Taskupainos

 

Katja Kallio: Taskupainos
Anna-Leena Härkösen elämästä
Otava 2025

 

Kävi sillä lailla jännästi, että meinasin palauttaa Anna-Leena Härkösestä kertovan Taskupainoksen lukemattomana kirjastoon, mutta sitte vahingossa luinkin siitä kaksi kolmannesta yhessä illassa!

Katja Kallio on kirjoittanut ystävänsä muistelmat minä-muodossa ja ainakin näin Härköstä tuntemattomalle teksti menee ihan täydestä: aivan kuin Härkönen istuisi samassa pöydässä ja kertoilisi juttujaan.

Jutut pomppivat välillä sinne tänne, kuten muistellessa usein käy. Kokonaisuus toimii hyvin ja on tosiaan harvinaisen vetävää tekstiä. Härkönen kertoo elämästään avoimesti, mutta ei jää kuvaamaan ikäviäkään tapauksia yksityiskohtaisesti.

Pidin tästä paljon. Tyylikäs ja napakka toteutus.

 

Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

I'm glad my mom died

Jennette McCurdy: I'm glad my mom died
Simon & Schuster 2022, 305s.

 

Viime jouluna kirjoitin joulupukille ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ensimmäisenä listalla oli tämä Jennette McCurdyn muistelmateos I'm glad my mom died. Kirjan nimi ei ole kiertoilmaus tai vitsi, vaan tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, miltä se kuulostaakin.

En ole seurannut McCurdyn uraa missään vaiheessa. iCarly-TV-sarjan aikoihin olin jo nuori aikuinen ja ohjelma auttamattomasti liian lapsellinen.  Tämä ei kuitenkaan häirinnyt lukemista millään tavalla. Ehkä ennakkokäsitysten puuttuminen oli hyväkin asia?

Jennette McCurdy oli vasta 6-vuotias, kun hänen äitinsä alkoi kuskata häntä koe-esiintymisissä ja opettaa, mitä häneltä odotetaan. McCurdyn äiti olisi itse halunnut näyttelijäksi, mutta elämä tuli väliin. Nyt hän halusi tyttärensä saavan kaiken sen, mistä hän itse oli jäänyt paitsi. McCurdy kävi näyttelykoulutuksissa, erilaisilla tanssikursseilla, opetteli hymyilemään juuri oikein ja kaikkea muutakin mahdollista. Hänen omia haaveitaan äiti ei koskaan edes kysellyt.

Jo kirjan alussa käy ilmi, ettei McCurdyn äiti ollut millään asteikolla tasapainoinen ihminen. Hän sai usein raivokohtauksia ja heitti miehensä ulos talosta liki viikoittain. Yhdelle perheen pojista hän oli kertonut selkeästi tämän olevan hänen "least favorite child". Äiti pesi tyttärensä vielä sittenkin, kun tämä oli 18 ja tyttären muuttaessa ensimmäiseen omaan asuntoonsa äiti pesiytyi sinne yökyläilemään kuukausiksi. Äiti myös keräsi jatkuvasti sympatiapisteita sairastamallaan syövällä, joka oli saatu remissioon. 

McCurdyn kirjoitustyyli on toteava ja paikoin humoristinen. Vaikka tapahtumat ovat ajoittain järkyttäviä, niitä ei ruovita auki juuriaan myöten vaan todetaan tapahtunut ja jatketaan eteenpäin. Vähän kuin aiemmin blogaamassani Hannah Gadsbyn Nanettessa: yksityiskohdilla ei ole tarpeen mässäillä, asiat ovat kauheita ilman niitäkin.

On varmaan aika kamalaa pitää näin kamalasta kirjasta, mutta minusta I'm glad my mom died oli todella hyvä kirja. Se kertoo sellaisesta maailmasta, joka on itselle todella vieras - onneksi.

PS: Näköjään aikuistenkin kannattaa muistaa joulupukkia kirjeillään! Sain nimittäin toisenkin toivomani asian: sellaisen kameran, joka tulostaa kuvat saman tien <3

Epäluonnolliset syyt

 

Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt
Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat
WSOY 2020, 398s.
Suom. Veera Kaski

Voi miten mahtava kerta meinasi jäädä minulta ihan kokonaan huomaamatta! Onneksi ehdin huomata Epäluonnolliset syyt erään äänikirjapalvelun suosituksissa ennen tilauksen loppumista ja hoksasin napata sen kirjastosta lainaan.

Richard Shepherd kirjoittaa erittäin vetävästi, mielenkiintoisesti, yksityiskohtaisesti ja kaiken aikaa hyvällä maulla elämästään ja varsinkin pitkästä urastaan yhtenä Iso-Britannian johtavista oikeuslääkäreistä. Työssään Shepherd on suorittain parikymmentätuhatta ruumiinavausta, ollut todistajana lukuisissa oikeusjutuissa sekä muun muassa Prinsessa Dianan kuoleman tutkijana. Jostakin syystä kuitenkin hämmästyin, kun tajusin että Shepherd todellakin käyttää tapauskuvauksissa henkilöiden oikeita nimiä. Vaikka Shepherd kertoo paljon yksityiskohtia, hän ei kuitenkaan sorru mässäilemään suolenpätkillä tai muilla karuilla yksityiskohdilla.

Epäluonnolliset syyt osoittautui todella, todella mielenkiintoiseksi kirjaksi. Opin aika paljon ruumiinavauksista ja ruumiiden tunnistamistavoista, kuolinajan määrittelemisen vaikeudesta sekä siitä, miksi kätkytkuolema on kuolinsyynä hankala juttu. Senkin opin, että WTC-iskujen lopullinen uhrimäärä oli 2753 ja ruumiiden osia tai pieniä palasia löytyi yhteensä noin 70 000 kappaletta. Käsittämättömän järkyttävää!

Jos kuulut lukupiiriin ja mietitte kirjoja ensi vuodelle, niin tämä olisi tosi hyvä valinta. Shepherdin kertomuksista riittäisi keskusteltavaa ja pohdittavaa useammallekin kokoontumiskerralle.

Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta
WSOY 2020, 320s.
Suom. Viia Viitanen

Dolly Aldertonilla ja minulla ei ole juuri mitään yhteistä. Olemme molemmat naisia, jotka ovat käyneet terapiassa, mutta siinäpä ne yhteneväisyydet aika lailla olivatkin. Olen häntä kymmenisen vuotta vanhempi, en ole koskaan asunut kimppakämpässä tai juhlinut sellaisella intensiteetillä kuin hän. Ja silti, silti Aldertonin Kaikki mitä tiedän rakkaudesta sisälsi paljon sellaisia kokemuksia ja huomioita, joihin samaistuin.

Alderton kirjoittaa räiskyvän suorasanaisesti, itseään säästelemättä. Hän kuvailee osuvasti parinkymmenen vuoden takaista nettielämää ja oletan, että samanlaista tarkkuutta on myös nykypäivän seurustelukuvauksissa. Aldertonin nuoruus oli menevää ja kosteaa aikaa, sellaista, josta todellakin riittää anekdootteja toisensa perään esimerkiksi yhden kirjan verran. Viihdyttävää kirjasta luettuna, mutta takuulla myös raskasta ja kuluttavaa itse elettynä.

Vaikka kirjan nimeksi on valikoitunut Kaikki mitä tiedän rakkaudesta, siinä käsitellään muitakin kannessa mainittuja asioita: bileitä, treffejä, ystävyyttä ja elämää sekä luonnollisesti monia muitakin juttuja, kuten vaikka työelämää. Erityisesti ystävyydestä Alderton kirjoittaa niin lämpimästi, että heti tekisi mieli halata omia ystäviään kiitokseksi kaikesta.

Aldertonin kirjoitustyyli on tasaisen jouhevaa ja lukeminen oli nautinto. Siinä määrin, että kun piti välillä käydä kävelyllä, kuuntelin osan kirjasta äänikirjana. Onnekseni satuin olemaan menossa sellaisessa kohdassa, jossa oli nautittu runsaasti alkoholia ja pääsin nauttimaan lukijan, eli Leena Pöystin, upeasta humalaisen puheesta!

Kaikki mitä tiedän rakkaudesta oli aivan täydellistä lämpimien kesäpäivien luettavaa.

Antti Tapani

Antti Tuisku, Antti Aro & Anton Vanha-Majamaa:
Antti Tapani
WSOY 2018, 352s.

Lisäsin tämän Antti Tuiskun elämäkerran lukulistalleni siksi, että luulin tarvitsevani Helmet-lukuhaasteeseen taiteilijaelämäkerran. No, sellainen näköjään oli jo luettuna, mutta mitäpä tuosta. En ole varsinaisesti seurannut Tuiskun uraa, vaikka toki muistankin hänet jo Idolsista ja muutama hitti on tullut tutuksi. Kahden viimeisimmän levyn biiseistä useampikin on ollut sellainen, että niiden soidessa on väkisinkin tullut hyvälle tuulelle.

Kirjan ilmestyttyä mediassa kerrottiin laajasti, kuinka Tuisku on joutunut parisuhdeväkivallan uhriksi ja kuinka hänen eräs seurustelukumppaninsa oli tullut raskaaksi. Kirjan aloitettuani kävi hyvin pian selväksi, että lehdissä onkin jo ehditty kertoa dramaattisimmat asiat.

Antti Tapani on kirjoitettu haastattelumuotoon. Kysymys - vastaus. Tuisku pitää tiukasti kiinni omasta ja läheistensä yksityisyydestä. Hän onnistuu myös olemaan avoin ja sulkeutunut yhtä aikaa. Tuisku kertoo vaikeista ja kipeistäkin asioista avoimesti, mutta tekstistä välittyy kuitenkin etäisyys ja ne täsmälliset reviirit. On kunnioitettavaa, että (lähes) koko kansan tuntema julkisuuden henkilö osaa ja jaksaa pitää yksityiselämänsä yksityisenä. Tätä kirjaa ei todellakaan ole tehty rahan kiilto silmissä, sillä siinä tapauksessa tuskin olisi pelattu näin varman päälle. Ja varman päälle pelaamisella tarkoitan tässä tapauksessa sitä, että tästä kirjasta ei kyllä kukaan voi loukkaantua tai repiä kunnianloukkaussyytöksiä.

Kirjan luettuani minulle jäi kuitenkin vähän pettynyt ja väsynyt olo. Tuntui kuin lukijalle olisi annettu lupa tutustua Antti Tuiskuun, mutta vain huurrelasin läpi ja sittenkin niin kaukaa, etteivät äänet kuulu. En jäänyt kaipaamaan shokkipaljastuksia tai kumppaneiden nimiä, Tuiskun kotiosoitetta tai muuta vastaavaa, vaan vapautunutta ja avointa tunnelmaa. Väsymys taas tuli siitä, että Tuiskulla on ihan järkyttävä tahti päällä aivan kaiken aikaa! Jos kuvittelen lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen pistävän aikataulut lujille, niin luultavasti Antti Tuisku saisi tähänkin kalenteriin mahtumaan vaikka mitä enemmän.

Storyteller

Donald Sturrock: Storyteller -
The Authorized Biography of Roald Dahl
Harper Collins UK, 23h 11min.
Lukija: Stephen Thorne

Kuten tiedätte, Roald Dahl on yksi suosikkikirjailijoistani. Viime vuonna hankin itselleni synttärilahjaksi Donald Sturrockin kirjoittaman elämäkerran Storyteller, mutta jotenkin lukemisen aloittaminen on venynyt. Nyt löysin Storytellerin Storytelin valikoimista ja päätin kuunnella äänikirjana. Ihan hyvä valinta.

Sturrock tunsi Dahlin henkilökohtaisesti, vaikkakaan ei kovin pitkältä ajalta. Dahlin kuoleman jälkeen hänen tyttärensä pyysi Sturrockia kirjoittamaan tämän elämäkerran. Sturrock on haastatellut lukuisia Dahlin läheisiä ja yhteistyökumppaneita, sekä perehtynyt Dahlin kirjeenvaihtoon ja muihin muistiinpanoihin.

En oikein tiedä, millaiseksi persoonaksi olen Dahlin kuvitellut, mutta lukemani/kuulemani jälkeen voin todeta hänen olleen hieman ristiriitainen hahmo. Hän oli vitsikäs, mutta myös hyvin jääräpäinen ja jopa ilkeä. Moni muistaa Dahlin tiukkana ja etenkin työasioissa periksiantamattomana. Dahl ehti työskennelleä Shellin edustajana Tansaniassa, lentäjänä sodassa ja ilmeisesti jonkinlaisena puolivirallisena vakoojana USA:ssa toisen maailmansodan aikana. Dahlin elämä ei ollut pelkkää onnea ja autuutta, vaan hän joutui kokemaan monia suuria menetyksiä.

Äänikirjaan en jaksanut tehdä muistiinpanoja, joten en edes yritä kerrata Dahlin elämää tämän enempää. Hän ehti kuitenkin elää todella mielenkiintoisen elämän.

Sturrockin kirjoitustyyli on hieman kuivakkaa ja raskasta kuunneltavaa. Luulen, että mikäli olisin lukenut tämän kirjan perinteisenä kirjana, lukeminen olisi edelleen pahasti kesken. Äänikirjassa pystyin sentään lisäämään kuuntelunopeutta (tosin vain tabletilla, puhelimessa ei onnistu) puuduttavimmissa kohdissa.

Åkerblom

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs (Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död)

Schildts 2011, 314s.

Käsikirjoituksesta suomentanut Mirja Huovila

Maria Åkerblom oli vielä nuori tyttö, kun hän aloitti toimintansa unissasaarnaajana vuonna 1917. Hän piti puheensa yleensä sängyssään maaten, kädet kohotettuina. Åkerblom tuntui tietävän läsnäolijoiden salaisuudet ja ajatukset ja hän ennusti tulevia tapahtumia. Alussa Åkerblom julisti Uudenmaan seurakunnissa, mutta siirtyi hiukan myöhemmin Pohjanmaalle, Kokkolan seudulle. Pohjanmaan ruotsinkielisten keskuudessa Åkerblom saavutti melko nopeasti suosiota ja keräsi ympärilleen lukuisia kannattajia (Åkerblomilaisia), jotka olivat valmiit tekemään kaiken, mitä Åkerblom pyysi: varkauksia, petoksia, pahoinpitelyitä, vääriä valoja ja löytyypä listalta vielä murhayrityskin. Åkerblomin talossa, "Palatsissa", oli lukuisia salakäytäviä ja piilopaikkoja, joihin pystyi paeta poliisia.

Ei siis ole ihme, että Åkerblom ja osa kannattajista oli useita kertoja syytettynä oikeudessa ja usein tuomittuinakin. Åkerblom ei kohtaloonsa helpolla alistunut, vaan pakeni niin Kokkolan poliisivankilasta kuin Hämeenlinnan naistenvankilastakin. Kerran Åkerblom myös hyppäsi liikkuvasta junasta kesken vankikuljetuksen Vaasasta Kokkolaan.

Pohjanmaalla Åkerblom ei saanut esiintyä seurakunnissa sen jälkeen, kun hän eräässä kokouksessa kielloista huolimatta oli noussut saarnastuoliin puhumaan. Åkerblom jatkoi toimintaansa mm. rukoushuoneella, mutta piti myös pienempiä kokouksia yömyöhään omassa kodissaan. Åkerblomin toiminta herätti pahennusta paitsi kirkon piirissä myös kaupunkilaisten keskuudessa. Monin keinoin Åkerblomia yritettiin "savustaa" pois kaupungista ja vuonna -23 Åkerblom kannattajineen muutti eteläsuomeen. 

Åkerblomin ja kannattajien asunto, Toivolan huvila Meilahdessa.

kuva täältä

Åkerblom piti laumaansa tiukasti otteessaan:

"Sosiaalinen kontrolli oli tiukka. Kannattajat eivät saaneet olla tekemisissä laumaan kuulumattomien kanssa. Kielto ei koskenut vain työtovereita vaan myös perheenjäseniä ja muita sukulaisia. --- Radion hartauksia ei saanut kuunnella, eikä kaupungin muissa hengellisissä kokouksissa tai jumalanpalveluksissa saanut käydä."

Toisinaan Åkerblom myös päätti, mikä nimi kannattajien lapsille piti antaa.

Heinäkuussa -27 Maria Åkerblom tuomittiin väärästä valasta ja yllytyksestä murhaan 13 vuodeksi vankeuteen. Vapauduttuaan viimeisen tuomionsa jälkeen vuonna -33 Åkerblom aika pian jätti saarnaamisen ja ryhtyi liikenaiseksi ja koirankasvattajaksi. Tosin Åkerblomin rehellisyydessä olisi vieläkin ollut parantamisen varaa: hänet suljettiin koiranäyttelyistä, koska hän turvautui vilppiin voittaakseen.

Lahkolaisista osa palasi takaisin kotiseudulleen, osa aloitti uuden elämän etelä-suomessa.

Minä tartuin tähän kirjaan ainakin kahdesta syystä. Historia on mielenkiintoista ja paikallishistoria vielä mielenkiintoisempaa. On jännittävää ajatella, että tässä ihan lähellä on tapahtunut jotakin näin omituista. Toisaalta minua kiinnostaa uskonnollinen puoli: kuinka tällainen "hurahtaminen" on mahdollista? Mikä saa tavalliset ihmiset antautumaan täysin toisen käskyvallan alle uskonnon nimissä? Kirjoittaja toteaa kirjan lopussa, että tämän kaltaisten liikkeiden analysointi on tärkeää myös siksi, että "huomattaisiin, ettei uskonnollisuus takaa millään tavalla, että kaikki siihen liittyvä kestäisi kriittistä eettistä tarkastelua."

En ymmärrä lahkolaisuutta tämän kirjan jälkeen yhtään paremmin. Tai no, tavallaan kyllä. Luultavasti tarpeeksi karismaattinen ja manipuloiva ihminen pystyy pyörittelemään ihmisiä ympärillään halunsa mukaan yhtä hyvin uskonnon kuin poliittisen näkemyksen nimissä.

Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs oli mielenkiintoinen teos. Kirjan lopussa tuli aika paljon toistoa, mutta pidin siitä, että Björkstrand kertoi myös kirjantekoprosessista. Björkstrand on väitellyt tohtoriksi kirkkohistoriasta vuonn 1976, aiheenaan åkerblomilaisuus. Väitöskirjaansa varten Björkstrand yritti useaan kertaan tavata itsensä Maria Åkerblomin saadakseen kuulla hänen kantansa tapahtumiin, mutta Åkerblom kieltäytyi. Hän ei suostunut keskustelemaan aiheesta edes puhelimessa.

En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta minusta tämä oli hyvä.