Lasten kanssa luettuja

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Ei pöllömpi päivä
Otava 2018, 112s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Karhu ja kaniini ovat uiskentelemassa ja nauttimassa kenties kesän parhaasta päivästä, kun joku outo nopeasti lentävä juttu kiitää heidän ylitseen, törmää puuhun ja molskahtaa veteen. Kaniini on ihan kauhuissaan ja haluaisi mieluiten poistua paikalta mahdollisimman pian, mutta karhu rientää märän möykyn avuksi. Päivästä kehkeytyy varsin kummallinen, kun puuhun törmännyt paljastuu pöllöksi, joka kaniinin saamien tietojen mukaan on hirvittävän iso petolintu, joka syö esimerkiksi kaniineja kokonaisena. Ontosta kannosta väsätään vankila, joka taas muuttuu lopulta joksikin paljon kivemmaksi.

Ei pöllömpi päivä on höpsö ja naurettava kertomus ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Lisäksi tässä on lapsia aina viihdyttävää kakkahuumoria.

Minä nappasin tämän kirjan ajanvietteeksi, kun nuorimmaista piti käyttää sairaalan päivystyksessä. Reilu puolituntinen kului hujahtaen ja huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin mikään aiemmista päivystyskäynneistämme.

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Nakuttava naapuri
Otava 2018, 113s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Nakuttavassa naapurissa aina niin herkästi ärtyvä kaniini hermostuu ensin edelleen talviunia vetelevän karhu-ystävänsä kuorsauksesta ja hetken kuluttua raivostuttavasta TAKA TAKA TAKA TAKA -äänestä, jota pitää tikka.

Kaniini on aivan raivoissaan ja kaipaa vain hiljaisuutta ja rauhaa, mutta pitkämielinen karhu yrittää saada kaniinin ymmärtämään asioita vähän laajemmalti. Ehkä karhu jopa onnistuu siinä, ainakin vähän. Ainakin hetkeksi.










Tämä sarja on ihan mainio! Kuvitus on nättiä ja sitä on runsaasti. Oikeastaan kirja onkin kuin tavallista pienikokoisempi, mutta monin verroin paksumpi kuvakirja. Sarja sopiikin mainiosti jo alakoulun ensimmäisille luokille ja rohkaisee varmasti juuri lukemaan oppineita, sillä onhan se nyt tosi hienoa lukea itse näin paksuja kirjoja!

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015, 201s.

Yhdellä mummulareissulla kuunneltiin menomatkalla Tervemenoa Taika Taksista äänikirjana. Kotona sitten päätettiin lukea kirja loppuun iltasatuna.

Roosa muuttaa isän ja äidin kanssa Sirkuslaaksoon, joka vaikuttaa mitä ihastuttavimmalta paikalta. Roosa tutustuu luokkakaveriinsa Larsiin, joka kuitenkin kertoo hänelle melkoisen jymyuutisen: Sirkuslaaksossa asuu lähiönoita ja lukuisia lapsia on kadonnut! Yhdessä Roosa ja Lars alkavat kerätä todisteita Taika Taksista vastaan tavoitteenaan vapauttaa kaikki noidan vangitsemat lapset.

Lapsia nauratti kaikkein eniten jokainen maininta Taikan tisseistä, jotka vaihtoivat kokoa tarpeen mukaan. Minä pidin Sirkuslaaksosta, joka on mukavasti sadunomainen, vaikka mitään kummallisuuksia sieltä ei löydykään. Paitsi toki se lähiönoita...

Tervemenoa Taika Taksinen oli viihdyttävä kirja, mutta ainakaan heti perään emme aio tutustua jatko-osiin.

Philip Reeve: Shen ja mopsit
(Pugs of the Frozen North, 2015)
Aurinko Kustannus 2018, 213s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Olen monesti aiemminkin kertonut, että keskimmäinen lapsemme on hyvin iltauninen. Taika Taksista lukiessa sattuikin muutaman kerran niin, että iltasatuaikaan yksi jo nukkui täyttä päätä, joten luin kahdelle muulle niinä iltoina Philip Reeven ja Sarah McIntyren tuoreinta suomennettua kirjaa, Shen ja mopsit.

Kun Shenin kodikseen kutsuma laiva joutuu haaksirikkoon meren yhtäkkiä jäätyessä, muu miehistö rientää turvaan moottorikelkalla. Shen ei halua jättää 66 mopsia oman onnensa nojaan vaan lähtee etsimään apua suuren pikkukoiralaumansa kanssa. Tositalveksi kutsuttu erikoisen kylmä ilma tarkoittaa sitä, että kaikki halukkaat matkaavat kilpaa Pohjoisnavalle, missä ensimmäiseksi perille päässyt saa esittää toiveen Pohjanukolle. Shen osallistuu kisaan uuden ystävänsä Shikan kanssa ja voi millainen matkasta kehkeytyykään!

Shen ja mopsit on hauska kirja, jossa riittää vauhtia ja pienillekin sopivaa jännitystä: on merihirviö, jetejä ja juonikkaita kilpakumppaneita. Sarah McIntyren runsas ja hauska kuvitus tuo tarinaan eloa ja rohkaisee varmasti lapsia tarttumaan paksuhkoon kirjaan ihan itsekseenkin.

Mulkosilmäiset mopsit ihastuttivat kuopusta siinä määrin, että tätä kirjoittaessa noin jokaisen pehmolelun nimi on mopsi ja minä sain kuulle olevani mopsein, mikä ilmeisesti on suurin kehu mitä lapsi juuri nyt voi edes kuvitella. :)

Noora Kunnas:
Kaheli sakki - Mysteeri majatalossa
Otava 2017, 125s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Noora ja Jenna Kunnaksen kolmas Kaheli sakki -kirja, Mysteeri majatalossa, viihdytti enemmän minua kuin lapsia. Majatalo Perätuulessa valmistaudutaan vapun viettoon, mutta munkinpaistokattila ja reikäkauha ovat kadoksissa. Kaiken huipuksi huonemaailmaan ilmaantuu haalaripukuinen ruumis, joka on asettunut pahimmoilleen vappumarssin suunnitellulle reitille. Heikki on innostunut salapoliisiromaaneista ja ryhtyy tutkimaan pahalle haisevan, hieman korisevan ruumiin kohtalon hetkiä.

Minusta tämä lastenhuoneen lattialla oletettavasti krapulaansa pois nukkuva teekkari oli hupainen juttu, mutta lapsille ei moinen haalariporukka kangasmerkkeineen ole entuudestaan tuttu, joten vähän selittelyksi meni.

Edelleen pidän tosi paljon näistä eläväisistä majatalon asukkaista, jotka muodostavat hyvin sekalaisen porukan.

Helmikuun lyhyet

 Vuorossa helmikuun pika-arvioita:

Kirsti Kuronen: Väärää verta
Myllylahti 2014, 72s.

Kirsti Kurosen Paha puuska on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Sen vuoksi otinkin lukuun Kurosen runokirjan Väärää verta, kun siihen kirjaston runohyllyllä törmäsin.

Runokirja on eräänlainen läpileikkaus Kurosen omasta syöpätarinasta: tulee diagnoosi (pahanlaatuinen verisyöpä), hoito ja onneksi myös parantuminen.

Jokin tämän kanssa vain meni pieleen, sillä lukeminen ei herättänyt mitään tunteita, eikä siitä jäänyt oikein mitään mieleenkään. Väärä lukuhetki ehkä?

Roman Muradov: (In a Sense) Lost & Found
Nobrow Press 2014, 56s.

"F. Premise awoke one morning from troubled dreams to find that her innocence had gone missing."

Näillä sanoilla alkaa tämä omituinen sarjakuva. Roman Muradov käsittelee viattomuutta jonakin konkreettisena, näkyvänä asiana, jonka olemassaolon tai poissaolon muut ihmiset voivat heti huomata.

F. Premise karkaa kotoaan etsimään viattomuuttaan ja päätyy asuskelemaan erikoiseen kirjakauppaan.

Tarina on ihan hämy! Ilman selkeyttävää takakansitekstiä olisin vielä enemmän ulalla, jos se olisi edes mahdollista. Piirrostyyli on viehättävää, mutta värityksen tummat sävyt ja pienikokoiset ruudut tekevät lukemisesta tunkkaista. Käsinkirjoitetut puhekuplat ovat yleensä positiivinen juttu, mutta tässä tyylitelty fontti (jossa esimerkiksi f ja t ovat hämmentävän samannäköisiä) ja sanoilla leikittely yhdistettynä tähän vaikeatajuiseen tarinaan teki juonen seuraamisesta liian työlästä.

Viehättävä ulkoasu, sinänsä mielenkiintoinen idea, mutta liian korkealentoinen toteutus minulle. Ainakin lauantaiaamuna ennen aamuseitsemää luetuksi sarjakuvaksi.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017, 31s.

Ninka Reitun kirjoittama ja kuvittama lastenkirja Sinä olet superrakas on mainion epäsöpöstelevä kirja rakkaudesta. Lainasin tämän puhtaasti kuvituksen perusteella, sillä Reitun tyyli on raikkaan ilmeikästä.

Yllätyksekseni tätä kirjaa kuuntelivat keskittyneimmin kaksi vanhinta lasta. Se pienin koikkelehti välillä vieressä, välillä palapeliä tekemässä ja ties missä, mutta isommat nököttivät mukavasti kyljessä kiinni katselemassa kuvia ja kuuntelemassa satua.

Iso ja minä ovat mitä ilmeisemmin isä ja poika. Poikaa askarruttaa, miten pitkälle rakkaus venyy. Että rakastaako iso vielä sittenkin, jos tälle haluaa huudella rumia kakkasanoja tai on muuten tuhma; kun kasvaa isoksi tai lähtee pois. Iso vakuuttaa rakkauden säilyvän aina ja lopulta pieni minä hoksaa rakkauden olevan oikea supervoima.

Minusta tarina on oikein kiva. Tykkään erityisesti siitä, ettei tunteista puhu realistisen näköinen isä/äiti/isovanhempi ja lapsi tai ne perinteiset puput/hiiret/karhut vaan ilmeikkäät supersankarit. Iso ei myöskään lipsahda väittämään, etteikö hän koskaan pahoittaisi mieltään pienemmän kolttosista tai tarvitsisi ajoittain myös omaa aikaa. Tyyli oli siis kaikin puolin kiva.

Voisin hyvin kuvitella, että tämä kirja sopisi vaikka äksylle teinillekin luettavaksi - jollain sopivan leppoisalla hetkellä ainakin.

Julian Gough: Karhu ja kaniini,
Kaverin kamalat tavat
Otava 2017, 108s.
Kuvitus: Jim Field
Suom. Peikko Pitkänen

Julian Goughin Karhu ja kaniini - Kaverin kamalat tavat pääsi sekin luettavaksi kuvituksensa ansiosta. Vaikka kirjassa on yli sata sivua, sen lukeminen on nopeaa, sillä tässä on kuvia yhtä paljon kuin kuvakirjoissa. Eli joka sivulla, voisi joku fiksumpi sanoa.

Karhu herää kesken talviunien, kun joku katala ruokavaras pysähtyy hetkeksi hänen kuononsa päälle. Kaikkialla on lunta ja karhulla kova nälkä. Ruokaa ei ole, mutta lumesta voi silti rakentaa lumiukon. Siinä lumipalloa pyörittäessä karhu kohtaa erittäin äksyn kaniinin. Karhu suhtautuu kiukkuiseen pitkäkorvaan ystävällisesti, silloinkin kun näkee tämän syövän omaa kakkaansa. Tarinaan mahtuu myös yksi susi ja takaa-ajo, lumiukko ja onnellinen loppu.

Tarina itsessään ei ollut niin hauska kuin siinä kakansyöntikohtauksessa vielä luultiin. Asia sivuutettiin jotenkin oudosti: siitä kyllä puhuttiin, mutta loppujen lopuksi taidettiin jäädä vähän sille kannalle, että hommahan on ihan normaalia. Ehkä tarina haluaa opettaa, että kaverilla voi olla rumiakin tapoja, mutta silti voidaan pysyä kavereina. (Mutta ehkä se kakan syöminen ei kuitenkaan ole ihan ok...)

Jim Fieldin kuvitus pelastaa kuitenkin paljon. Kuten tuli todettua, kuvia on joka sivulla ja kuvitus on kautta linjan yhtä laadukasta kuin kannessakin. Tosin sisäsivuilla värimaailma on rajattu sinisen ja harmaan sävyihin.