Ahdistettu maa

Kalle Päätalo: Ahdistettu maa

Gummerus 1977, 649s.

Olin suunnitellut jatkavani viime vuonna alkanutta Iijoki-kimppalukua tänäkin vuonna entiseen tahtiin: yksi osa joka toinen kuukausi. Kirjavan kammarin Karoliina sai kuitenkin houkuteltua mukaan vähän tiiviimpään lukutahtiin ja tavoitteena olisikin edetä jatkossa Kallen matkassa kirjan verran kuukaudessa. Olen heti näin alkuvuodesta tahdista jäljessä, mutta koitan kiriä muiden matkaan.

Ahdistettu maa alkaa joulukuusta -39, jolloin talvisota on syttynyt ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Kalle lähetetään Korialle, missä hänestä aletaan kouluttaa pioneeria. Vaikka rintamalla käydään kiivasta sotaa, on alokasaika lukuisia ilmahälytyksiä ja yhtä kohdalle osunutta pommitusta lukuun ottamatta varsin tavanomaista armeijan arkea. Ruokaa on tosin niukanlaisesti ja varusteista kova pula, joten alokkaat joutuvat pärjäämään pitkälle omilla kamppeillaan. Kallella on onneksi lämpimästi vaatetta, mutta vähän se arkinen ulkonäkö tuppaa harmittamaankin.

Työteliäs Kalle ei osaa armeijassakaan heittäytyä laiskaksi, vaan ilmoittautuu ahkerasti vapaaehtoiseksi kaikkiin mahdollisiin hommiin. Perunateatterikin on houkuttelevampaa hommaa korkeampiarvoisten edessä pokkurointiin verrattuna. Likinäköisenä Kallella riittää jännitettävää siinäkin, ehtiikö hän tunnistaa vastaantulevat isot herrat ja tehdä kunniaa ajoissa.

"- Olen likinäköinen. Parinkymmenen sentin päähän näen vaikka satijaisen pillun, mutta kauempana on kaikki hämärää[.]"

Rintamalle asti Kalle ei ennen rauhan solmimista ehdi, vaikka sinne päin heidänkin porukkansa ehti lähteä. Matka pysähtyi Mäkelän metsään, minne ryhmä taisi vahingossa unohtua turhankin pitkäksi aikaa. Kallesta tehtiin tuon leirin aikana keittiöpossu eli kokki. Vapaa-ajan määrä lisääntyi, vaikka jäävuoreksi nimetty, tolkuttoman hitaasti lämpenevä kenttäkeittiö teettikin runsaasti töitä.

Sodan loputtua Kallen ryhmä kuljetetaan pohjoiseen, missä niin sotilaat kuin siviilitkin tekevät parhaansa paikkaillakseen sodan aiheuttamia tuhoja. Kalle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niin kotiin, kavereille kuin muutamille tyttösillekin. Läheisimmältä tuntuu Laila, jonka Kalle tapaakin Ahdistetun maan loppupuolella.

Olin valmistautunut lukemaan pitkästyttävän romaanin armeija-arjesta, mutta eihän tämä ollutkaan tylsä kirja ollenkaan. Ehkä lukuajankohta oli erityisen osuva, sillä pikkuveljeni astui armeijan palvelukseen reilu kuukausi sitten ja aloitin Ahdistetun maan lukemisen paria päivää pikkuveljen valatilaisuuden jälkeen. Lukiessa mietinkin moneen kertaan, että olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaista alokkaitten arki on nyt, pyöreästi laskien 75 vuotta Kallen alokasaikoja myöhemmin.

Etukäteen olin myös vähän pettynyt maisemanvaihdoksesta, sillä tietenkin Jokijärven maisemat ja Kallioniemen väki olivat jo käyneet läheisiksi minullekin. Ehkä minulle kävi vähän samoin kuin Kallelle itselleen ja kaikki ne uudet maisemat ja ihmiset pitivät ajatukset niin tehokkaasti poissa kotoa, ettei koti-ikävääkään ehtinyt liiemmin tulla.

Jos jokin tässä kirjassa tympi, niin se jäävuori! Miten voi kestää niin älyttömän kauan ennen kuin kenenkään päähän pälkähtää tutkia, miksi se kenttäkeittiö teettää niin järjettömän määrän työtä eikä siltikään kuumene?

Ahdistettu maa oli mielenkiintoisempi kuin odotin, joten seuraavaan osaan on helppo tarttua. Välissä pitää lukea vain muutamia keskeneräisiä kirjoja keskittymistä häiritsemästä.