Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984)

(L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984), 2014)

WSOY 2015, 158s.

Suom. Saara Pääkkönen

Omaelämäkerrallisissa sarjakuvaromaaneissa on omanlaistaan hohtoa. Niiden kerronta on totta kai puolueellista ja varsinkin lapsinäkökulmasta luonnollisesti vähän vääristynyttäkin. Riad Sattoufin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa kertoo Sattoufin varhaislapsuudesta Lähi-idässä.

Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän esikoinen on hurmaava ilmestys vaaleassa hiuspehkossaan. Riadin ollessa kaksivuotias perhe muuttaa Tripoliin, Libyaan, isän saatua sieltä viran opettajana. Isän suuresti ihaileman Gaddafin Libyassa yksityiset eivät omista mitään ja kodinkin saa kukin valita vapaasti kaikista vapaina olevista. Ovissa ei ole lukkoja ja tämän vuoksi Sattoufin perhe jääkin heti alkuun kodittomiksi, sillä heidän tutustuessaan ympäristöön on joku toinen perhe asettunut asumaan heille osoitettuun asuntoon. Isän ollessa töissä äidin onkin pysyteltävä kotona, eikä Riadkaan voi lähteä juuri rappukäytävää pitemmälle. Koska elämä Libyassa ei kuitenkaan ole niin mallikasta kuin Riadin isä alun perin uskoi, perhe palaa Ranskaan. Pian panarabialaista aatetta kannattava isä valitaan opettajaksi Syyriaan. Isä on innoissaan paluusta synnyinseuduilleen, onhan hänellä siellä perittyä maaomaisuuttakin. Arki ei syyriassakaan ole järin idyllistä ja etenkin kielitaidottomalle ja ulkonäöltään täysin muista poikkeavalle Riadille kotoutuminen on hyvin haasteellista.

Luin Tulevaisuuden arabin ristiriitaisissa tunnelmissa. Olin toivonut kokevani jonkinlaisen ahaa-elämyksen, että tämän luettuani ymmärtäisin paremmin isä-Sattoufin kaltaisten arabien ajatusmaailmaa. Mutta en kyllä ymmärrä. Diktaattoreja ihaileva ja muihin kulttuureihin halveksuvasti suhtautuva isä on kaikessa kiihkomielisyydessään vain ärsyttävä. Hän mollaa tummaihoisia ja länsimaalaisia, kohtelee vaimoaan ei-mitenkään ja on ylipäätään kaikin puolin niin täynnä omaa erinomaisuuttaan, että etoo. Rasismi ei ole ymmärrettävää tässäkään asetelmassa.

Toisaalta taas Riadin leikit hiukan omituisten naapuruston lasten kanssa, sopeutuminen päiväkotiin ja ylipäätään uusiin ympäristöihin on mielenkiintoista ja välillä hauskaakin seurattavaa. Lapsi ei onneksi ymmärrä kaikkea sitä, mitä aikuisten maailmassa on meneillään, eikä Riad vaikuta mitenkään erityisen onnettomalta lapselta.

Riadin äiti jää hahmona mysteeriksi. Ylipäätään vanhempien välinen suhde herättää lähinnä kysymyksiä: mikä nämä kaksi hyvin erilailla ajattelevaa ihmiste on saanut kiinnostumaan toisistaan ja pysymään yhdessä?

Riad Sattoufin piirrostyyli on selkeää ja pääosin mustavalkoista. Muutama yksittäin käytetty tehosteväri toimii hyvin muun muassa erottaen eri maihin sijoittuvat pätkät toisistaan.