Aino Räsänen: Soita minulle, Helena!
Karisto 1947, 314s.
(Kuvassa uusin painos vuodelta 2010)
Jatketaan kevyehköllä kirjallisuudella. Soita minulle, Helena! on ollut minulle nimenä tuttu vuosikausia. Mutta kuten niin moni muukin (mm. Mainoskatkon Elegia), kuvittelin pitkään kirjan nimen viittaavan puhelimella soittamiseen. Äiti, joka on toki kaikki Helena-kirjat lukenut, meinasi tikahtua nauruun, kun mainitsin puhelimessa että nyt muuten tiedän että Helenaa pyydetään soittamaan viulua eikä puhelimella.
Soita minulle, Helena! on arkisen romanttinen ihmissuhdesoppa. Noin karkeasti lokeroituna. Helena aloittaa työt opettajana Junkkerin kylässä, tapaa pian Talastin Erkin ja seuraavassa hetkessä nuoret ovatkin jo kihloissa. Helena on eläväinen ja herttainen nainen, johon kaikki muut paitsi Erkin äiti tuntuvat ihastuvan välittömästi. Kosijoita Helenalla riittäisi, mutta hän ei moisista piittaa sillä puolisohan on jo valittuna.
Helenan elämää seurataan usean vuoden ajan. Välillä elämä on auvoista ja välillä myrskyää senkin edestä. Vanhahtava kieli antaa tarinalle herttaisen suomifilmisäväyksen, josta kyllä pidin, mutta johon piti vähän totutella. Dialogi on nykylukijan näkökulmasta huvittavan keikaroivaa, eikä juuri mitään haluta sanoa suoraan vaan kierrellen ja kaarrellen, kömpelösti vihjaillen. Muutamia outoja sanoja ja sanontojakin tuli vastaan, mm. "olla hupa maidolle". Tarkoittaako hupa samaa kuin olla perso?
Vaikka Soita minulle, Helena! ei kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, luulen palaavani Helenan pariin myöhemmin. Ihan varmasti tulee taas niitä aikoja, kun varsin koruton ja kovin suomalainen romantiikka on juuri sitä, mitä kaipaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti