Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)

Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Kenties tapan sinut vielä

J.S. Meresmaa: Kenties tapaan sinut vielä
Karisto 2022, 135s.

 

Ammattikoulussa opiskeleva Aleksi harrastaa e-urheilua ja viettää ihan tavallista nuoren miehen elämää. Jäätelöbaarissa hän kohtaa Nooran, jossa ei sitten olekaan mitään tavallista: Noora on nimittäin vampyyri. Ja nälissään.

J.S. Meresmaan Kenties tapaan sinut vielä tarjoaa virkistävän näkökulman vampyyritarinoihin. Ensinnäkin tapahtumaympäristö on ihan tavallinen suomalainen kaupunki. Toisekseen, vaikka nämä vampyyrit eivät haihdu savuna ilmaan auringonvalossa, eivät he myöskään kimalla kuin glitterissä uitettu heijastin. Vampyyrien syntykin saa uudenlaisen selityksen ja minusta se oli oikein pätevän kuuloinen!

Meresmaa kirjoittaa todella jouhevasti. Kirjan minä-kertojan, eli Aleksin, käyttämä kieli on kaikin puolin luonnollisen kuuloista. Pidin näistä hahmoistakin paljon, sillä niukasta sivumäärästä huolimatta jokainen sai riittävän paljon syvyyttä. 

Kirjan loppuasetelma on sen verran kutkuttava, että noinkohan Kenties tapaan sinut vielä saa vielä jatkoa? Minä ainakin luen, jos näin käy!

Khimaira

J.S. Meresmaa: Khimaira
Myllylahti 2021, 179s.

 

J.S. Meresmaan uusin kirja, Khimaira, on jatkoa Dodolle.  

Sara on käynyt lääketieteellisen pääsykokeissa, mutta oikeasti hän haluaisi opiskella valokuvausta. Hänellä on tyttöystävä, jolla on poikaystävä, joka on Saran ex. Kaikki on tavallaan aika hyvin, mutta Sara ei ole kertonut uskonnollisille vanhemmilleen seksuaalisesta suuntautumisestaan, mikä aiheuttaa monenlaisia paineita. 

Khimaira on nopeaa luettavaa, juoni kulkee vaivattomasti ja sulavasti. Hymähdin itselleni, kun huomasin takertuvani niihin kohtiin, joissa huomasin muka liikaa runollisuutta. (Tässä pyörittelen silmiäni itselleni.) Meresmaa saa tekstiinsä vahvan tunnelatauksen, joka pysyy yllä aivan loppuun asti. Tarina on uskottava, niin hyvässä kuin pahassa.

Säeromaanit on kyllä mainio formaatti! Näitä on hirmu kiva lukea, kun hämmästyttävän vähällä sanamäärällä lukijalle välittyy täyteläinen ja ehjä tarina.

Dodo

J.S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020, 157s.

Yksi tämän kevään kirjasadon odotetuimmista teoksista oli J.S. Meresmaan Dodo. Se on nuorille suunnattu säeromaani, jollaisia ei - ainakaan vielä - kovin paljon ole suomeksi saatavilla.

Iina asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona, vaikka äiti ei asiaa tiedäkään. Lukion arvosanoja pitäisi saada paremmiksi, mutta viime aikoina Iina on keskittynyt enemmän masentuneen poikaystävän tukemiseen sekä dodoon. Dodo, jokin erikoinen eläin, tuli Iinan ja Tuukan elämään vahingossa ja sen olemassaolo on salattava muilta. Mutta nyt Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan on muutettava kesäksi isänsä luokse vaikka ei ole nähnyt tätä vuosiin.

Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. Kaikki kasvukivut eivät toki satu, mutta sekoittavat elämää kuitenkin. Säeromaaneissa minuun vetoaa eniten niiden ilmavuus. Tekstiä on vähän ja se on taitettu niin ilmavasti, ettei lukeminen tunnu vaativan kuin sopivahkon valaistuksen: koko homma sujuu äärimmäisen vaivattomasti.

Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin.

Lintuhäkin muotoinen soittorasia

J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia
Osuuskumma 2019, 32s.

Lintuhäkin muotoinen soittorasia on pikkuruinen kirja, joka näyttää hämäävän romanttiselta ja vaarattomalta. Kirjan sivun mittaiset tarinat eivät kuitenkaan ole hempeän lemmekkäitä, vaan kukin omalla tavallaan yllättävä.

Joskus uusien kenkien ostaminen saattaa jälkikäteen kaduttaa tai lahjaksi saatu lohikäärmekorvakoru olla muutakin kuin koru. Yksinäisyyteen saattaa löytyä hyvin erikoinen ratkaisu, kunhan vähän aikaa odottaa ja sietää pientä särkyä. Naapurista kuuluva, monetta päivää jatkuva vauvan itku taas on niitä asioita, joille voi olla melkeinpä mahdotonta tehdä yhtään mitään.

Tykkäsin näistä pikkutarinoista ihan älyttömästi. Takana oli harvinaisen raskas päivä ja tuntui kuin koko kroppa olisi halunnut siivilöityä sängyn läpi johonkin pimeään ja rauhalliseen paikkaan. En jaksanut kannatella tavallista kirjaa, mutta tätä jaksoin. Onneksi.