Anni Polva: Ota minut mukaasi
Karisto 1993, 200s.
Minulle, kuten varmasti monelle muullekin lukijalle, Anni Polvan tuotannosta läheisin on Tiina-sarja. Tosin mitään rakkautta ensisilmäyksellä tutustumiseni Tiinaan ei ollut, sillä muistan lukeneeni siskon hyllystä löytynyttä Tiina etsii juuriaan -kirjaa monta kuukautta. Mutta jossain vaiheessa toimelias ja hyväsydäminen tyttö vei sydämeni (tai ehkä sen vei ennemminkin se naapurin Juha) ja parikymppisenä opiskelijana luin koko sarjan alusta loppuun.
Myös Polvan herttaisen naiiveihin rakkaustarinoihin olen luonut lämpimän suhteen. En toki ole kaikkia niitä lukenut, mutta kaava on tullut tutuksi: pippurinen nuori nainen vannoo suureen ääneen, kuinka hän ei koskaan ota miestä riesakseen ja tapaa samassa jonkun ärsyttävän miehenpuolen esimerkiksi lomamatkalla. Sattuu monenlaisia kommelluksia, joissa yleensä tyttö tuiskahtaa nurin ja uusi pumpulimekko likaantuu, mutta kirjan viimeisillä sivuilla istahdetaan sen samaisen ärsyttävän miehen polvelle ja sovitaan kihloista ja häistä. Helppolukuista ja virkistävän viatonta verrattuna näihin nykyisin niin kovin yleisiin pettämiskiemuroihin, jotka eivät hirveästi ilahduta.
Mutta palatakseni tähän tämän päivän lukutempaukseen, minä valitsin luettavakseni Polvan tuotannosta hiukan poikkeavan, vakavampisävyisen kirjan Ota minut mukaasi. Tässä ei ole pumpulimekkoja tai täysihoitoloita, vaan tarinan keskiössä on viisivuotias Tanu-poika mummonsa kanssa.
Tanu on asunut mummonsa kanssa pienessä mökissä maalla jo kolme vuotta, eli Tanun muistin mukaan aina. Äiti on leskeksi jäätyään muuttanut kaupunkiin etsimään töitä ja jättänyt Tanun äitinsä hoitoon. Silloin, kun äiti käy Tanua katsomassa, hän kovasti puhuu vievänsä pojan mukanaan kaupunkiin viimeistään kouluun, mutta Tanu ei halua tutuista maisemista minnekään. Äidin uusi mies, Hannes, ei Tanusta välitä, vaan moittii tämän ärrävikaa ja nilkuttavaa kävelyä. Onneksi mummo ei meinaakaan antaa Tanua äidin matkaan, vaan vannoo kyllä selviävänsä pojan kasvatuksesta jatkossakin. Mutta mummo on jo vanha ja eräänä päivänä pihalta palatessaan Tanu löytää mummon sängystä makaamasta, suu kummasti vinossa ja toinen käsi nyrkissä sojottamassa kattoa kohti. Naapurin Matti vie mummon sairaalaan, ottaa Tanun hoteisiinsa ja joutuu pian kertomaan mummon kuolleen. Tanu ei kuolemaa käsitä, vaan hän odottaa mummon tulevan luokseen millä hetkellä hyvänsä. Äidistä ei oikein Tanun lohduttajaksi ole ja hautajaisissa ne lempeimmät sanat kuuluvat yllättäen Hanneksen suusta. Mutta kaupunkiin ei äiti Tanua vieläkään vie, vaan poika jätetään naapurin Matin kasvatiksi.
Ota minut mukaasi on julkaistu 1993, mutta tapahtumat sijoittuvat noin 1950-luvulle. Joulukirkkoon väki kulkee hevoskyydillä ja pitempiä matkoja kuljetaan linja-autolla, vaikka kyllä sillä naapurin Matilla on omakin auto. Tanu ja mummo elävät vaatimattomissa oloissa, mutta onnellisina. Heillä on lehmä, kana ja porsaskin sekä tietysti kasvimaa. Lähellä on matala suojärvi, josta nousee kalaa ihan mukavasti ja kahvirahoja mummo tienaa hieromalla naapureiden kipeytyneitä lihaksia.
Täytyy sanoa, ettei tämä kirja ole Polvan parasta tuotantoa. Tanu tuntuu ikäänsä ja kasvuympäristöönsä nähden hyvin yksinkertaiselta lapselta. Tarina kulkee pitkälti Tanun näkökulmasta, vaikka minäkertojaa tässä ei olekaan. Kuolemaa hän ei ymmärrä ollenkaan, sillä mummo on aina puhunut siitä kuin väliaikaisena olotilana: kun ihminen kuolee, hän saa siivet ja lentää taivaaseen, mistä hän voi tulla tervehtimään eläviä milloin tahansa. Kun mummo kuolee, eivät muutkaan aikuiset osaa tai vaivaudu kuoleman lopullisuudesta puhumaan ja Tanu onkin hyvin peloissaan ja surullinen, kun ei mummoa näy vaikka Tanu kuinka tätä kutsuu ja etsiikin. Minussa tarina ei herättänytkään myötätuntoa yksin jäänyttä lasta kohtaan vaan turhautumista ja kiukkua aikuisia kohtaan. Kauanko muka olisi vaatinut aikaa istahtaa alas ja puhua kuolemasta ilman mitään turhia kaunisteluita? Lisä-ärtymystä aiheutti runsaasti Tanun äiti, jonka äidillisyys oli kovin pintapuolista ja ailahtelevaa. Etenkin pojan jättäminen naapurin poikamiehen kasvatettavaksi tuntuu nykylukijan silmissä todella kummalliselta.
Kovin heppoinen lukukokemus tämä siis oli ja ihan mielelläni pitäydyn jatkossa niissä "lällyromaaneissa" ja Tiina-kirjoissa, sillä niissä Polva on selkeästi omimmillaan.
Voi pientä Tanua. Ei 5-vuotias oikein ymmärrä kuolemaa. Lähipiirissäni tuon ikäisen lapsen isä kuoli ja haudattiin, lapsi oli sitä mieltä, että nyt isi leikkii myyrien kanssa.
VastaaPoistaMieheni ollessa pieni eräs yksinhuoltajaäiti toi lapsensa heille hoitoon ja unohti tytön kolmeksi vuodeksi heille. Tuli sitten hakemaan ja jätti hoidon maksamatta eikä pitänyt koskaan mitään yhteyttä. Lapsi oli tuodessa vuoden vanha. Äitiys ei kaikille ole sama asia. Tapasin lapsen aikuisena ja hänelle oli jäänyt kauhea trauma kokemuksesta.
Tämä on varmasti koskettava kirja monelle lapselle, jonka äiti on hylännyt.
Tuli mieleeni Paavo Rintalan Pojat kirja, josta Mikko Niskanen teki loistavan elokuvan ja Loiri näytteli poikaa, joka juoksi junan perässä äidin lähtiessä saksalaisen sotilaan matkaan.
Mai, Ei tietenkään 5-vuotias ymmärrä kuolemaa samalla tavalla kuin aikuiset, mutta etenkin kirjan tapahtuma-ajan huomioonottaen Tanun ymmärrys on todella heikkoa. Etenkin maaseudulla, missä on lapsetkin päässeet/joutuneet seuraamaan teurastuksia, ei ole voinut jäädä näin ulalle kuolemasta. Minusta Tanu vaikutti tosin muutenkin huomattavasti ikäistään nuoremmalta, ei ainoastaan tässä kuolema-asiassa.
PoistaHui! En ole tällaista kirjaa tiennyt Polvan kirjoittaneenkaan! Kuulostaa vähän ahdistavaltakin kirjalta. Tuli tuosta Main kommentista mieleen, että tässä voi olla sukupolvieroakin. Toki koko ajan Suomessakin on lapsia, jotka elävät muualla kuin vanhempiensa kanssa, mutta esim. sota-ajan lapsia aihe kosketti ihan eri mittakaavassa: oli sotalapsia Ruotsissa ja kaupungeista lapsia tuotiin myös maalle pommituksia pakoon. Siinä keskusteluyhteys helposti katkesi, kun aikuiset yrittivät parhaansa mukaan selvitä sodasta ja elämästä sodan jälkeen.
VastaaPoistaTämä tuli vain mieleen kun ajatusketju lähti rönsyämään, ehkä Polva on yrittänyt vangita jotain sellaista sukupolvikokemusta tai ehkä ei :)
Amma, Tämä poikkeaa tosiaan suuresti Polvan muusta tuotannosta! Voi olla, että en ollut hirveän otollinen lukija tälle kirjalle juuri nyt (Risainen elämä oli kesken samaan aikaan ja houkutteli paljon enemmän kuin tämä), mutta silti väitän että kovin heppoinen tämä on. Polva kuvaa hyvin Tanun ja mummon arkea, mutta lapsen ajatukset tuntuvat erittäin yksinkertaistetuilta. Ehkä kiinnitin siihen huomiota siksi, että omien lasten viisivuotisajat ovat vielä niin tuoreessa muistissa ja heidän kohdallaan on lähinnä saanut hämmästellä, miten osuvia ajatuksia ja huomioita osasivat tehdä.
Poista