Vilkkumaa

 

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen:
Vilkkumaa
Gummerus 2023, 432s.

Olen kuunnellut Maija Vilkkumaan musiikkia kutakuinkin hänen uransa alkuajoista lähtien. Mikään superfani en voi väittää aina olleeni, sillä elämässäni on ollut myös niitä kausia, jolloin en ole kuunnellut oikein mitään musiikkia. Viimeistään Se ei olekaan niin -albumista asti Vilkkumaa on kuitenkin ollut se artisti, joka on tuntunut löytävän juuri oikeat sanat ja sävelet kuvaamaan minun(kin) tunteitani ja ajatuksiani. Niin, sanoittajana Vilkkumaa on todella taitava: suomen kieli taipuu upeasti ja ennakkoluulottomasti, eikä kuulijan tarvitse pelätä oletusriimien kaltaisia velttouksia. Esiintyjänäkin Vilkkumaa on mahtava, kuten koko yhtyeensäkin. Kun olen päässyt keikalle, olen raivannut tieni eturiviin, laulanut äänen käheäksi ja tanssinut itseni hikeen. Mahtavia kokemuksia ovat olleet ne. :)

Mutta nyt tähän kirjaan, jonka ostin heti ekana kirjamessupäivänä ja johon lauantaina jonotin tekijöiden nimmarit <3  Vilkkumaa on Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyönä kirjoittama elämäkerta, joka luonnollisesti painottaa uraa. Kertojaääni on Vilkkumaan oma ja kerronnan tapa niin välitön ja luontevasti poukkoileva, että tuntuu kuin istuisi kahvilla Vilkkumaan kanssa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on nimetty hauskasti. Lukeminen onkin nopeaa ja siinä mielessä helppoa, että tapahtumat etenevät kronologisesti. Suomen ja maailman tapahtumista kerrotaan sopivassa määrin, minkä oletan auttavan nuorempia lukijoita hahmottamaan sen, miten monin tavoin maailma oli eri vielä 30 tai 20 vuotta sitten. Auttaa se toki meitä keski-ikäisiäkin: kun on omat kokemukset ja muistot vaikka sieltä vuosituhannen vaihteesta, on ihan hyväkin pysähtyä miettimään, että niin, silloin tuo ja tuokin juttu oli tosiaan vielä ihan tavallista...

Kerronnan jutusteleva tyyli on hauskan rönsyilevä. Joitakin asioita tai termejä voidaan avata hyvinkin helposti ymmärrettäviksi ja sitten yhtäkkiä kertoja innostuukin selittämään, kuinka "[h]ain pianosta E7#9-soinnun ja fiilistelin sitä. Soinnussa oli yhtä aikaa molli- ja duuriterssi, sillä samalla kun soinnun pääteho on duuri, #9-ääni on sama kuin soinnun molliterssi." tai että "tutkinnan kohteeksi valikoitui henkilöviitteinen allatiivi." Miten ihana luotto lukijan kykyyn ymmärtää, mistä on kyse! Ja siis toki sijamuodot pitäisi osata, mutta joskus kun unta odotellessa yritin muistella sijamuotoja, mukaan yritti livahtaa myös laksatiivi, mikä kertonee jotain mun sijamuototietouden tasosta.

Vilkkumaa kertoo paitsi urastaan, myös henkilökohtaisesta elämästään. Linjaus on kautta kirjan sama: kerronta on avointa, mutta ei missään nimessä sensaationhakuista tai paljastuskirjamaista. Ikävätkin asiat käydään läpi, mutta hyvällä maulla ja aika lempeästi.

Perinteisistä artisti-/bändielämäkerroista Vilkkumaa eroaa muun muassa siinä, ettei kirjasta löydy diskografiaa tai vaikkapa listaa kultalevyistä tai palkinnoista. Vaikka pidänkin siitä, ettei kirjassa syväanalysoida joikaisen levyn jokaista biisiä, olisin halunnut lukea enemmän biisien taustoista. Ylipäätään olisin halunnut lukea enemmän! Tätä lukiessa oli jotenkin älyttömän kiva olo koko ajan.

Että toive sitä seuraavaa omaelämäkertaa varten: enemmän kaikkea! More is more!

Mantelimaa

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY 2015, 317s.

Mantelimaa on erikoinen ostoskeskuksen ja huvipuiston sekoitus, joka sykkii valoa ja pursuaa joulua vuoden ympäri. Molli Nieminen vihaa joulua ja hänen tyttärensä ovatkin kutakuinkin Suomen ainoat lapset, jotka eivät ole Mantelimaahan päässeet. Asia kuitenkin muuttuu, kun Mollin aviomies saa pahan sähköiskun. Koomassa makaavasta miehestä ei ole perheen elättäjäksi ja Mollin on pakko ottaa vastaan työtarjous Mantelimaasta. Kaiken kimalteen ja imelän jouluisen säihkeen alle kätkeytyy kuitenkin jotakin omituista, pahaa ja pelottavaa.

Mantelimaa on oivallinen esimerkki Miina Supisen kertojanlahjoista. Niin henkilöt, miljöö kuin tapahtumatkin ovat kutkuttavasti lähes uskottavia, mutta kuitenkin sen verran vinksahtaneita että mitä tahansa voi tapahtua. Ja melkein mitä tahansa tapahtuukin. Vauhtia riittää ja lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan vielä ainakin yhden. Supisen huumorintaju on välillä kepeää kuin tontun askel, välillä taas synkkää kuin… no jokin tosi pimeä.

Joulu on luonnollisesti keskeisessä roolissa ja yksi parhaista jouluajatuksista löytyi tästä Mollin aito joulu -pohdinnasta:

"Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista.
Jotain sellaista.
Niin, ja Jeesus syntyi.
Valo syttyi pimeyteen.
Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus."

Mantelimaa oli hauskaa ja vauhdikasta luettavaa. Tykkäsin sekä kirjoitustyylistä että ideasta. Mutta pakko myöntää, että kirjan loppu oli yksi suuri lässähdys. Totta kai on hyvä jättää lukijan omallekin mielikuvitukselle tilaa, mutta ei näin paljoa. Tämä lopetus tuntui lähes huijaamiselta. Ainakin minä olin kirjan loppupuolella erittäin jännittynyt ja luin lähes pakonomaisesti eteenpäin. Pelkäsin vaikka mitä tapahtuvaksi, mutta sivumäärästä näki että loppu on jo (liian) lähellä.

Mikäli jätetään huomioimatta minusta epätyydyttävä loppu, Mantelimaa oli kaikin puolin laadukasta viihdettä. Tämä sopisi varmasti erikoisen hyvin joulun pyhinä luettavaksi.

Säde

Miina Supinen: Säde

WSOY 2013, 328s.

Arkeologiaa, muinaisia jumalia palvovia lahkolaisia, kolmiodraamaa sekä uskontojoen, uskomusten ja tieteen pohdintaa. Muun muassa näistä elementeistä on koottu Miina Supisen romaani, Säde.

Muinaisia jumalia palvovan joukon johtohahmo Voula Papadupoulos kutsuu entisen kollegansa Vic Allcockin suorittamaan arkeologisia tutkimuksia läheiselle ikivanhalle uhripaikalle. Vic pestaa assistentikseen entisen panonsa, Säteen, johon on aikoinaan tutustunu kaivauksilla Etelä-Euroopassa. Säteellä on poikaystävä, mutta se ei ole esteenä Vicin sängyssä vierailulle. Lahkolaisten toiminta aluksi huvittaa, mutta alkaa vähitellen kiehtoa Sädettä, joka etsii vastauksia ikiaikaiseen kysymykseen siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joiden tyylistä pidän todella paljon. Hän kirjoittaa sulavan letkeästi, niin että sivut kääntyvät ihan huomaamatta. Samoin kävi Säteen kanssa: lukeminen oli ihanan vaivatonta. Mutta. Sädettä vaivaa sekavuus. Aineksia on vaikka mihin, useampaankin kirjaan. En ole varma, mikä oli tämän kirjan pääpointti, sen verran tasaisesti kaikki juonentyngät saivat huomiota. Kuolemaa käsittelevät pohdiskelut tuntuivat jotenkin päälle liimatuilta, ihmisten keskinäiset jännitteet ja tunteet jäivät hyvin etäisiksi. Kirjan luettuani en ole oikein varma siitäkään, mihin genreen tämä kirja kuuluu. Ajoittain koin lukevani ihmissuhdedraamaa, kasvukertomusta ja jopa kauhua tai vähintään jännitystä.

Säde jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Samaan aikaan olen pettynyt kirjan yltiö-kaikkeen ja viehättynyt tekstin jouhevuudesta. Liha tottelee kuria säilyy suosikkinani Supisen tuotannosta, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, mitä Supinen seuraavaksi kirjoittaa.

Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

WSOY 2013, 134s.

Orvokki Leukaluu on ilmiselvästi Suomen pätevin ja rehellisen ammatinvalintapsykologi. Hänen neuvojaan on kuulemma kuultu aiemmin radiossa (minä en ole kuunnellut radiota sitten 90-luvun puolivälin), mutta tähän kirjaan on päässyt myös ihan uusia ammattivinkkejä. Lukuisat ihmiset ovat lähestyneet Orvokki Leukaluuta saadakseen vinkkejä tai tietoa milloin mistäkin ammateista. Esimerkiksi nimimerkki Rider of the Storm Joensuusta on kiinnostunut ratsastuksenopettajan työstä, mutta poikaystävä haluaisi hänen keksivän uuden toiveammatin. Mitä Orvokki Leukaluu on asiasta mieltä? No, hän toteaa tietysti näin:

"Poikaystävälläsi on ketunhäntä kainalossa. Arvelen, että syy on ratsastushousuissa. Otahan, hevostyttö, peili käteesi ja peruuta sen kanssa kokovartalopeilin luo. No niin. Sitähän minäkin."

Pidän Miina Supisen huumorintajusta. Urakirjan neuvoja lukiessa tirskahtelin monet kerrat ja olisin jaksanut lukea näitä juttuja lisääkin. Radio- ja äänikirjaversioissa äänessä on Miitta Sorvali, josta myös tykkään kovasti ja jonka "äänellä" kirjaa luin. Ja arvatkaa, kuinka paljon ilostuin, kun tämän kirjan ansiosta tiedän nyt, mikä on eläintentäyttäjä suomeksi! No tosi paljon! :) (Konservaattori. Ihan siltä varalta, että asia on jotakuta muutakin vaivannut.)

Orvokki Leukaluun urakirja on mukava ja nopealukuinen opus. Sellainen huoleton välipalakirja, joka saa hyvälle mielelle, vaikka ei välttämättä kovin pysyvää muistijälkeä jätäkään. Tykkäsin ja viihdyin.

PS: Hyvä Orvokki Leukaluu!
Mikäli satut löytämään blogiini ja sinulla on hetkinen aikaa, voisitko kertoa, millaista työtä suosittelisit henkilölle, jonka vahvuuksiin kuuluvat kymmensormijärjestelmä ja palapelien tekeminen. Pidän kirjoista ja kesästä. En osaa uida.
     Tietoa kaipaava

Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Helsinki-kirjat 2011, 221s.

Rautasydän on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa elokuusta lähtien. Arvioita tulvi parhaimmillaan useampia saman päivän aikana, joten kirjan nimi ja kansikuva painuivat hyvin mieleen. Anne Leinoselta en ole lukenut aiemmin mitään, Miina Supiselta sekä Liha tottelee kuria, että Apatosauruksen maan. (Ensin mainitusta tykkäsin kovasti, Apatosaurus ei ollut ihan mun juttu.)

Rautasydän on takakannen mukaan "viihdyttävä ja romanttinen romaani rikoksesta, rakkaudesta ja tunteiden sokeudesta." Ja kylläpä kirja oli kaikkea tätä, mutta jotenkin höttöisellä tavalla. Leinonen ja Supinen ovat aiemmin kirjoittaneet yhteistyönä jatkokertomuksen naistenlehteen ja mielestäni Rautasydänkin muistuttaa sellaista. Henkilöhahmot jäivät jotenkin ohuiksi ja tapahtumat ryöppysivät hirveällä vauhdilla. Liikaa kaikkea liian pienessä tilassa minun makuuni.

Tämä kirja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Enimmäkseen en tykännyt siitä, koska oikeastaan mikään ei tuntunut uskottavalta (pieni, mutta oleellinen seikka: muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla tuskin on Alkoa, sairaalasta puhumattakaan) ja varsinkin ah, niin komea-Janne oli vastenmielinen lemmenpuheineen, jotka olivat suoraan härskeistä harlekiineista. Mutta. Oli Rautasydämessä silti jotakin imua, koska sitä ei olisi malttanut jättää kesken millään. Tavallaan odotin koko ajan, että mitähän hullua seuraavaksi tapahtuu. Ennakkoon odotin jotakin vieläkin irrottelevampaa, se kun olisi sopinut Supisen tyyliin.