Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sarjakuvakeskus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sarjakuvakeskus. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. lokakuuta 2018

Loota

Patrick Wirbeleit: Loota
Piirrokset: Uwe Heidschötter
Sarjakuvakeskus 2018, 80s.
Suom. Saana Kaurala


Löysinpä ihan sattumalta mainion lastensarjakuvan kirjastosta!

Patrick Wirbeleitin käsikirjoittama ja Uwe Heidschötterin piirtämä Loota on sympaattinen tarina rakentamista rakastavasta pojasta ja velhon työkalupakkina toimineesta elävästä pahvilaatikosta.

Matias ilahtuu löytäessään tien laidasta tyhjän pahvilaatikon. Hän aikoo hyödyntää sitä avaruusasemansa rakentamisessa, mutta laatikko osoittautuukin eläväksi. Avulias ja puhelias Loota haluaa osallistua rakennushommiin, mutta ei todellakaan rakennusmateriaalina. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, että Matiaksen vanhemmat näkevät Lootan. Hänellä on nimittäin aikuisiin sellainen vaikutus, että he jähmettyvät aloilleen. Vain velhon vihreä jauhe poistaa jähmetyksen, joten Matiaksen ja Lootan on lähdettävä synkkään metsään velhon talolle hakemaan apua.

Heidschötterin piirrostyyli on todella miellyttävää. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä ja värimaailma mukavan hallittu. Ilmeisesti Loota ja Matias seikkailevat useammissakin tarinoissa, joista tähän ensimmäiseen kirjaan on koottu kolme. Tarinat ovat sopivasti hauskoja ja ihan hitusen jänniä, joten Loota sopii mainiosti jo alakoulun alaluokkalaisille.

Aion luetuttaa tämän 10-vuotiaalla pojallani, joka on sarjakuvissa jämähtänyt jostain syystä tyystin Aku Ankkoihin. (Hyviä nekin tietysti ovat, ainakin enimmäkseen, mutta on ihan hyvä laajentaa lukumakua sarjakuvienkin saralla.)

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus 2015, 34s.
Suom. Heikki Kaukoranta

Plarasin tässä yhtenä päivänä luettujen kirjojen listaa ja tajusin unohtaneeni blogata tästä siskolta synttärilahjaksi saadusta mainiosta sarjakuvasta. Nyt pitää äkkiä korjata erhe, ettei kirjakirjanpito ihan vinksahda.

Hilda asuu jossakin tunturien kupeessa, pienehkössä punaisessa talossa yhdessä äitinsä kanssa. Äiti piirtää työkseen, Hilda omaksi ilokseen. Hildan luonnoskirjan sivut eivät täyty prinsessoista tai kukkasista, vaan kivistä. Tai asioista, jotka ehkä näyttävät kiviltä, mutta ovat oikeasti peikkoja.

Hilda ja kivipeikko on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Peikot, vedenhaltiat ja metsäläiset ovat täysin luonteva osa elämää, eikä niitä siksi tarvitse erikseen korostaa tai selostaa. Jos ovi jää auki, puupökkelönnäköinen metsäläinen hipsii takan eteen makaamaan, mutta haittaako tuo kun se tuo tullessaan polttopuitakin.

Kirjan värimaailma on miellyttävän hillitty olematta tylsä. Kuvituksen rentous ja luontevuus sopivat tarinaan täydellisesti. Ruutujako ei edes yritä noudattaa jotakin ennaltamäärättyä muottia, vaan tarina saa edetä juuri niin suurin tai pienin kuvin kuin on tarpeen. Niin ja se tarina, se on oikea seikkailu.

Hilda-sarjassa on jo viisi osaa, suomeksi on ilmestynyt vasta tämä ensimmäinen. Suosittelen myös lasten kanssa luettavaksi.