You Don't Have to Say You Love Me

Sherman Alexie: You Don't Have to Say You Love me
Little, Brown 2017, 454s.

Tässäpä mielenkiintoinen kirja, joka olisi takuulla jäänyt minulta lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut.

You Don't Have to Say You Love Me on Sherman Alexien muistelmateos äidistään. Vaikka oikeastaan se kertoo enemmän Sherman Alexiesta itsestään. Vai ehkä sittenkin hänen äitisuhteestaan? Alexie syntyi ja asui reservaatissa, kunnes lähti muualle opiskelemaan. Sherman Alexien ja hänen sisarustensa varhaislapsuutta väritti vanhempien alkoholismi. Isä joi koko ikänsä, mutta äiti lopetti juomisen niin päätettyään. Monenlaista vahinkoa oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, ja tapahtuisi vastakin.

Tyyliltään You Don't Have to Say You Love Me on valloittavan omaperäistä kerrontaa. Välillä Alexie kirjoittaa muistoistaan perinteisten muistelmien tapaan, välillä runoina. Kappaleiden pituudet vaihtelevat ja kokonaisuus muistuttaa - kuten eräässä lyhyessä kappaleessa todetaankin - tilkkutäkkiä. Jopa siinä määrin, että osa kappaleista on keskenään hyvin samanlaisia. Tekstissä on toistoa, mutta se toimii upeasti.

Tykästyin tähän kirjaan todella paljon. Se on karu, raastava ja surullinen, mutta myös hauska, koskettava ja ehkä lopulta myös levollinen. En ole lukenut Sherman Alexielta mitään muuta, mutta kirjastosta löytyi hänen omaelämäkerrallinen nuortenromaaninsa The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian, jonka aion lukea jossain vaiheessa. Tätä muistelmateosta suosittelen lämpimästi!

Harry Potter and the Cursed Child

( J.K. Rowling, John Tiffany & )
Jack Thorne:
Harry Potter and the Cursed Child
Little, Brown 2016, 330s.

Tämä blogiteksti (saattaa) sisältää juonipaljastuksia!

Tässäpä kirja, jota olen odottanut innolla ja nihkeydellä. Ensireaktio oli vilpittömän ilahtunut: jatkoa Pottereille! Mahtavaa! Mutta vähitellen mieleen alkoi hiipiä epäilys: jatkoa Pottereille. Miksi? Eikä edes Rowlingin itsensä kirjoittamana? Ai näytelmä, eikä kirja?

Olen varovaisesti lueskellut arvioita, jotka ovat olleet pääsääntöisesti joko vähän tai erittäin pettyneitä. Esimerkiksi Goodreadsin arvioissa Harry Potter and the Cursed Childia on moitittu kömpelöksi fanifiktioksi. Missään vaiheessa en aikonutkaan jättää tätä lukematta, mutta odotukset laskivat lähes mitättömiksi.

Muistanette varmaan, kuinka Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui kohtaukseen, jossa Harry ja Ginny saattelevat omia lapsiaan Tylypahkan junaan? Cursed Child alkaa samaisesta kohtauksesta. Pottereiden keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa ja häntä hirvittää jo etukäteen, mihin neljästä tuvasta lajitteluhattu hänet laittaa. Toivottavasti ei ainakaan Luihuisiin! Junassa Albus tutustuu Scorpius Malfoyhin ja vastoin lukijan ennakkokuvitelmia heistä tulee parhaat ystävät.

Minulle Cursed Child oli odotuksia huomattavasti parempi lukukokemus. Suoraan sanoen pidin siitä. Luen näytelmiä erittäin harvoin, joten tyyliin tottuminen kesti muutaman sivun verran, mutta siitä eteenpäin olin auttamatta koukussa. Yksi iloisista yllätyksistä oli se, että tarinan keskiössä on nimenomaan nuorempi sukupolvi. Toki Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco, kuten monet muutkin vanhat tutut, ovat menossa mukana, mutta vain hieman suuremmassa roolissa kuin omat vanhempansa aikoinaan.

Juoni on vauhdikas ja ihan kelpo. Mielestäni Delphin hahmo jäi liian ohueksi ja välillä etenkin Harry käyttäytyi tavalla, joka ei minusta sopinut hänen persoonaansa. (Ettäkö aikuinenkaan Harry rohkenisi kiristää McGarmiwaa vetoamalla omaan asemaansa taikaministeriössä??) Toisaalta taas ihastuin valtavasti siihen, millainen mies Ronista on kasvanut. Tarinassa liikutaan kutkuttavasti (ja melko hallitsemattomasti) ajasta toiseen. Jossittelu voi olla turhaa, mutta mielenkiintoista se on: millainen maailma olisi, jos Voldemort joukkoineen olisi voittanut? Viattomalla, hyväksi tarkoitetulla historian käplimisellä voi olla hirvittävät seuraukset.

Kuten sanottua, minusta Cursed Child oli aivan kelvollinen jatko-osa sarjalle, joka jo itsessään alkoi loppua kohti kärsiä monista vaivoista. (Mainittakoon vaikka loputon teiniangsti.) Ilman muuta hankin tämän omaankin hyllyyn, mutta ehkä odotan suomennosta ja satsaan siihen. Saa nähdä.

PS: Haa! Nyt uskaltauduin lukemaan Tiinan arvion Hyllytontun höpinöitä -blogista ja näköjään hän on ollut vähintään yhtä ilahtunut Cursed Childista kuin minäkin!

Tina Fey: Bossypants

Tina Fey: Bossypants

Sphere/Little, Brown 2011, 275s.

Ihastuin niin hirveästi Jenny Lawsonin muistelmiin, että halusin lukea pikimmiten lisää hauskoja muistelmia. Tina Feyn Bossypantsin ostin vuodenvaihteen tienoilla kahdesta syystä:
1) keltainen kansi ja
2) Tina Fey.
Joskin saman tien on tunnustettava, että en ole mitenkään erityisen hyvin perillä Tina Feyn urasta. Nimi on vain jostakin syystä jäänyt positiivisessa mielessä muistin syövereihin. Luultavimmin sieltä Saturday Night Livesta.

Bossypants ei ole puhtaasti muistelmateos, vaan jotain sinne päin. (Englanniksi kategorioisin tämän kohtaan "memoir-ish".) Fey kertoo lapsuudestaan (I was a big surprise. A wonderful surprise, my mom would be quick to tell you.), teatteriharrastuksestaan, homo ja lesbo -ystävistään (I wanted them to stay in the "half closet".). Hän myös jakaa kauneudenhoitovinkkejä, joiden kaltaisia naistenlehdistä ei löydä. Jokainen on toki tietoinen siitä, että rintaliivien on oltava oikean kokoiset. Fey oppi tämän äidiltään:

"My mother knew the importance of getting the right fit for a bra, so she took me to JCPenney and tried one on over my clothes. She tried a bra on me over my clothes in the middle of JCPenney."

Lisäksi Fey pohtii äitiyttä aina imettämisestä töiden ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Paljon muitakin aiheita kansien väliin mahtuu: hiukan epäonnistunut häämatka, millaista on olla hyvin laiha, millaista on olla vähän pullea, kuinka valokuvaussessiot etenevät (Amazing, Gorgeous, Not like that) jne.

En yleensä ole hirveän innostunut lukemaan julkkistenkaan työelämästä. Arki ja ihmissuhteet ovat minusta paljon mielenkiintoisia. Bossypantsissa en kuitenkaan tylsistynyt tai tuskastunut työpaikka tai -yhteisöjuttuihin lainkaan. Huomasin pitäväni kovasti myös Feyn lyhyestä opastuksesta improvisaation tekemiseen. Seuraa pieni paljastus: olen kouluaikoina ollut innolla mukana kaikissa mahdollisissa näytelmissä. En ole hyvä näyttelijä, mutta se vain on hauskaa hommaa - eikä kouluissa onneksi pidetty rimaa hirveän korkealla. Nyt olisikin kivaa päästä testaamaan Feyn oppeja käytännössä!  (Kiinnostuneille voin tiivistää improvisaation perusteet kahteen sanaan: "Yes, and...")

Mukava kirja, hauskoja juttuja ja sopivan helppoa kieltä, eli kannatti lukea.

The Saturday Big Tent Wedding Party

Alexander McCall Smith: The Saturday Big Tent Wedding Party

(Little, Brown 2011) Abacus 2012, 248s.

Meidän kirjastossa lainat saa uusia viisi kertaa (ellei niistä ole varauksia) ja silti minulla tuli kiire tämän kirjan lukemisen kanssa. Tiukkaa se teki, mutta ehdinpäs!

Mma Ramotswe -kirjat ovat minulle ns. hyvänmielenkirjoja, rauhoittavia ja lempeitä. Pidän niiden tunnelmasta ja ajatusmaailmasta. Hötkyilemättömyydestä. Jotakin sarjan verkkaisesta temmosta kertoo sekin, että vasta nyt päästään juhlimaan Mma Makutsin ja Phuti Rhadiphutin häitä, joita on odotettu jo... niin, en edes muista, kuinka monen kirjan ajan.

Vaikka Mma Ramotswella on uusi ja hieno pakettiauto, kaipaa hän edelleen vanhaa valkoista autoaan. Mutta se on jo edesmennyt. Paitsi että eräänä päivänä Mma Ramotswe on aivan varma siitä, että vastaan tullut valkoinen pakettiauto on hänen vanha autonsa. Onko se ehkä aave? Etsivätoimisto saa tehtäväkseen selvittää, kuka on katkaissut erään karjatilallisen kahdelta eläimeltä akillesjänteet. Päänvaivaa aiheuttaa myöskin Charlie ja eräät pienet kaksoset sekä Mma Makutsin ihanat hääkengät.

The Saturday Big Tent Wedding Party on samaa laatua kuin aiemmatkin Mma Ramotswet, mikä varmasti miellyttää sarjan faneja. Seuraavankin kirjan sisällöstä annetaan jo vihjeitä: etsivätoimista tulee samaan vieraan, jonka tapaamisesta rouvat ovat vain haaveilleet. Hymyillen jään odottamaan, mitä The Limpopo Academy of Private Detection lukijoilleen tarjoaa.

Mma Ramotswe

Alexander McCall Smith: The Miracle at Speedy Motors

Little, Brown 2008, 249s.

Mma Ramotswe saa nimettömän uhkauskirjeen, Mma Makutsi hankkii uuden sängyn, eräs asiakas haluaa löytää sukulaisiaan ja Mr. J. L. B. Matekoni havittelee ihmettä. Siinäpä kirjan sisältö lyhyesti. Viihdyttävä ja rauhoittava oli tämäkin tarina. Botswanassa alkoi juuri sadekausi, mihin oli oikein helppo eläytyä, kun vettä tulee kaatamalla täälläkin.

Kirjan kannesta täytyy todeta, että pidän enemmän suomennettujen kirjojen kansista niiden värikkyyden vuoksi.

Totally British-haasteen Maybe British, Never English -osiota kasvatan tällä kirjalla.