteerinsä, Robinin, avustuksella Strike yrittää kaivaa esiin totuutta nuoren, uskomattoman kauniin naisen kuolemasta.

Käen kutsu vastaa hyvin käsitystäni perinteisestä dekkarista. Tapausta tutkitaan perinpohjaisesti, rauhalliseen tahtiin ja lopussa pamautetaan ilmoille yllättävähkö loppuratkaisu. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja kerronta miellyttävän soljuvaa. Silti lukeminen melkein puudutti. Ehkä olen liian tottunut siihen, että rikokset ratkaistaan alle tunnissa (miinus mainoskatkot) ja siksi Käen kutsu tuntui etenevän hitaasti. Toisinaan minua kiinnosti enemmän itse Cormoran, kuin hänen tutkimansa tapaus. Robin taas jäi sellaiseksi näppäräksi sidekickiksi, joka hoiti ne hommat joihin pomo itse ei pystynyt/ehtinyt, mutta oli tarvittaessa helppo sivuuttaa.

Tarinan uskottavuudesta en osaa sanoa mitään, mutta pienistä motkotuksista huolimatta kirja oli kokonaisuudessaan oikein hyvä. Ei minusta dekkarifania tämän perusteella ole tulemassa, mutta mikäli Cormoran ja Robin ratkovat tulevaisuudessa lisää rikoksia (kuten vahvasti epäilen), luen kyllä heidän tapauksistaan mielelläni.

The Tales of Beedle the Bard

J.K. Rowling: The Tales of Beedle the Bard

Bloomsbury 2008, 108s.

The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) on jostakin syystä odottanut lukemistaan hyvin kauan. Toki se kiinnosti heti ilmestyessään, kuten aika lailla kaikki muukin Harry Potteriin liittyvä. Kirjan taustoista voi lukaista vaikka wikipediasta, joten en lähde tarkemmin kertaamaan sen syntyhistoriaa.

Tämä pieni velhomaailman satukirja pitää sisällään viisi satua ja Albus Dumbledoren pohdintoja niistä. Sadut ovat oikein kivoja ja sopivan taikamaailmaisia. Viimeinen tarina, The Tale of the Three Brothers, on toki merkityksellisin Pottereita silmällä pitäen, mutta suosikkini oli kyllä Babbity Rabbity and her Cackling Stump. Olen tylsä, enkä aio kertoa sadusta nimeä enempää, sillä nämä ovat niin lyhyitä juttuja että nopeasti tulee referoitua koko kertomus.

Satujen lyhyys oli hiukan ankeaa. Tai ehkä suurempi ongelma olikin Dumbledoren jaarittelut ja pohdinnat satujen välissä, ne kun tahtoivat venyä ja venyä. Edes kuvitteelliset teoreettiset kirjallisuuspohdinnat eivät näköjään jaksa kiinnostaa minua.

The Tales of Beedle the Bard on ihan kiva pikku kirjanen, jonka uskon pääsevän enemmän oikeuksiinsa silloin, kun sen lukee samaan aikaan Pottereiden kanssa tai heti niiden jälkeen.

Paikka vapaana

J. K. Rowling: Paikka vapaana

(The Casual Vacancy, 2012)

Otava 2012, 543s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Joululahjalistaltani löytyi monta kirjaa, muun muassa tämä J. K. Rowlingin uusin kirja. Olin hurjan iloinen, kun joulupukki sitten toi monta kirjanmuotoista pakettia, joista yhdestä sitten löysin Paikan vapaana. Etukäteen olin kuullut (= lukenut) kirjasta lähinnä hivenen pettyneitä arvioita. Kirjan aihepiiriä on moitittu liian synkäksi (vaikka kuten Norkkukin huomauttaa, eihän Potteritkaan mitenkään valoisia kirjoja ole), käännöstä hätiköiden tehdyksi eikä kansikaan ole kerännyt kehuja.

Korkeista odotuksista huolimatta minä pidin kirjasta valtavasti! Alkuun yritin väkisin etsiä tekstistä mustaa huumoria, sillä sen edustajaksi Paikkaa vapaana on monin paikoin sanottu, mutta pian ymmärsin antaa tarinan viedä mennessään. Nautin tekstistä, joka eteni jouhevasti ja luontevasti - käännöstä en siis voi moittia sanallakaan. Tunnelmanluojana Rowling on vähintään Pottereiden tasoisessa vireessä:

Sade ropisi Barry Fairbrotherin haudalle. Surukorttien muste liukeni. Siobhanin muhkea auringonkukka uhmasi piiskaavia pisaroita, mutta Maryn liljat ja freesiat lakastuivat ja karistivat lopulta lehtensä. Krysanteemiairo tummui mädäntyessään. Sade nostatti joenpintaa, sai katuojat kuohumaan koskina ja liukasti Pagfordin jyrkät kadut kiiltäviksi ja vaarallisiksi. Koulubussin ikkunat huurtuivat, torinlaidan amppelit vetistyivät ja Samantha Mollison ajoi peltikolarin palatessaan töistä kotiin tuulilasinpyyhkimet täyttä vauhtia heiluen.

Pagfordin pikkukaupungin valtuustosta aukenee vapaa paikka, kun Barry Fairbrother menehtyy yllättäen golfklubin parkkipaikalle. Valtuustopaikkaa havittelee muutama henkilö, kukin erilaisin motiivein. Rowling esittelee lukijalle lähes koko kylän, henkilö kerrallaan. Kukaan ei ole järin sympaattinen ja herttainen, paitsi tietysti edesmennyt Fairbrother. Henkilöhahmojen runsaus voi tuntua raskaalta, mutta minä nautin siitä miten lukijalle vähitellen selkeni alkuun sekavan ihmisjoukon väliset suhteet.

Luin Paikan vapaana malttamattomana ja suuresti nauttien. Vaikka henkilöistä en voinut oikein pitääkään, halusin kuitenkin tietää mitä kenellekin tapahtuu. Eläydyin tarinaan - jälleen kerran - sen verran lujaa, että itkin jopa Rihannan Umbrellalle, kun se kirjassa esiintyi. Suurin haasteeni tämän kirjan kanssa oli Krystal Weedonin hahmo, sillä sieluni silmin näin tämän ns. ongelmateinin Pikku Britannian Vicky Pollardina.

Mikäli Rowling jatkaa kirjailijanuraansa, aion ehdottomasti tulevatkin teokset lukea.