Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Kalma

Sini Helminen: Kalma
Myllylahti 2023, 326s.

 

Blogi on näköjään jäänyt vähille päivityksille Instagramiin liittymiseni myötä. Hupsista... Kokonaan en ole tätä kuitenkaan valmis lopettamaan, joten täällä taas!

Sini Helmisen Kalmaa odotin malttamattomana. Olen pitänyt Lujaverinen-sarjasta todella paljon ja kun edellinen osa loppui erittäin piinaavasti, tähän piti päästä käsiksi mahdollisimman pian.

No, juonesta onkin todella vaikeaa kertoa oikeastaan mitään niin, ettei samalla tulisi paljastaneeksi jotakin oleellista edellisestä osasta. Mutta sanotaan vaikka näin, että tarina jatkuu sujuvasta siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja että siinä vaiheessa kun luulin tarinan olevan jo lopussa ja ihmettelin, miten kirjaa on vielä puolet jäljellä, tapahtuikin yllättävä käänne ja taas sitä mentiin. 

Pidän tämän sarjan ideasta todella paljon, samoin hahmoista. Helminen osaa tuoda kuoleman osaksi arkea jopa epämukavan helposti. Haluaisin sanoa, mitä muuta Helminen kuvaa todella kiehtovasti, mutta en voi, etten pilaa mitään!

Että näillä ei-oikein-mitään kertovilla sanoilla yritän sanoa, että Kalma oli mahtava päätös tälle sarjalle, joka alkaa vahvasti ja jatkuu sellaisena viimeiselle sivulle asti.

Mitä eläimet miettivät

 

Kai Vainiomäki: Mitä eläimet miettivät
Myllylahti 2021, 34s.

On nukkumaanmenoaika, mutta Maxilla ja Maijalla on meneillään väittely eläinten älykkyydestä. Koska lapset eivät keskenään saa asiaa sovittua, kääntyvät he vanhempien puoleen. Pian äiti alkaakin kertoa tarinoita eri eläinten nokkelista tempuista ja ihmisillekin tutuista tavoista. Lapset saavat kuulla muun muassa puhetta ymmärtävästä bonobosta, eli kääpiösimpanssista, pitkävihaisista variksista, läheisiään surevista norsuista ja ryhmäpaineesta.

Kai Vainiomäen kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista eläintietoutta. Tekstiä on yllättävän paljon ja olisinkin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta.

Luin kirjaa itsekseni, mutta aika pian niskan taakse ilmaantui kolmasluokkalainen, jonka kanssa luettiin sitten yhdessä kirja loppuun. Minua kiinnosti eniten puhuvat eläimet ja tämän jälkeen tekisikin mieli lukea uudestaan Koko, puhuva gorilla! 

Ryhmäpainetta käsitellään eniten ja se onkin mielenkiintoinen aihe. Eivät kaikki aikuisetkaan tunnista aina, missä menee oman mielipiteen ja muiden seuraamisen raja: joskus hankitaan uusi tv tai hienompi grilli, koska jollakin toisellakin on, ei siksi että itse välttämättä haluaisi tai varsinkaan tarvitsisi sellaista. Ja toisinaan lapset haluavat jonkun lelun enemmän siksi, että kaikilla muillakin on.

Mielenkiintoinen kirja, joka sopii erityisen hyvin lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Tyhmästi tehty

Heidi Silvan: Tyhmästi tehty
Myllylahti 2021, 263s.

 

Heidi Silvanin Tyhmästi tehty on nopealukuinen tarina kolmen tytön ystävyydestä, rakastumisista ja siitä, mitä kukakin on valmis tekemään saadakseen haluamansa. Kesän lopussa tyttöjä on enää kaksi.

Josefiina, Iris ja Elsa ovat olleet ystäviä jo vuosia. Kesälomalle on tehty yhdessä isoja suunnitelmia: päiväkännit, koko yön valvominen, sillalta hyppääminen ja niin edelleen. Enimmäkseen he tuntuvat notkuvan rannalla, kuten kaikki muutkin nuoret. 

Josefiina on kaunis ja itsevarma, Iris se joka lyö melkein kaiken vitsiksi ja Elsa vähän hiljaisempi ja se, joka tuntee ajoittain olonsa ulkopuoliseksi. Vaikka tytöt ovat selvästi omanlaisiaan, minulle tuotti hankaluuksia erottaa heidät toisistaan. En tykästynyt heistä keneenkään. Josefiina jäi harmillisen pinnalliseksi hahmoksi, Iris näyttäytyi todella julmana ja kaksinaamaisena ja päällisin puolin kiltti Elsa on varsinkin kotona aivan järkyttävän laskelmoiva, itsekäs ja ilkeä. Ehkä tyttöjen ikä (15) selittää kypsymättömyyden ainakin osittain.

Tyhmästi tehty alkaa uutisella teinitytön kuolemasta. Sitten vaihtelevat pienet poliisikuulustelupätkät, kuvaukset tyttöjen kesäpäivistä ja kuolemaa tarkentavat pikku-uutiset kommentteineen. Luvut ovat pääosin lyhyitä, joten tarinan tempo pysyy vauhdikkaana, vaikka tyttöjen päivät kuluvatkin melko lailla toistensa kaltaisina. Tyttöjen suurimmat haasteet tuntuvan olevan se, mistä saadaan lisää tupakkaa ja/tai alkoholia. Niin ja sitten tietysti ne pojat. On muutama poika, erityisesti yksi aivan yli-ihana Leo. Siinäpä sitä onkin jo soppa-ainekset kasassa.

Vaikka Tyhmästi tehty on kirjana hyvä, minua häiritsi valtavasti se, kuinka paljon se muistutti Seinäjoella 2015 tapahtunutta teinisurmaa. Liikaa yhtymäkohtia, jotta tätä olisi voinut lukea täysin fiktiivisenä.

Khimaira

J.S. Meresmaa: Khimaira
Myllylahti 2021, 179s.

 

J.S. Meresmaan uusin kirja, Khimaira, on jatkoa Dodolle.  

Sara on käynyt lääketieteellisen pääsykokeissa, mutta oikeasti hän haluaisi opiskella valokuvausta. Hänellä on tyttöystävä, jolla on poikaystävä, joka on Saran ex. Kaikki on tavallaan aika hyvin, mutta Sara ei ole kertonut uskonnollisille vanhemmilleen seksuaalisesta suuntautumisestaan, mikä aiheuttaa monenlaisia paineita. 

Khimaira on nopeaa luettavaa, juoni kulkee vaivattomasti ja sulavasti. Hymähdin itselleni, kun huomasin takertuvani niihin kohtiin, joissa huomasin muka liikaa runollisuutta. (Tässä pyörittelen silmiäni itselleni.) Meresmaa saa tekstiinsä vahvan tunnelatauksen, joka pysyy yllä aivan loppuun asti. Tarina on uskottava, niin hyvässä kuin pahassa.

Säeromaanit on kyllä mainio formaatti! Näitä on hirmu kiva lukea, kun hämmästyttävän vähällä sanamäärällä lukijalle välittyy täyteläinen ja ehjä tarina.

Hurme

Sini Helminen: Hurme
Myllylahti 2021, 324s.

 

Yliopisto-opinnot aloittanut Seela on muuttanut enonsa luokse Helsinkiin. Eno pyörittää hautaustoimistoa, jonka toiminnassa Seela on luvannut auttaa mahdollisuuksien mukaan vastineeksi asunnosta. Asiat alkavat mennä oudoiksi jo siinä vaiheessa, kun Seelan jo valmiiksi surkeat Tinder-treffit päättyvät treffikumppanin kuolemaan. Vielä oudommaksi homma menee, kun Seelan haltuun päätyy huumepussi ja se treffikaveri ilmaantuu paikalle, kuolemastaan huolimatta.

Sini Helmisen Hurme aloittaa Lujaveriset-trilogian, jonka kerrotaan koostuvan itsenäisistä kirjoista. Mielenkiinnolla odotan, millaisia jatko-osat ovat, sillä tämä oli viihdyttävä ja vinha!

Helminen osaa kirjoittaa todella vetävästi ja kun kirjan ideakin on erittäin omaperäinen, tätä tulee lukeneeksi melkoinen virne naamallaan: mitä vain voi tapahtua seuraavaksi. Vauhti on sellainen, että näin keski-ikäisenä ihan väsytti seurata Seelan poukkoilua opiskelujen, töiden, kavereiden ja sen huumepussin sekä kummitusten välillä. Niin ja kipeän kissan, kotiväen ja vielä ihastumisenkin.

Pidin jo tämän kirjan kansikuvasta, mutta sisältö oli vielä parempaa. Suosittelen varsinkin syksyn pimeisiin iltoihin!

Dodo

J.S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020, 157s.

Yksi tämän kevään kirjasadon odotetuimmista teoksista oli J.S. Meresmaan Dodo. Se on nuorille suunnattu säeromaani, jollaisia ei - ainakaan vielä - kovin paljon ole suomeksi saatavilla.

Iina asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona, vaikka äiti ei asiaa tiedäkään. Lukion arvosanoja pitäisi saada paremmiksi, mutta viime aikoina Iina on keskittynyt enemmän masentuneen poikaystävän tukemiseen sekä dodoon. Dodo, jokin erikoinen eläin, tuli Iinan ja Tuukan elämään vahingossa ja sen olemassaolo on salattava muilta. Mutta nyt Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan on muutettava kesäksi isänsä luokse vaikka ei ole nähnyt tätä vuosiin.

Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. Kaikki kasvukivut eivät toki satu, mutta sekoittavat elämää kuitenkin. Säeromaaneissa minuun vetoaa eniten niiden ilmavuus. Tekstiä on vähän ja se on taitettu niin ilmavasti, ettei lukeminen tunnu vaativan kuin sopivahkon valaistuksen: koko homma sujuu äärimmäisen vaivattomasti.

Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin.

Maan povessa, Väkiveriset 4

Sini Helminen: Maan povessa
Väkiveriset 4
Myllylahti 2019, 248s.

Maan povessa päättää Sini Helmisen neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Olen pitänyt aiemmista osista erityisesti niiden mukaansatempaavuuden takia: tarinat ovat vieneet mukanaan ja lukeminen on ollut kaikin puolin vaivatonta.

Tässä osassa ovat mukana aiempien osien päähenkilöt, sekä Otra, maahispoika. Maahisten nykyinen asuinpaikka on uhattuna, mutta Otra ystävineen ei ole lainkaan valmis muuttamaan nykyistäkin karummalle seudulle. Maan alla siis kuohuu, samoin sen pinnalla. Tuulia on nimittäin kadonnut ja järvestä löytynyt tunika saa syyttävät katseet suuntautumaan veden väkeen.

Harmikseni minulta kesti pieni ikuisuus päästä tähän tarinaan sisälle. Hahmoja on tosiaan enemmän kuin aikaisemmissa osissa ja oli jotenkin työlästä palauttaa mieleen heidät kaikki omine taustoineen. Lisäksi, kun tarina eteni noin neljällä eri taholla, tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa: eteneminen oli tuskallisen hidasta.

Hyvin hitaaksi kokemani alun (alkua tuntui kestävän yli puolen kirjan verran) jälkeen alkaa kyllä tapahtua, mutta varsinkin loppukohtaus tuntui kuitenkin liian hätäiseltä. Lisäksi siinä lopussakin alkoi sellainen turhauttava toisto, kun sama kohtaus kerrottiin parin hahmon näkökulmasta. Olen tässä viime aikoina takkuillut lukemisen kanssa ihan yleisestikin, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti ihan vain oman lukuflowni puutteesta.

Napinoistani huolimatta suosittelen tätä sarjaa kaikille hyvää reaalifantasiaa kaipaaville, yläkoululaisista vanhempiin.

Vaimoni vasen rinta

Mikko With: Vaimoni vasen rinta
Myllylahti 2019, 352s.

Mikko Within kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta kertoo kolmelapsisen perheen elämästä äidin rintasyöpädiagnoosin jälkeen. Toisin kuin helposti kuvittelisi, elämä ei lopu diagnoosiin tai toiseenkaan, eivätkä onnistuneet hoidot välttämättä takaa mitään. Within vaimo, Tiina, piti Vasen rintani ja muuta sairasta -blogia, josta With on tähän kirjaan omien tekstiensä rinnalle valinnut otteita.

Vaikka aihe on raskas ja tarina surullinen, kirjasta jää kuitenkin häkellyttävän valoisa jälkimaku. Withien perheessä pyritään jatkamaan elämää mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin: matkustellaan, harrastetaan ja eletään tavallista arkea. Eihän se tietenkään aina helposti onnistu tai onnistu ylipäätään, mutta syövälle annetaan mahdollisimman vähän valtaa sairauden vakavuutta kuitenkaan vähättelemättä.

Olen aika herkkä ja myönnän auliisti itkeneeni tätä kirjaa lukiessa todella paljon. 21 sivun jälkeen oli pakko tunnustella omat rinnat mahdollisten möykkyjen varalta. Välillä hymyilytti ja vähän naurattikin, sillä kyllähän perhe-elämä on joskus aika hulvatonta, olivat olosuhteet mitkä tahansa. Ja huumoria se on mustakin huumori.

Suomessa rintasyöpään sairastuu noin 5000 naista vuosittain. Onneksi siitä puhutaan koko ajan enemmän ja avoimemmin. Naisia muistutetaan aktiivisesti tunnustelemaan ja tarkastelemaan rintojaan, sekä hakeutumaan tarkempiin tutkimuksiin herkästi muutoksia huomatessaan. Kävin viime syksynä mammografiassa ja ultrassa. Siellä minulle sanottiin heti, että vaikka näissä kuvissa ei mitään näkyisikään, saan unohtaa rinnat korkeintaan pariksi päiväksi. Omaseurantaa ei saa missään nimessä lopettaa, vaikka juuri nyt kaikki näyttäisikin tosi hyvältä.

Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on rehellinen ja avoin kertomus vakavasta, pitkästä sairaudesta. Ja rakkaudesta, kiitollisuutta unohtamatta.

Heda

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018, 284s.

Noel Pihlajan syöpä on uusiutunut ja laadultaan sellainen, että lääkäri kehottaa Noelia käyttämään loppuelämänsä unelmiensa täyttämiseen. Noel on ihaillut Heda-nimistä artistia pitkään, mutta sekä artisti että hänen bändinsä katosivat julkisuudesta täysin yllättäen joitakin vuosia aiemmin. Noel ei koskaan kuullut Hedan viimeiseksi jäänyttä biisiä, mutta ennen kuolemaansa hän haluaisi sen kuitenkin kuulla. Kirje levy-yhtiöön on ainoa keino yrittää tavoittaa Heda, mutta kovin epätoivoistahan se on.

Heda on siis täysin kuviteltu artisti, samoin hänen bändinsä jäsenet. Etenkin siihen nähden kirjassa oli etenkin alussa tuskallisen paljon kaiken maailman nippelitietoja levytyksistä, biiseistä, listasijoituksista ja palkinnoista. Nämä nippelitiedot kun onnistui sivuuttamaan, itse tarina kulkee aika vetävästi ja lukeminen oli nopeaa.

En tiedä mihin kategoriaan Heda pitäisi sijoittaa (jos nyt mitään kirjaa pitäää ylipäätään lokeroida), sillä tässä oli hippusia monesta genrestä. Tämä lukemani kirjaston kappale on laitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mikä on kyllä sopiva kirjan henkilöiden ikä huomioiden. Kokonaisuus on kuitenkin minusta aika kesy. Kirjassa on rippusia maagista realismia, jännitystä ja jotain rakkauden tapaistakin. Jännitystä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kirjan jännäriksi luokittelemiseen, eikä maagista realismia riitä fantasiakirjaksi asti. Myöskään rakkaustarina tämä ei ole. Eikä sairaskertomuskaan.

Minulle Heda jäi etäiseksi lukukokemukseksi. Noelin syöpä jää hyvin pieneen sivuosaan ja hänen isänsä taannoisen naisystävän tekoset juonen kannalta varsin epäoleellisiksi. Noelin suhde Tamaraan on kiinnostava, mutta jää sivurooliin sekin. Pääosassa lienee Noelin suhde Hedaan (sekä bändiin että laulajaan) ja hänen epätodennäköinen etsintäretkensä jonnekin Kuusamon tuntumaan. Mitä kadonneeseen bändiin tulee, niin olipas epäuskottava selitys vuosien hiljaiselolle! Siksi hetken aikaa luulinkin lukevani maagista realismia, mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Kaiken kaikkiaan tarinaa vaivasi epäuskottavuus. Realistista ei tarviste olla, mutta tämä ei ollut oikein kunnolla mitään muutakaan.

Immu ja torninvartijat

Marjut Brunila: Immu ja torninvartijat
Myllylahti 2018, 184s.

11-vuotias Ilmari ei ole saanut uudesta koulusta ystäviä, mutta koulun kanssa tehty kevätretki Littoistenjärven rantaan muuttaa asian. Immu löytää pullopostin, jonka löytäjä kutsutaan mukaan salaseuraan ja törmääpä Immu salaperäiseen tyttöönkin. Tullakseen hyväksytyksi Klaaniin, Ilmarin on tietysti selvitettävä muutama pääsykoe. Pian Immu, Lotta, Lukas ja Niko sekä Ritva ovatkin jo selvittämässä pyörävarkauksien sarjaa. Salaperäinen, vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttökin antaa Immulle pohdittavaa.

Immu ja torninvartijat on kuin nykypäivän Suomeen sijoitettu Viisikko-seikkailu. Tarina upposi perheemme lapsiin loistavasti, vaikka hieman heitäkin ihmetytti se, kuinka kirjan lapset puikkivat öisin salaa ulos seikkailemaan, eikä kenenkään vanhemmat huomanneet mitään.

Tarinaan on ujutettu paljon muutakin kuin pyörävarkauksia ja kummitustyttö. Kirjassa käsitellään ystävyyttä, yksinäisyyttä, työttömyyttä, vanhemman huolestuttavaa alkoholinkäyttöä, epävakaata parisuhdetta/perhe-elämää, pienituloisuutta ja hieman myös monikulttuurisuutta. Lapsia tämmöinen täyteläisyys ei häirinnyt, mutta minusta osan aiheista olisi helposti voinut jättää pois.

Epäuskottavuuksiakin tuli vastaan. Esimerkiksi Immun perheen talousvaikeuksiin viitataan useaan kertaan. Heillä ei ole ollut varaa hankkia Immulle polkupyörää (vaikka isä on alalla töissä silloin kun töitä on), eikä hänellä ole omaa puhelinta. Silti, kun Immu kutsutaan uuden ystävän synttäreille, ostetaan kaverille lahjaksi pyöräilytakki. Takki! Immun äiti on töissä kirjastossa ja on kertonut Immulle lukevansa töissä aina kun ehtii. Veikkaan, että harva kirjastotyöntekijä lukee työaikana, vaikka tekisi vinkkauksia. Mutta kaikkein eniten minua häiritsi se, että nämä lapset tosiaan kupeksivat yöt pitkät ympäri Littoisia ja mitä lie seutuja pyörärosvojen perässä, eivätkä kerro asiasta edes vanhemmilleen vielä siinäkään vaiheessa kun yksi heistä on jo jäänyt varkaiden vangiksi! Pakko oli kirjan loputtua lapsille huomauttaa, että vaikka tällainen seikkailu on kirjana jännittävä ja kiva, niin tosielämässä ei yhdenkään lapsen pidä juosta oikeiden rosvojen perässä.

Niin. Immu ja torninvartijat oli kohdeyleisön mielestä loistava tarina, mutta tämän äidin mielestä turhan täynnä ylimääräistä asiaa ja omilla vaarallisilla teillään juoksevia pikkulapsia. Pojat toivovat Immun jatkavan seikkailujaan Klaanin kanssa ja jos se vain houkuttelee heitä lukemaan, niin minä toivon samaa.

Veden vallassa

Sini Helminen: Veden vallassa
Myllylahti 2018, 232s.

Sini Helmisen Väkiveriset sarjan päätösosassa - korjaus: vielä tulee yksi osa! Seikkailut eivät lopukaan tähän! - seikkaillaan enimmäkseen pinnan alla.

Yläkoulua käyvä Mari asuu kahdestaan isänsä kanssa omakotitalossa järven rannalla. Äiti on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin, tai ainakin näin Marille on aina kerrottu. Isää pidetään höyrähtäneenä, sillä hän toitottaa avoimesti kaikkialla menninkäisistä ja muista Kalevalan hahmoista. Entinen paras ystävä on muuttunut näennäisen itsevarmaksi ja ilkeäksi kovikseksi, joka uusien parhaiden ystäviensä kanssa pilkkaa ja naljailee Marille aivan kaikesta mahdollisesta.

Isä on kieltänyt Maria uimasta läheisessä järvessä, mutta kun Mari huomaa kylvyssä jalassaan suomun, alkaa järvi kiinnostaa häntä uudella tavalla. Järven pinnan alla onkin menossa melkoiset kuohunnat ja huomaamattaan Marikin on pian sotkettu Vellamon ja Ahdin suunnitelmiin.

Veden vallassa poikkeaa aiemmista osista - ainakin minun mielestäni - siten, että tässä eivät "todellinen" ja yliluonnollinen maailma kohtaa aivan niin paljon kuin aiemmissa osissa. Toki  muutama taruolento näyttäytyy myös veden pinnan yläpuolella, mutta oikeastaan minkäänlaista suurta kohtaamista ei pääse syntymään.

Mari ei pääse helpolla sen paremmin veden alla kuin kuivalla maallakaan, mutta toivottavasti hänen elämänsä vähitellen helpottuisi.

Pidin tästä kirjasta ja luin sitä mielelläni, mutta etenkin loppukohtaus oli sellainen, että Veden vallassa olisi sopinut ehkä paremmin sarjan keskimmäiseksi kirjaksi. Viihdyttävää luettavaa joka tapauksessa.

Kiven sisässä

Sini Helminen: Kiven sisässä
Väkiveriset 2: Vuoren kirja
Myllylahti 2017, 230s.

Luin tässä äskettäin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin siitä ja tartuin innokkaasti sarjan toiseen osaan: mitenkähän Pinja sopeutuu elämään melkein-taruhahmona tässä tavallisessa maailmassa?

Mutta eipä kuulkaa selviä Pinjan seuraavat vaiheet tästä kirjasta!*
Jos joskus sarjan osa on itsenäinen jatko-osa, niin Kiven sisässä on hyvä esimerkki sellaisesta. Tässä kirjassa seurataan 9-luokkalaista Pekkoa, jonka perhe muuttaa Lammilta äkillisesti kuolleen isoäidin asuntoon Helsingin Kallioon. Isä on työtön ja äiti menestyvä lääkäri, isoveli on muuttanut opiskelujen perässä Helsinkiin (omaan asuntoonsa) jo hieman aiemmin. Pekko sulautuu uuteen kouluun helposti. Oikeammin hänet jätetään mukavasti omiin oloihinsa. Ainoastaan hieman erikoinen Tuulia-tyttö tuntuu näkevän Pekon kaiken aikaa. Viimein Pekolle viimein selviää, että hän on vuorelaisten sukua ja pystyy halutessaan tekeytymään näkymättömäksi tavallisille ihmisille, kalevalaisille.

Sitten alkaakin se vauhdikas osuus, kun Pekko tutustuu sukulaisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja saa tietää isoäitinsä kuolemasta hirvittäviä yksityiskohtia. Yläkerrassa asuva muslimityttökään ei ole aivan tavallinen tapaus.

Kiven sisässä on samalla tavalla vetävä kuin Kaarnan kätkössä. Teksti on ilmavaa ja dialogivoittoista, joten tämä oli nopeaa luettavaa. Mutta aivan kuten edellisen osan päähenkilö, myös Pekko on vähän pihalla ihan perusasioista. Että jos vaikkapa tuntematon naapuri tulee lainaamaan partakonetta, niin ei sitä nyt vain lainata, koska se on henkilökohtainen vehje. Toki Pekko on kova pelaamaan Minecraftia, mutta ei pelaamisen harrastaminen tarkoita sitä, että automaattisesti olisi sosiaalisesti kömpelö.

Alkuun tosiaan vähän harmitti, ettei tämä ollutkaan suoranaista jatkoa edelliselle osalle, mutta Pekon tarina oli oikein kiinnostava sekin.



*Tosin Pinja vilahtaa noin lauseen verran kirjan loppupuolella.

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Kaarnan kätkössä

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Väkiveriset 1: Metsän kirja
Myllylahti 2017, 216s.

Kirsin kirjanurkka -blogissa on meneillään #nuortenkirjatorstai-projekti. Projektin tarkoituksena on antaa lisänäkyvyyttä nuortenkirjallisuudelle ja sitä kautta toivottavasti saada edes jokunen nuori innostumaan lukemisesta. Itse en varmaankaan ihan joka torstaille ehdi nuortenkirjaa lukea, mutta haluan olla mukana edes silloin tällöin.



Koska äänikirjana kuuntelemani Raven Cycle -sarja ei ole oikein vastannut odotuksiani, nappasin hyllystä luettavakseni Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan, Kaarnan kätkössä.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Pinja näkee somessa kuvan, joka pistää kaiken sekaisin. Yhtäkkiä ei olekaan ihanaa poikaystävää, koulussa alkaa mennä korkeintaan keskinkertaisesti, eikä tulevaisuudensuunnitelmat olekaan enää selkeät. Pinjan vanhemmat antavat hänen sopeutua uuteen tilanteeseen aikansa, mutta lopulta äiti järjestää Pinjan kesätöihin puisto-osastolle. Siellä Pinja tutustuu punatukkaiseen Virveen ja pienen hetken elämä näyttää taas ihanan valoisalta.

Helminen yhdistää suomalaisen mytologian näppärästi nykyaikaan. Pinjan arkeen tupsahtaa myyttisiä olentoja kiihtyvällä tahdilla, eikä Pinja itsekään taida olla ihan tavallinen teini. Reaalimaailman ja fantasian yhdistäminen toimii ja viihdyttää. Uskottavuuden kannalta ongelmallisimmaksi koin sen, että Pinjalle järjestyi kesätyöpaikka kaupungilta ihan noin vain, päivässä. Hetkeäkään en usko, että jo alkuvuodesta hakuun tuleviin kesätyöpaikkoihin jäisi vapaita paikkoja. Pinja on myös ikäisekseen vähän turhan lapsellinen ja hyväuskoinen, mutta en jaksanut siihenkään seikkaan takertua turhan pitkäksi aikaa.

Kaarnan kätkössä on vetävää urbaanifantasiaa. Taidan lukea seuraavan osan pian, sillä on kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan tarina tästä etenee.

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.

MOKOMAKI 3

Satu Kontinen: MOKOMAKI! 3

Myllylahti 2014, n. 22s.

Satu Kontisen Hupskeikkaa-pahvikirja oli meillä todellinen hitti kuopuksen ollessa pikkuvauva. Kirja, jonka kuvia saattoi katsoa myös ylösalaisin, ihastutti suuresti myös minua. Sittemmin Kontisen töitä on tullut usein vastaan runsaasti siellä täällä, muun muassa kirjojen kansikuvina.

Mokomaki-sarjan kolmas kirja tarjoaa vähäisestä sivumäärästään huolimatta viihdykettä hyväksi aikaa. Pikku seepra suree kadottamiaan raitoja, joita ystävälliset pikkulinnut lähtevät etsimään kirjan sivuilta. Jokainen aukeama on itsenäinen etsi ja löydä -tehtävä, vaikka vikkelät pikkulinnut pyrähtelevätkin raitojen perässä.

Esimerkiksi tällä aukeamalla joku on mennyt haukkaamaan palasen poron piirakasta. Vasemmalla sivulla poro katselee harmistuneena puraistua piirakkaansa ja viereisellä sivulla on joukko "epäiltyjä", jotka kukin syövät jotakin. Lapsi saa itse tutkia, kuka siellä haukkaa piirakkaa - ilman lupaa! Jokaisella aukeamalla on myös surullinen, raidaton seepra, joita pikkulinnut väsymättä lohduttavat. Niitä raitojakin löytyy joka aukeamalta ja laskutaitoiset lapset mielellään pitävät tarkkaa lukua löydetyistä raidoista.

Kirjan päätekstit on kirjoitettu tavutetuin suuraakkosin, joten tämä sopii hyvin lukemista harjoitteleville lapsille. Lintujen repliikit taas ovat hivenen koukeroista tekstausta ja niiden lukeminen vaatii jo vähän kehittyneempää lukutaitoa. 

Mokomaki 3 on ihanan värikäs ja selkeä. Eniten tästä kirjasta on nauttinut perheen 2-vuotias ja eskarilainenkin on osoittanut tykkäävänsä. Tokaluokkalainen taas esittää välinpitämätöntä, mutta kummasti hänkin käy kurkistelemassa joka ikisen aukeaman muiden lukiessa. Sopii siis hyvin monen ikäisille lukijoille, vaikka ainakin meillä tuon nuorimmaisen lukemisia pitää vahtia, etteivät ohuet sivut heti repeilisi.