Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois

(So Much for That, 2010)

Avain 2011, 533s.

Suom. Seppo Raudaskoski

Jännitin etukäteen tämän kirjan lukemista, sillä Shriverin Poikani Kevin oli niin hätkähdyttävä kirja. Ajattelin, että pettyisin väistämättä. Mutta onneksi Jonnekin pois, kuten Lumen sylikin, on ansainnut kehunsa.

Shep Knacker on viimeinkin pistänyt toimeksi suurimman haaveensa suhteen ja ostanut itselleen sekä vaimolleen ja teini-ikäiselle pojalleen menoliput Pembaan, pienelle saarelle Afrikan rannikolle. Vuosien ahkeran työskentelyn jälkeen tilille on kertynyt sen verran rahaa, että sillä voi köyhässä paikassa elellä ihan mukavasti koko loppuelämänsä. Vaimo ja poika eivät tosin tiedä vielä matkalipuista, mutta Shep aikoo lähteä, joko heidän kanssaan tai ilman. Matkalaukkukin on jo pakattu. Mutta kun Shep kertoo lähestyvästä suuresta muutoksesta vaimolleen, Glynisillä onkin omat uutisensa kerrottavanaan: hänellä on juuri todettu harvinainen syöpä. Ja vaikka Glynis itse ei ennusteista haluakaan puhua, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Vähin äänin Shep purkaa laukkunsa ja jää pitämään huolta vaimostaan.

Shepin paras ystävä, Jackson, pitää pitkiä palopuheita yhdysvaltain terveydenhuollon epäkohdista (ja kaikesta muustakin valtion toiminnasta, mistä vain huomauttamista löytyy). Sairausvakuutusten riittämättömyys on tullut tutuksi oman tyttären äärimmäisen harvinaisen ja väistämättä varhaiseen kuolemaan johtavan sairauden vuoksi.

Tietysti tällainen kirja on ahdistava ja surullinen. Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä kuulostaa järjettömältä! En kuitenkaan voi väittää pitäneeni siitä, miten suuren "palstatilan" järjestelmän epäkohtien selostaminen sai. Välillä väsyin näihin paasauksiin suurestikin, (ehkä niistä tuli liikaa mieleen eräs tuttava, jolla on taipumusta samanlaiseen saarnaamiseen kuin Jacksonilla), mutta toisaalta, enpä olisi ilman näitä tietoiskuja ymmärtänyt, miten sairastaminen voi tulla niin kalliiksi. Minulla oli myös vaikeuksia pitää kirjan henkilöistä. Shep on kaikinpuolin vastuuntuntoinen mies, joka ei kuitenkaan edes yritä pitää puoliaan. Hänen siskonsa Beryl taas on äärettömän itsekeskeinen ja muita häikäilemättömästi hyväkseenkäyttävä _______ (<--- sijoita tähän ruma sana).

Mutta, silti tämä oli mielettömän hyvä kirja. Loppu tuntui ensin vähän omituiselta, mutta päätin sopeutua siihen. Enköhän jossakin vaiheessa uskaltaudu lukemaan muutkin Shriveriltä suomennetut kirjat.

"Ehkeivät romaanit olleet häntä varten. Mieluummin hän eli kuin luki hyvän tarinan."

Jonnekin pois on ollut esillä lukuisissa blogeissa, joten laitan tähän linkin Liisan Luetut, Lukemattomat -blogiin, mistä löytyy linkit lukuisiin muihin arvioihin.

Poikani Kevin

 Lionel Shriver: Poikani Kevin

(We Need to Talk About Kevin, 2003)

Avain 2011 (pokkari), 544s.

Suom. Sari Karhulahti

Huh huh.

Olen juuri lukenut melko väkevän kirjan, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Kaikki tuntuu liian vähältä. Varoitan mahdollisista juonipaljastuksista jo tässä vaiheessa.

Eva kirjoittaa kirjeitään aviomiehelleen ja käy niissä läpi tapahtumia ja elämää, jotka edelsivät heidän poikansa tekemää koulusurmaa. Eva käy läpi kaikki vuodet avioliiton alkuajoista nykyhetkeen.

Tunnustan, että ensimmäiset noin 300 sivua olin hämilläni ja pitkästynyt. Jo kirjan alussa on lukijallekin selvää, mitä Kevin tulee tekemään ja pikkutarkat selostukset tämän vauva-ajasta tuntuivat liian venytetyiltä. En tuntenut Evaa kohtaan minkäänlaista sympatiaa, vaikka Kevin vaikutti kaikkea muuta kuin helpolta lapselta. Kevinin kasvaessa hänen tekonsa ja luonteensa alkoivat hirvittää, mutta edelleen minua tylsistytti. Mies luki tämän kirjan ennen minua ja tsemppasi koko ajan vieressä, että lue nyt vain loppuun asti, haluan päästä puhumaan tästä. Joten jatkoin lukemista, vaikkakin vähän hampaat irvessä.

Sitten tapahtui muutos. Eva alkaa odottaa toista lasta ja pelko tuon tulevan lapsen puolesta puristi sydänalaa siitä asti. Olin varma, ettei tuolle lapselle käy hyvin. Pikkusiskon synnyttyä Kevin on lähinnä välinpitämätön, kuten aina. Silti pelkäsin lukea eteenpäin, vaikka samalla suorastaan ahmin tekstiä ja kääntelin sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Ikävä kyllä pelko ei ollut turha.

Kun Eva pääsee kirjeissään viimein Kevinin tekoon, sen torstain tapahtumiin, minulla oli vähän pettynyt olo. Tässäkö tämä nyt sitten on? Mutta tämähän oli tiedossa alusta asti...

Uskokaa tai älkää, mutta vedän tähän väliin Marley & minä -elokuvan. Katsoimme sen aikoja sitten ystävien suosituksesta. He kehuivat leffaa estoitta ja totesivat itkeneensä enemmän kuin minkään toisen elokuvan kohdalla. Katsoimme leffan ja odotimme jotakin dramaattista. Lopputekstien alkaessa tuijotimme mieheni kanssa toisiamme silmät ihmetyksestä suurina: mitä meiltä meni ohi? (Myöhemmin kuulin, että sitä koiran kohtaloa olisi pitänyt surra. Minä pelkäsin koko ajan lasten puolesta, joten en edes yrittänyt kiintyä koiraan.)

No, pelkäsin siis että Poikani Kevinin kanssa kävisi samoin: kirja loppuu ja minä odotan edelleen sitä iskua palleaan. Eipä olisi tarvinnut pelätä. Kyllä se isku nimittäin tuli - ja lujaa. Oikeastaan tuli sellainen iskujen sarja.

Kun suljin kirjan, vaihdoimme miehen kanssa katseita - tällä kertaa tyystin erilaisen kuin Marley-leffan jälkeen. Voin kertoa, että keskustelumme ei sitten kuitenkaan kehittynyt kovin monisanaiseksi, vaan koostui lähinnä keskeneräisistä lauseista.

- Eikö ollu vähän...

- No oli!

- Varsinkin siinä lopussa.

- Niinpä!

- Huh huh.

- Niinpä...