Gilead

Marilynne Robinson: Gilead

(Gilead, 2004)

Bazar 2010 (pokkari), 287s.

Suom. Laura Jänisniemi

Marilynne Robinson hypähti lukulistalle Nick Hornbyn The Complete Polysyllabic Spreen ansiosta. Hornby kehui Robinsonia suurin sanoin ja halusin katsoa, olivatko kehut liioiteltuja. Eilisen googlettelun jäljiltä tosin ihmettelen, miten Gilead ei ole jättänyt mitään muistijälkiä, vaikka se on ollut ihan hyvin esillä kotimaisissakin kirjablogeissa, mm. Sivukirjastossa ja Sinisen linnan kirjastossa.

Gilead on oikeastaan iäkkään pappismiehen, Pastori John Amesin, jäähyväiskirje 7-vuotiaalle pojalleen. Amesin terveys on heikko, mutta hän haluaa jättää pojalleen muistoksi ajatuksiaan ja muistojaan. Pastori kun on, Ames kirjoittaa aika paljon uskosta ja seurakunnista, mutta myös perheensä historiasta sekä kummipojastaan John Ames Boughtonista.

Mitähän tästä kirjasta nyt sitten sainoisi...

Aluksi nautin kerronnan verkkaisuudesta ja rauhoittavasta vaikutuksesta. Jossain vaiheessa tuskastuin, mutta se ei toisaalta kauheasti yllättänyt: uskonasioilla tahtoo olla minuun vähän ahdistava vaikutus. Loppua kohti meno parani ja kirjan suljettuani tunsin tyytyväisyyttä. Kyllä tämä oli hyvä ja hieno kirja, ajoittaisesta laahaavuudesta huolimatta. Kirjemuotoinen kerronta toimi erittäin hyvin loppuun asti.

Ehkä joskus luen myös osittain samoista henkilöistä kertovan Kotiin-teoksen. Mietin vain, pääsisivätkö Robinsonin kertojantaidot paremmin oikeuksiinsa englanniksi? Hauska sattuma: toissapäivänä, kun olin siskon ja kummitytön kanssa kirpputorilla, löysin Robinsonin Talonhaltijat-kirjan, joten ehkä se on seuraava kosketukseni Robinsoniin.

Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois

(So Much for That, 2010)

Avain 2011, 533s.

Suom. Seppo Raudaskoski

Jännitin etukäteen tämän kirjan lukemista, sillä Shriverin Poikani Kevin oli niin hätkähdyttävä kirja. Ajattelin, että pettyisin väistämättä. Mutta onneksi Jonnekin pois, kuten Lumen sylikin, on ansainnut kehunsa.

Shep Knacker on viimeinkin pistänyt toimeksi suurimman haaveensa suhteen ja ostanut itselleen sekä vaimolleen ja teini-ikäiselle pojalleen menoliput Pembaan, pienelle saarelle Afrikan rannikolle. Vuosien ahkeran työskentelyn jälkeen tilille on kertynyt sen verran rahaa, että sillä voi köyhässä paikassa elellä ihan mukavasti koko loppuelämänsä. Vaimo ja poika eivät tosin tiedä vielä matkalipuista, mutta Shep aikoo lähteä, joko heidän kanssaan tai ilman. Matkalaukkukin on jo pakattu. Mutta kun Shep kertoo lähestyvästä suuresta muutoksesta vaimolleen, Glynisillä onkin omat uutisensa kerrottavanaan: hänellä on juuri todettu harvinainen syöpä. Ja vaikka Glynis itse ei ennusteista haluakaan puhua, tulevaisuus ei näytä hyvältä. Vähin äänin Shep purkaa laukkunsa ja jää pitämään huolta vaimostaan.

Shepin paras ystävä, Jackson, pitää pitkiä palopuheita yhdysvaltain terveydenhuollon epäkohdista (ja kaikesta muustakin valtion toiminnasta, mistä vain huomauttamista löytyy). Sairausvakuutusten riittämättömyys on tullut tutuksi oman tyttären äärimmäisen harvinaisen ja väistämättä varhaiseen kuolemaan johtavan sairauden vuoksi.

Tietysti tällainen kirja on ahdistava ja surullinen. Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmä kuulostaa järjettömältä! En kuitenkaan voi väittää pitäneeni siitä, miten suuren "palstatilan" järjestelmän epäkohtien selostaminen sai. Välillä väsyin näihin paasauksiin suurestikin, (ehkä niistä tuli liikaa mieleen eräs tuttava, jolla on taipumusta samanlaiseen saarnaamiseen kuin Jacksonilla), mutta toisaalta, enpä olisi ilman näitä tietoiskuja ymmärtänyt, miten sairastaminen voi tulla niin kalliiksi. Minulla oli myös vaikeuksia pitää kirjan henkilöistä. Shep on kaikinpuolin vastuuntuntoinen mies, joka ei kuitenkaan edes yritä pitää puoliaan. Hänen siskonsa Beryl taas on äärettömän itsekeskeinen ja muita häikäilemättömästi hyväkseenkäyttävä _______ (<--- sijoita tähän ruma sana).

Mutta, silti tämä oli mielettömän hyvä kirja. Loppu tuntui ensin vähän omituiselta, mutta päätin sopeutua siihen. Enköhän jossakin vaiheessa uskaltaudu lukemaan muutkin Shriveriltä suomennetut kirjat.

"Ehkeivät romaanit olleet häntä varten. Mieluummin hän eli kuin luki hyvän tarinan."

Jonnekin pois on ollut esillä lukuisissa blogeissa, joten laitan tähän linkin Liisan Luetut, Lukemattomat -blogiin, mistä löytyy linkit lukuisiin muihin arvioihin.

Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli

Atena 2012, 311s.

Satu Grönroosin esikoiskirja on niin vakuuttava, että toivon hänen kirjoittavan vielä monta lisää. Olin lukenut tästä kehuvia blogiarvioita (jälleen vain niitä fiiliksiä, en juonenpätkiä) ja pelkäsin pettyväni. En pettynyt. Tämä on upea kirja.

Lumen syli kertoo 7-vuotiaasta Helmistä, isättömän perheen nuorimmaisesta, jota isoveljet eivät huoli leikkeihinsä. Äiti on jatkuvasti menossa: töihin, asioille, toiseen työhön, välillä juhlimaan. Helmi on tottunut huolehtimaan itsestään ja onneksi hänellä on Mirjami, paras ystävä, jonka luokse voi mennä ja jonka kanssa leikkiä. Toisena koulupäivänä Mirjami jää rekan alle ja kuolee. Yhtäkkiä Helmi onkin yksin.

Kirjan pääasiallinen kertoja on Helmi, mutta välillä ääneen pääsee Helmin opettaja, Kaarina. Hän on juuri valmistunut opettajaksi, mutta ensimmäinen syksy opettajana on kaikkea muuta kuin helppo. Mirjamin kuolema tuntuu lyövän Kaarinaan leiman: hän on se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas. Kuukautiset ovat myöhässä, vaikka vain yksi ehkäisypilleri oli jäänyt ottamatta. Kaarina ei haluaisi vielä lasta, mutta lääkäri ei halua edes keskustella raskaudenkeskeytyksestä. Miestäkään ei kotona juurikaan näy.

Helmin lähipiiriin mahtuu vaikka kuinka monta mielenkiintoista ihmistä. On muistihäiriöinen isoisä, joka ei ole hoitokotinsa helpoin asukas; yhtäkkiä keittiön sohvalle ilmestynyt Pena, isoveli, josta Helmi ei ole koskaan kuullutkaan; Ruotsissa syntynyt, huonosti suomea puhuva ikätoveri Saara, jolle tapahtuu jotakin kauheaa sekä pelottava, vaaniva Otus, joka "tykkäsi lapsista, joilta puuttui isä tai äiti, koska sellaiset lapset olivat erilaisia."

60-luvun arjen kuvaus on Lumen sylissä todella taidokasta. Ulkohuussia, klapeilla lämmitettävää uunia ja puuhellaa ei erikseen selitellä, nehän ovat itsestään selviä juttuja Helmille ja näin ollen lukijallekin. En tiedä, millä tavalla lapset tuohon aikaan puhuivat, mutta Helmin käyttämä kieli tuntuu juuri oikealta.

Suosittelen lämpimästi Lumen syliä kaikkien lukulistalle. Ja mikäli minun suositteluni eivät riitä, ehkä Katja, Susa, Kirsi tai Leena onnistuvat vakuuttamaan sinut.

Kuoleman jälkeisiä todellisuuksia

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista (Sum - Forty Tales from the Afterlives)

Avain 2011, 127s.

Suom. Itä-Suomen yliopiston opiskelijat keväällä 2011 Kaunokirjallisuuden kääntäminen -kurssilla

Tarinoita tuonpuoleisesta kiinnitti huomioni jo syksyn uutuuskuvastoja selaillessa. Kuinka hauska idea kirjoittaa vaihtoehtoisia näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen! Tarinat ovat hyvin lyhyitä ja jossain määrin se oli minulle ongelma, sillä näin lyhyissä tarinoissa ei keskittyminen saisi herpaantua hetkeksikään. Pari juttua pitikin lukea kokonaan uudestaan, kun joku pikkuhäiriö sai ajatukset muualle.

Eagleman on keksinyt muutamia oikein mainioita tuonpuoleisia, mutta muutaman tarinan kohdalla tuli sellainen olo, että eikös tämä juttu tullut jo aiemmin. Tykkäsin kovasti heti ensimmäisestä tekstistä, Summasta. Siinä kerrotaan, kuinka "Tuonpuoleisessa elät uudelleen kaikki kokemuksesi, mutta tällä kertaa tapahtumat on sekoitettu uuteen järjestykseen: samankaltaiset hetket on ryhmitelty yhteen." Nukut kaikki elämäsi unet yhteen menoon, istut vessassa viitisen kuukautta, kynsien leikkuu kestää kuusi päivää. Mutta riittäisiköhän Eaglemanin veikkaama vuosi kattamaan kovinkaan monen kirjabloggarin koko elämänsä aikana lukemiseen käyttämänsä ajan? En oikein usko. :)

Jollakin tavalla tykkäsin myös Näyttelijät-tekstin visiosta, että kuoleman jälkeen ihmiset siirtyvät esiintymään elävien ihmisten uniin.

Atomit ja kvarkit eivät tehneet minuun kovin suurta vaikutusta. Niistä tarinoista tuli lähinnä sellainen olo,  kuin istuisin iltaa pimeässä pubissa erään tietyn (humalaisen) henkilön seurassa ja kuuntelisin kyllästyneenä hänen jorinoitaan.

Ihan kelpo kirja tämä oli, vaikka enemmänkin olisin toivonut monimuotoisuutta ja revittelyä. Ehkä myös luin tämän liian nopeasti, vaikka yritinkin pitää taukoja tekstien välillä. Luulen, että hitaammalla tahdilla ei olisi tullut ainakaan niin vahvaa toiston tunnetta.

Lisää Tarinoita tuonpuoleisista -kirjasta voit lukea Morren, Tessan ja Amman blogeista.