Keltaisen kirahvin kirja

Jaana Wahlforss: Keltaisen kirahvin kirja

WSOY 2014, 170s.

Kuvitus: Oleg Boreysho

Keltaisen kirahvin kirja tuli lainattua iltasatuluettavaksi puhtaasti siksi, ettei kirjastoautolla sattunut juuri sinä päivänä olemaan oikein mitään muutakaan sopivaa. Tämä isokokoinen kirja vaikutti värikkäältä ja satuaiheiltaan erilaiselta kuin muut tarjolla olleet kirjat.

Keltainen kirahvi on hahmona jäänyt meidän perheelle vieraaksi, mutta siitä on olemassa sekä animaatioita että kaksi muuta satukirjaa. Tämän nyt luetun perusteella Keltainen kirahvi jäi minulle vähän arvoitukseksi. Ainakin nämä sadut olisivat olleet täysin toimivia ilman tuota siellä täällä harvakseltaan pilkahtavaa kirahviakin.

Tämä kirja sisältää kuusi satua, jotka ovat keskenään mukavan erilaisia. Yhteistä niille on lähinnä se, että jokaisessa sadussa keskeisessä osassa on vähintään yksi eläin. Kuvitusta on sopivasti, mutta tekstiä iltasaduiksi liikaa: yhden kokonaisen sadun lukemiseen meni turhan kauan, mutta ei näitä oikein voinut puolitiehenkään jättää.

Minusta sadut olivat vähän tylsähköjä, mutta lapset tykkäsivät ja se on pääasia. Ainoastaan viimeinen tarina, Tiikerin arvoitus, oli minusta hersyvän hauska. Tosin senkin hauskuus piili siinä, että idea oli niin läpeensä kieroutunut että omat ajatukset juoksivat melko laveita reittejä. Tiikerin arvoitus kertoo Nooan arkista ja siitä, kuinka tarkoista laskelmista huolimatta toinen tiikeri onkin epähuomiossa jäänyt pois kyydistä. Nooa ryhtyy rakentamaan itse puuttuvaa tiikeriä erilaisista ylijäämäosista (karvatukkoja, häntiä, korvia… niitä tavallisia), joita arkissa on kokonainen huoneellinen. Nooa onkin varsinainen Frankenstein ommellessaan kasaan tiikerin toisensa jälkeen, mutta yksikään viritelmä ei kelpaa sille ainoalle kyydissä olevalle tiikerille. Tämä leikkaa-liimaa -touhu oli niin karua, että minua nauratti. Lapsista satu oli ihan vain kiinnostava, ei ollenkaan pelottava.

Minun makuuni Keltaisen kirahvin kirja ei siis ollut, mutta lapsille se kelpasi.