Ajatusten vahtimestari

Petri Tamminen: Ajatusten vahtimestari
Otava 2023, 45s.
Kuvitus: Ninka Reittu

 

Jos ahdistuneisuus, yltäkylläinen murehtiminen, erilaisten asioiden ajatteleminen ja ylipäätään ajatusten tulva on tuttua, Petri Tammisen Ajatusten vahtimestari saattaa olla kirja juuri sinulle. 

Kirjassa verrataan mieltä ravintolasaliin, jonne ajoittain saapuu epämiellyttäviä asiakkaita. Toisille useammin kuin toisille, useampia ja vaikeammin häädettäviä. 

Ninka Reitun kuvitus on ihanan havainnollistava ja sympaattinen krokotiilihahmo auttaa hahmottamaan, mistä Tamminen kirjoittaa. 

Ei tämä varmastikaan murehtimistaipumusta lopeta, mutta ainakin vertaistukea on tarjolla. Ja toisaalta, ehkä joku osaa ottaa edes ajoittain käyttöön jonkinlaisen ajatusportsarin ja saa ajatukset haltuunsa. Edes joskus, edes hetkeksi.

Joulukuun pika-arvioita lastenkirjoista

John Dougherty: Hajupommi ja Ketsuppinaama
ja maagisen piikkisian etsintä
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman

Hajupommi ja Ketsuppinaama -sarjan toisessa osassa mälsät mäyrät pakenevat vankilasta. Hajupommi ja Ketsuppinaama ryhtyvät toimiin mäyrien uudelleenvangitsemiseksi, mutta tietenkään homma ei ole lainkaan helppo. Ei edes silloin, kun apuna on on ninjakirjastonhoitaja, jolla on hallussaan parhaillaan tapahtuvasta seikkailusta kertova kirja ja siten hallussa kaikki tarvittava tieto ongelman ratkaisemiseksi.

Tarina on ihan yhtä höperö ja kieli poskessa kirjoitettu kuin edellinenkin osa. Kaikki hahmot ovat höpsöjä ja kerronta etenee sanojen ja kuvien saumattomalla yhteistyöllä. Edelleen yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjojen kanssa vähän häiritsevät, mutta jos jättää ne huomiotta, sarja on kyllä oikein mainio.

----------------------------------------------------------------

Ninka Reittu: Oma rakas supernapa
Otava 2018, 32s.

Ninka Reitun Oma rakas supernapa -kirja on läpeensä ihana. Iso ja pieni (kirjan nimetön minä-kertoja) ovat lähdössä uimaan ja Iso on vähän sitä mieltä, että hänen mahansa on pikkuisen liian pullea. Pieni on toista mieltä ja niin sitä mennään rannalle nautiskelemaan ihanasta päivästä. Matkalla ehditään kiivetä puuhun ja tutkia juttuja kaikilla aisteilla.

Reitun piirrostyyli on todella hurmaava ja iloiset värit tekevät kokonaisuudesta oikein aurinkoisen.

 ----------------------------------------------------------------

Jon Klassen: Vi hittade en hatt
Hippo Bokförlag 2016, 56s.
Käännös: Marianne Lindfors

Melkein kuusi vuotta sitten ihastuttiin lasten kanssa Jon Klassenin Haluan hattuni takaisin -kirjaan. Joululahjoja etsiessä törmäsin sattumalta tähän Klassenin toiseen hattu-kirjaan, Vi hittade en hatt. Suomeksi sitä ei ole olemassakaan, mutta onneksi tämä ruotsinkielinen löytyi kirjastosta ja oma kielitaitoni riitti sen lukemiseen mainiosti.

Kilpikonnakaverukset löytävät ihanan hatun, joka sopii kummankin päähän täydellisesti. Mutta hattuja on vain yksi ja kilpikonnia kaksi.

Ja siinäpä se tarina oikeastaan onkin, mutta voi miten herttaisen tarinan näinkin vähistä aineksista voi saada kasaan. Kuvitus on kivaa ja kokonaisuus tosi herttainen.

Lienee turhaa odottaa tämän kirjan suomennosta, mutta toivon sitä silti kovasti. Hattu-sarjaan kuuluu myös kolmas kirja, This Is Not My Hat, jonka haluaisin myös lukea. Kirjoja yhdistää vain hatut, muuten ne ovat ihan itsenäisiä teoksia.

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.