Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Maija

Luca Gargano & Maija Vilkkumaa: Maija
WSOY 2004, 255s.

Maija Vilkkumaa on pitänyt taukoa sooloartistin uraltaan jo useamman vuoden, mutta näin syyskuussa ilmestyvän uuden albumin alla oli oikein hyvä hetki kerrata Vilkkumaan muusikkouden alkutaivalta. Tämä vuonna 2004 ilmestynyt teos, Maija, kattaa Vilkkumaan uran Tarharyhmästä Ei-albumiin. Toki mukana on myös lapsuus- ja koulumuistoja, joten kirja on suhteellisen pätevä muusikkoelämäkerta.

Maija on rakenteeltaan selkeä ja sisällöltään monipuolinen. Gargano on haastatellut runsaasti Vilkkumaan läheisiä ja työkavereita sekä luonnollisesti artistia itseään. Päätekstin ohella sisältöä elävöittävät otteet Vilkkumaan päiväkirjoista (sekä yksityisistä että vanhoilla kotisivuilla julkaistuista) sekä keikkapäiväkirjoista, runsaat valokuvat ja muu materiaali, nuotteja ja leirinuotiosovituksia unohtamatta.

Minä "löysin" Vilkkumaan musiikin kunnolla vasta Ei-levyn myötä ja sitä seuranneet levyt ovatkin muodostuneet läheisimmiksi. Vuonna 2005 ilmestynyt Se ei olekaan niin -albumi on edelleen suosikkini kaikista ja samaisena vuonna pääsin nauttimaan myös Vilkkumaan energisestä esiintymisestä Provinssirockissa.

Minulla on tapana* raivata tieni eturiviin, koska sieltä näkee parhaiten.
*Tai ainakin oli tapana - viimeisimmästä keikkakokemuksesta on jo vuosia.

Hyvin moni asia on muuttunut sitten Maija:n ilmestymisen. Jo kirjan alkutervehdyksessä Vilkkumaa toteaa asioiden muuttuneen huomattavasti sitten kirjaa varten tehtyjen haastattelujen, sillä hän oli vastikään eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan. Sittemmin Vilkkumaa on avioitunut, tullut äidiksi ja kirjoittanut kirjankin.

Maija:n loppupuolella puhutaan faneista ja moneen kertaan mainitaan viralliset nettisivut kysymyspalstoineen ja keskustelufoorumeineen. Sittemmin sivut ovat uudistuneet ja nuo osiot ovat jääneet pois. Koska Ei:n jälkeen on ilmestynyt monta, äärettömän laadukasta albumia, tuntuu kirjasta puuttuvan paljon asiaa. Mutta eihän se nyt kirjan vika ole, että aika kuluu ja artistin ura jatkuu.

Minusta oli mielenkiintoista lukea Vilkkumaan lapsuudesta ja teinivuosista. Kaikesta näkyy lapsuudenkodin turvallinen ilmapiiri ja molemminpuolinen kunnioitus. Nuoruuden sekoilut ja ongelmat ovat luonnollisesti aivan erilaisia Helsingissä kuin pienessä maalaiskylässä, mutta ne pohjimmaiset tunteet ja "ongelmat" ovat universaaleja ja ajattomia.

Maija on visuaalisesti näyttävä ja sisällöltään runsas, mutta kyllähän tämä soolouran alkuun loppuva teos jättää auttamatta vähän keskeneräisen fiiliksen. Mutta tosiaan, hyvä se vain on, että ura jatkuu. Elämäkertoja ja bändihistoriikkeja ehditään kirjoittaa ja lukea sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun niiden aika on.

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kaiku Books 2013, 334s.

Arvostelukappale

Kun suosikkiartisti kirjoittaa kirjan, sen lukeminen tuntuu pakolliselta. Ei huonolla tavalla, vaan jännittävällä. Rakastan Maija Vilkkumaan Se ei olekaan niin -albumia, hykertelen aina kun kuulen Liperiin Nivalaan (hih! Nivala! Se on mun koti!), Ei saa surettaa nostaa ihon kananlihalle ja Mä haluun naimisiin pakottaa tanssahtelemaan. Biisien sanoitusten vuoksi olisikin pitänyt uskaltaa jo etukäteen luottaa siihen, että luvassa on mainio, osuva ja runsas kirja. Ihan turhaan jännitin!

Linda Perttu on räyhäkäs stand up -koomikko, joka yrittää hankkia edes jonkinlaisia tienestejä kirjoittamalla juttuja underground -lehteen. Arjenhallinta ei kuulu Lindan vahvuuksiin, mutta mitäpä tuosta. Silja taas on kahden lapsen kotiäiti, joka päätyy puolipakolla kirjoituskurssille. Siljaa vaivaa niin miehensä Harrin lisääntyvät työkiireet kuin eräs nuoruudessa pidetty puheenvuorokin. Harrilla on tosiaan jatkuvasti tärkeitä työjuttuja hoidettavanaan, sillä tuore pelialan yritys on saanut hyvän alun ja siihen on tärkeää panostaa nyt 110 prosenttisesti. Kyllähän vaimo toki sen ymmärtää, että kaikki tämä on vain perheelle hyväksi. Äänensä saa kuuluviin myös kirjoituskurssin vetäjä, Ville, jonka avioliitto on ratkeamispisteessä. Kaikkien näiden ihmisten (sekä muutaman muun) tiet risteävät ja menevät vähän solmuunkin, niinhän elämässä usein käy.

Vaikka alkuasetelma voi kuulostaa liiankin runsaalta ja sekavalta, Vilkkumaa onnistuu loistavasti pitämään homman hallussa. Henkilöillä on jokaisella niin omanlaisensa ääni, ettei heitä voi sekoittaa keskenään. Eniten viihdyin Lindan seurassa, sillä hän ei turhia kainostele missään asiassa. Jos joku asia ärsyttää, sen voi sanoa ihan suoraankin. Ääneen nauroin muun muassa Lindan tuskailuille nimien taivuttamisen/taivuttamattomuuden kanssa:

"Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että "Satu" taipuu "Sadun", niin sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että "mä haluun et se taipuu Satun", missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että "taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen." MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin "Perseen"? Hirveen kätevää, ite päätin!" (s.28)

Yksi kirjan vahvuuksista on se, että absurdiudestaan huolimatta henkilöt ja tapahtumat ovat uskottavia. Kirjaa lukiessa saa nauraa, mutta ei Nainen katolla mikään kevyistä kevyin kirja ole. Lukiessa tuli huomaamatta kerrattua Vilkkumaan biisejä ja monen tunnelmat ja sisällöt tuntuivat sopivan tähän kirjaan. Yritin kovasti miettiä, mihin kappaleeseen kirjaa vertaisin jos olisi pakko, mutta en pystynyt päättämään vain yhtä. Väittäisin, että tästä kirjasta löytyy ainakin jotakin näistä: Puisto puhuu, Dingo ja yö, Tähti ja Mun elämä. (Ja aika monta muutakin, mutta yritän hillitä itseäni.)

Nainen katolla tarjosi miellyttävän ja hyvin rullaavan lukukokemuksen, joka kannattaa kokea. Eikä tätä kannata lukea "muusikko kirjoitti kirjan" -asenteella vaan ihan kuten mitä tahansa kirjaa. Toivottavasti Vilkkumaa jatkaa myös kirjailijan uraansa.

***

Tämä on viimeinen postaukseni lukutaitokampanjaan, johon lupasin lahjoittaa euron jokaisesta viikon aikana lukemastani kirjasta. Blogiin asti ehdin kirjoittaa kahdeksasta, mutta kaksi muuta odottaa tuossa vuoroaan, joten osallistun kampanjaan 10 eurolla. Tervetuloa mukaan tukemaan tärkeää työtä!