Skam kaudet 3 ja 4

Julie Andem: Skam kausi 3: Isak
Alkuperäinen käsikirjoitus
(Skam Sesong 3: Isak. Råmanus, 2018)
WSOY 2019, 176s.
Suom. Kati Valli

Olipa mukava päästä jatkamaan Skamin parissa näin pian kahden ensimmäisen kirjan jälkeen.

Kolmannella kaudella keskiössä on Isak, joka on nähnyt paljon vaivaa salatakseen homoutensa. Nyt hän kuitenkin tutustuu Eveniin, joka vie Isakilta jalat alta. Evenillä on kuitenkin tyttöystävä ja muutenkin hän suhtautuu Isakiin oudon ailahtelevaisesti.

Neljäs kausi taas keskittyy Sanaan, topakkaan ja kylmän viileään muslimityttöön. Sana on seurannut sivusta ystävien ihastumisia ja seurustelusuhteita, mutta ei ole itse kokenut ihastumista. Paitsi nyt.

Vähän vahingossa Sanasta tulee myös penkkaribussiporukan puheenjohtaja, mutta se pesti ei suju aivan ongelmitta. Aina niin ystävällinen ja oikeudenmukainen Sana sortuu hyvin kyseenalaisiin tekoihin.

Nämä kaksi kautta tuntuivat keskittyvän ensimmäisiä kausia selkeämmin yksilöihin. Ehkä kaveriporukka ei ollut enää yhtä tiivis tai nimihenkilöiden ongelmat sen verran yksityisempiä, ettei kaverijutuille ollut juuri tilaa.

Julie Andem: Skam kausi 4: Sana
Alkuperäinen käsikirjoitus
(Skam Sesong 4: Sana. Råmanus, 2018)
WSOY 2019, 194s.
Suom. Kati Valli

Näidenkin parissa viihdyin todella hyvin. Viimeisessä kirjassa jopa koin ymmärtäväni vähän paremmin sitä abibussi-kohkaamista, joka jäi aiemmin minulle arvoitukseksi. (Silti en voi olla ihmettelemättä, että ihanko oikeasti Norjassa luokat ostavat itselleen bilebusseja?! Millä rahalla?)

Henkilöhahmot on hyvin luotuja. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi koululääkäristä on haluttu tehdä sketsihahmo.

Jos Skamille joskus tulee jatkoa, toivoisin Vildelle omaa kautta.

Edellisistä osista kirjoittaessa kehuin kirjojen kansia. Edelleen pidän tästä yksinkertaisuudesta, mutta miksi ihmeessä näillä kahdella on näin ankeat värit, harmaa ja vielä harmaampi?

Skam kaudet 1 ja 2

Julie Andem: Skam kausi 1: Eva
Alkuperäinen käsikirjoitus
(SKAM Sesong 1: Eva. Råmanus, 2018)
WSOY 2018, 205s.
Suom. Kati Valli

En ole katsonut ensimmäistäkään jaksoa Skamia, mutta niin paljon kehuja olen kuullut, että nämä sarjan käsikirjoitukset laitoin varaukseen heti kun niiden olemassaolosta kuulin. Koska julkaistut käsikirjoitukset ovat ne ensimmäiset versiot, voi olla että itse sarjassa jokin kohtaus (tai mistä minä tiedän vaikka enemmänkin) olisi mennyt aivan toisella tavalla. Osa kohtauksista on tietysti voitu jättää kokonaan poiskin. Kohtausten lisääminen on kai sekin ihan mahdollista.

No joka tapauksessa luin nämä kaksi ensimmäistä kautta ja tykkäsin todella paljon. Mukavan lisän toi se, että käsikirjoituksessa on mukana Andemin omia kommentteja ja välillä väsyneitä jorinoita.

Ensimmäisessä osassa, (tai ensimmäisellä kaudella, en oikein osaa päättää sitäkään, miten näistä kirjoista pitäisi puhua!), pääosassa on lukion ensimmäisen luokan aloittanut Eva. Hänellä on ihana poikakaveri, mutta ei juuri muuta. Syystä, joka selviää lukijalle/katsojalle vasta myöhemmin, Eva ei ole tekemisissä entisten ystäviensä kanssa. Onnekseen hän kuitenkin saa uusia ystäviä, joiden ansiosta elämä ei olekaan pelkästään poikaystävää ja kouluankeutta.

Julie Andem: Skam kausi 2: Noora
Alkuperäinen käsikirjoitus
(SKAM Sesong 2: Noora. Råmanus, 2018)
WSOY 2018, 240s.
Suom. Kati Valli

Toisessa osassa keskitytään Nooraan, joka tuntuu keskittyvän enemmän ystävien tukemiseen kuin omaan elämäänsä. Kun Noora lopulta, vastentahtoisesti, huomaa ihastuneensa, eivät asiat tietenkään solju vaivattomasti, vaan edessä on kriisi poikineen.

Kuten jo sanoin, viihdyin näiden kirjojen parissa todella hyvin. Tavallaan nyt tekisi mieli katsoa sarja ihan oikeasti, toisaalta taas haluan säilyttää nämä hahmot sellaisina kuin heidät itse kuvittelin. Kaikissa hahmoissa on mukavasti syvyttä. Jos nyt aivan kaikki ei olekaan ihan uskottavaa, niin mitäpä tuosta. Vaikeinta minun oli ymmärtää sitä, että heti ensimmäisenä lukiovuonna aletaan järjestää jotain abibussia, joka ilmeisesti on Norjassa erityisen tärkeä juttu.

Erityisesti täytyy vielä kehua näiden kirjojen ulkonäköä. Ihanan pelkistettyä ja harvinaisen selkeää!

Harry Potter ja kirottu lapsi

J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne:
Harry Potter ja kirottu lapsi
(Harry Potter and the Cursed Child, 2016)
Tammi 2016, 432s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Harry Potter ja kirottu lapsi on hieno jatko-osa kirjasarjalle, joka rehellisesti sanoen kärsi loppua kohti liiasta pitkittymisestä ja Harryn teiniangstista.

Kirottu lapsi alkaa samasta kohtauksesta, johon Kuoleman varjelukset loppui. Voldemortin kukistumisesta on kulunut kuusitoista vuotta ja Harryn ja Ginnyn keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa opintonsa Tylypahkassa. Vuosi on ensimmäinen myös Ronin ja Hermionen tyttärelle, Roselle, sekä Draco Malfoyn Scorpius-pojalle. Siinä missä vuodet Tylypahkassa olivat (jatkuvista taisteluista hyvän ja pahan välillä huolimatta) Harrylle elämän parasta aikaa, Albus tuntee olonsa ulkopuoliseksi.

Minulle tarina oli entuudestaan tuttu, mutta tarina ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tottumatonkin näytelmien lukija onnistuu varmasti pääsemään sisään tarinaan ja taikamaailmaan nopeasti, sillä tarinan nopea tempo ja Kapari-Jatan jouheva käännös tekevät lukemisesta vaivatonta. (Tosin käännöksessä on moitittavaa salamiksi vaihtuneiden salamoiden verran: "He laukovat armottomasti salamia toisiaan kohti --" s. 408)

Nautin suuresti tarinan ideasta ja siitä, kuinka lukijalle esitellään monia mahdollisia todellisuuksia. Millainen maailma olisi nyt, jos kolmivelhoturnajaispäivä olisi edennyt hitusen toisin? Pieninkin muutos menneisyydessä voi sotkea asiat nykyisyydessä aivan täysin. Varsinaisen seikkailun keskiössä ovat Albus ja Scorpius, mutta myös heidän vanhempansa saavat sopivasti tilaa. Harryn teiniangsti on muuttunut vanhemmuusahdistukseksi: ennen kukaan ei ymmärtänyt Harrya, nyt Harry ei ymmärrä poikaansa. Voi voi. Erityisesti ihastuin aikuiseen Roniin, jossa on vielä paljon tuttua poikamaisuutta, mutta vastoin odotuksiani tykästyin myös varttuneeseen Dracoon.

Ilman kyyneliä en pystynyt Kirottua lasta lukemaan. On vaikea sanoa liikutuinko enemmän vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisesta vai siitä, kun muutamia jo kertaalleen hyvästeltyjä hahmoja piti hyvästellä uudestaan.

Harry Potter ja kirottu lapsi ylitti ennakko-odotukseni vielä tällä toisellakin lukukerralla. Oli ihanaa palata Rowlingin luomaan taikamaailmaan ja kohdata vanhoja tuttuja. Tämä kannattaa jokaisen Potter-fanin lukea.

Harry Potter and the Cursed Child

( J.K. Rowling, John Tiffany & )
Jack Thorne:
Harry Potter and the Cursed Child
Little, Brown 2016, 330s.

Tämä blogiteksti (saattaa) sisältää juonipaljastuksia!

Tässäpä kirja, jota olen odottanut innolla ja nihkeydellä. Ensireaktio oli vilpittömän ilahtunut: jatkoa Pottereille! Mahtavaa! Mutta vähitellen mieleen alkoi hiipiä epäilys: jatkoa Pottereille. Miksi? Eikä edes Rowlingin itsensä kirjoittamana? Ai näytelmä, eikä kirja?

Olen varovaisesti lueskellut arvioita, jotka ovat olleet pääsääntöisesti joko vähän tai erittäin pettyneitä. Esimerkiksi Goodreadsin arvioissa Harry Potter and the Cursed Childia on moitittu kömpelöksi fanifiktioksi. Missään vaiheessa en aikonutkaan jättää tätä lukematta, mutta odotukset laskivat lähes mitättömiksi.

Muistanette varmaan, kuinka Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui kohtaukseen, jossa Harry ja Ginny saattelevat omia lapsiaan Tylypahkan junaan? Cursed Child alkaa samaisesta kohtauksesta. Pottereiden keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa ja häntä hirvittää jo etukäteen, mihin neljästä tuvasta lajitteluhattu hänet laittaa. Toivottavasti ei ainakaan Luihuisiin! Junassa Albus tutustuu Scorpius Malfoyhin ja vastoin lukijan ennakkokuvitelmia heistä tulee parhaat ystävät.

Minulle Cursed Child oli odotuksia huomattavasti parempi lukukokemus. Suoraan sanoen pidin siitä. Luen näytelmiä erittäin harvoin, joten tyyliin tottuminen kesti muutaman sivun verran, mutta siitä eteenpäin olin auttamatta koukussa. Yksi iloisista yllätyksistä oli se, että tarinan keskiössä on nimenomaan nuorempi sukupolvi. Toki Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco, kuten monet muutkin vanhat tutut, ovat menossa mukana, mutta vain hieman suuremmassa roolissa kuin omat vanhempansa aikoinaan.

Juoni on vauhdikas ja ihan kelpo. Mielestäni Delphin hahmo jäi liian ohueksi ja välillä etenkin Harry käyttäytyi tavalla, joka ei minusta sopinut hänen persoonaansa. (Ettäkö aikuinenkaan Harry rohkenisi kiristää McGarmiwaa vetoamalla omaan asemaansa taikaministeriössä??) Toisaalta taas ihastuin valtavasti siihen, millainen mies Ronista on kasvanut. Tarinassa liikutaan kutkuttavasti (ja melko hallitsemattomasti) ajasta toiseen. Jossittelu voi olla turhaa, mutta mielenkiintoista se on: millainen maailma olisi, jos Voldemort joukkoineen olisi voittanut? Viattomalla, hyväksi tarkoitetulla historian käplimisellä voi olla hirvittävät seuraukset.

Kuten sanottua, minusta Cursed Child oli aivan kelvollinen jatko-osa sarjalle, joka jo itsessään alkoi loppua kohti kärsiä monista vaivoista. (Mainittakoon vaikka loputon teiniangsti.) Ilman muuta hankin tämän omaankin hyllyyn, mutta ehkä odotan suomennosta ja satsaan siihen. Saa nähdä.

PS: Haa! Nyt uskaltauduin lukemaan Tiinan arvion Hyllytontun höpinöitä -blogista ja näköjään hän on ollut vähintään yhtä ilahtunut Cursed Childista kuin minäkin!

Teatterissa: Kultarinta

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista siinä toivossa, että saisin ajatukseni koottua ja jäsenneltyä järkeviksi lauseiksi. Näköjään niin ei ole käymässä ainakaan lähiaikoina, joten tässäpä haparoivan haltioitunut teksti huikeasta kokemuksesta.

Keväällä 2014 luin yhden viime vuosien kaikkien aikojen parhaista kotimaisista kirjoista. Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta vei mukanaan ja jätti lähtemättömät jäljet. Nyt alkuvuodesta kuulin, että Kultarinnasta on tekeillä näytelmä, vieläpä täällä Kokkolassa! Tammikuun loppupuolella kaupunginteatterilla järjestettiin avoimet harjoitukset ja kirjailijatapaaminen Anni Kytömäen kanssa. Oi sitä onnea, kun sain Kultarintaani omistuskirjoituksen ja pienen piirustuksenkin! :)

Lipun ostin heti näytelmän ennakkoesitykseen, joka kuitenkin jouduttiin perumaan sairastumisen vuoksi. Onnekseni ensi-illassa oli vielä tilaa ja pääsin sittenkin nauttimaan upeasta näytelmästä ensimmäisten joukossa.

Kultarinta-näytelmän on kirjan pohjalta kirjoittanut Hanna Ojala, joka myös ohjasi näytelmän. Hän onkin tehnyt todella hyvää työtä. Jykevästä kirjasta oli (ainakin minun mielestäni) saatu näytelmään mukaan kaikki oleellinen. Välillä tapahtumat etenivät vauhdikkaasti, mutta silti koin näytelmän etenevän kiireettömästi. Lavastus, valot ja äänet on toteutettu nerokkaasti ja koko näyttämö on tehokkaassa käytössä. Etenkin eturivissä näytelmä tuli hyvällä tavalla iholle, ainoastaan kuiskaajan pikkuinen lamppu häiritsi aluksi vähän.

Päärooleissa, Erik Stenforsina ja hänen tyttärenään Mallana nähdään Tuomo Kemppainen ja Aija Pahkala. Molempien roolisuoritukset ovatkin kerta kaikkiaan loistavat. Tosin on kyllä sanottava, että koko muukin näyttelijäkaarti tekee hengästyttävän hyvää työtä: rooleja on jokaiselle useampia, mutta katsojalle jokainen rooli on niin selkeä, ettei sekaantumisen vaaraa ole.

Minulle Kultarinta oli näytelmänäkin todella, todella väkevä kokemus. Välillä nauratti, välillä ahdisti ja vähän piti itkeäkin. Mikäli mitenkään on mahdollista tehdä teatteriretki Kokkolaan, niin tätä näytelmää suosittelen vilpittömästi.

Anna Liisa

Vanhan koulukaverin kanssa muisteltiin jokin aika sitten lukioaikojen äidinkielentunteja. Meillä oli pätevä mutta vähän pelottava opettaja, joka piti yllä tiukkaa kuria meidän tyttöluokallemme. Yhdellä äikänkurssilla meidän piti ryhmissä valita luettavaksi kirja ja katsoa sitten siitä tehty elokuva. En muista, miten päädyimme Anna Liisaan, mutta luulen sen olleen opettajan ehdotus. Lukioikäisen minun mielestä Anna Liisa oli loppua lukuunottamatta hyvä, niin kirjana kuin elokuvanakin. (Katsoimme vuoden -88 version, jossa pääosaa esitti Anna-Leena Härkönen.) Nyt halusin kokeilla, millaisen vaikutuksen Anna Liisa tekee melkein 15 vuotta vanhempaan minuun.

Hämmästyin Anna Liisan tarinan tuoreudesta. Vaikka näytelmä on julkaistu 1895, ei edes käytetty kieli tuottanut hankaluuksia. Tarina on pääpiirteissään varmasti tuttu: häitään odottava Anna Liisa joutuu kohtaamaan nuoruutensa erheen ja synkän salaisuuden kun talon entinen renki ja Anna Liisan silloinen ihastuksenkohde, Mikko, saapuu vaatimaan Anna Liisaa itselleen. Sen sijaan, että suostuisi Mikolle vaimoksi pitääkseen salaisuutensa, Anna Liisa tunnustaa synnyttäneensä ja surmanneensa aviottoman lapsen neljä vuotta aiemmin. Järkytys on suuri niin Anna Liisan vanhemmille kuin sulhasellekin, sillä Anna Liisa tunnetaan koko pitäjässä rauhallisena ja ihanteellisena tyttönä.

Oikeastaan yllätyin siitä, miten lukukokemus pysyi aika lailla samanlaisena kuin nuorempana. Anna Liisan ahdistus tuntui vahvasti, pelot ja syyllisyys, lapsen vahingossa aiheutettu kuolema: kaikki tunteet tulevat hyvin lähelle. Mutta se loppu. Juuri ennen kuuliaisjuhlia Anna Liisa tulee uskoon "Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamusta." Ja tämä pilasi minulta paljon. En lähde selvittelemään omia suhteitani uskontoon tarkemmin, mutta lyhyesti voisi todeta, että tietynlainen uskonnollisuus nostaa niskavillani jykevästi pystyyn. Mielestäni Anna Liisa teki oikein tunnustaessaan rikoksensa ja kantaessaan vastuunsa, eikä tehnyt itsemurhaa tai suostunut Mikon vaimoksi vasten tahtoaan. Mutta edelleen pyhät henget ja kirkkaat valot vievät pisteitä hyvin paljon.

Nyt on pienemmällä lapsella niin kova nälkä, että en ehdi keksiä sopivaa aasinsiltaa kirjan ja tämän Maija Vilkkumaan Anna-Liisa-biisin välille, mutta minusta siinä on tavoitettu juuri oikea tunnelma.