Kruunun tyttäret

Catherine Doyle & Katherine Webber:
Kruunun tyttäret
Kumma 2024, 448s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Rose Valhart täyttää pian 18. Silloin hänet viimein kruunataan kuningattareksi - ja häätkin ovat ihan pian! Rose on jäänyt orvoksi jo vauvana, kun noidat ovat surmanneet hänen vanhempansa. Myös Wren Greenrock on täyttämässä 18. Pienestä asti hän on tiennyt, että jonain päivänä hän vie kruunun Roselta, joka sattuu olemaan hänen kaksoissisarensa. Wren haluaa kostaa vanhempiensa murhaajalle, joka on mustannut noitien mainetta turhaan jo pitkään. Mitäkö Wren noidista ja heidän maineestaan tietää? No paljonkin. Hän nimittäin on itsekin noita.

Kruunajaisten lähestyessä Wren murtautuu kuninkaanlinnaan. Hänen kumppaninsa kaappaa Rosen ja Wrenin tehtävänä on esiintyä Rosena kruunajaispäivään asti. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tehtävä ei ole helppo.

Kruunun tyttäret on ihanan nopeatempoinen fantasiatarina, jossa on reilulla kädellä koomisia tilanteita, juonittelua, salaisuuksia ja paljastuksia. Romantiikkaa myös. Pidin todella paljon siitä, etteivät Rose ja Wren ole mitään kainoja punastelijoita, vaan hurmaavan suorasukaisia. Yleensäottaen en ole mikään poliittisten juonittelujen ihailija, mutta tässä tämä poliittinen puoli on sen verran pienessä osassa, että jaksoin olla kiinnostunut siitäkin.

Tarina vie mukanaan todella hyvin ja melkein aloin kuunnella sarjan seuraavaa osaa englanniksi, sillä sen verran kutkuttavaan kohtaan tämä osa loppuu.

Tulen ja tuhkan tyttäret

Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret
WSOY 2023, 441s.

 

Tulen ja tuhkan tyttäret lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.

Tulen ja tuhkan tyttäret on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.

Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.

En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.

Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. Myrryksen jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)

Päivänvalolla ei näe

Kerstin Gier: Päivänvalolla ei näe
Muista minut -trilogia
Gummerus 2023, 436s.
Suom. Heli Naski

 

Olen pitänyt kaikista lukemistani Kerstin Gierin kirjoista ja kokenut ne todella koukuttaviksi luettaviksi. Siksipä oli selvää, että luen Päivänvalolla ei näe :n heti kun se ilmestyy.

Quinn on ystävänsä luona aivan tavallisissa kotibileissä. Hänen tavoitteenaan on saada jätettyä tyttöystävänsä, mutta ilta saakin odottamattoman suunnan. Ensin Quinniä lähestyy tuntematon, sinihiuksinen nuori nainen, joka haluaa puhua Quinnin kanssa ulkona mahdollisimman pian. Jonkin ajan kuluttua Quinn näkee ikkunasta, kuinka epämääräisen näköinen mies näyttää uhkailevan sinitukkaista ja Quinn ponkaisee ikkunan kautta apuun. Alkaa epätodellinen takaa-ajo, joka päättyy Quinnin kohdalta ajoradalle auton eteen ja siitä sairaalaan. Kun Quinn pääsee kotiin toipumaan, hänellä on selvitettävänään liuta uusia ja outoja asioita. Naapurissa asuva Matilda päätyy Quinnin avustajaksi ja asia kerrallaan heille alkaa valjeta toisenlaisen todellisuuden olemassaolo.

Päivänvalolla ei näe on varsin vauhdikasta fantasiaa. Toivon, että sarjan muut osat ilmestyvät suhteellisen tiiviillä aikataululla, etteivät aiemmat tapahtumat ehdi hautautua liian syvälle muistin perukoille. 

Hahmoista eniten pidin Matildasta, joka on ollut ihastunut Quinniin jo pitkään, mutta jonka olemassaolosta Quinnillä tuntuu olevan vain hämärä mielikuva. Lisäksi Quinn sekoittaa Matildan aivan liian usein tämän kiistatta samannäköiseen, mutta luonteeltaan aivan erilaiseen - ja ärsyttävään - serkkuun. Toinen lempihahmoni on läheisen hautausmaan runoilijapatsas, joka on hauskalla tavalla keskeinen, mutta kuitenkin auttamatta sivuroolissa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan Muista minut -trilogian seuraavaa osaa.

Tytär hämärän, piika pimeän

 

J.S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän
Myllylahti 2023, 301s.

 

Tytär hämärän, piika pimeän on tasokasta ja lukijaan luottavaa fantasiaa. Meidän kirjastosta tämän löytää nuortenosastolta, mutta ihan yhtä hyvin tämän voisi pitää aikuistenosastollakin.

Rauniara on valtakunta, jossa vallitsee ikuinen syksy. Maaseudulla parantajaoppilas Malka löytää metsästä hylätyn pienokaisen, kaupungissa eloseppänä toimiva Arona Pohtovius joutuu astumaan sivuun toimestaan, kun hänen toimintaansa kohdistuu jotakin epäilyjä, joita aletaan tutkia. 

Kahden päähenkilön, Malkan ja Aronan, kautta kaksi tarinalinjaa kulkee vähitellen toisiaan kohti ja kyllä ne lopulta risteävätkin. Tähän kirjaan tarina ei kuitenkaan lopu, vaan jatkoa on tulossa yhden kerran verran, kuten Meresmaa itse Instagramissa kertoi, kun harmittelin "jälleen yhtä sarjan aloitusta". (Minulla on siis ristiriitainen suhde kirjasarjoihin: toisaalta on ihanaa, että samojen hahmojen kanssa saa viettää enemmän aikaa, mutta sarja tuntuu myös sitovalta. Lisäksi seuraavaa osaa odotellessa ehtii usein unohtaa paljon edellisen kirjan tapahtumista.)

Kirjan kerronta on sulavaa, eikä päähenkilön vaihtuminen sotke kuviota. Paitsi ehkä väsyneenä vähäsen. Vaikka kirja sijoittuu omaperäiseen fantasiamaailmaan, Meresmaa ei uppoudu kuvailemaan ympäristöjä, tapoja tai liiemmin hahmojaankaan. Muutamalla hyvin valitulla sanalla siellä täällä, hän onnistuu kuvaamaan kaikkea aivan riittävästi. Jos ratsulla on suomuja, lukija hoksaa kyllä, että ei tässä ihan hevosella - ainakaan tavallisella sellaisella - olla liikkeellä.

Nyt kun tiedän, että Malkan ja Aronan tarina nivotaan yhteen jo seuraavassa kirjassa, odotan jatkoa innokkaasti.

Gregin kohtalo

 

Chris Rylander: Gregin kohtalo
Eeppisten epäonnistumisten sarja
Jalava 2020, 328s.
Suom. Kaisa Ranta

Vietin Greg Belmontin ja hänen ystäviensä kanssa aika kirjaimellisesti koko joulupäivän. Halusin uppoutua eeppisiin seikkailuihin ja taisteluihin ja tiesin, että juuri sellaisia juttuja (huumorilla höystettynä) tämä kirja tarjoaisi.

Greg ja pieni joukko muita kääpiöitä sekä Kivinen matkustavat vesiteitse Venäjälle etsimään legendaarista amulettia, joka tarujen mukaan saattaisi olla ratkaiseva tekijä valloilleen päässeen taikuuden hallitsemiseksi. Aika on käymässä vähiin, vastoinkäymiset eivät. 

Kaiken seikkailemisen keskellä Greg joukkoineen tekee uusia tuttavuuksia, joista vinkein oli erittäin pahanhajuinen läjä, Löllö Plöllö Knöllönlöllö. Tämä pienen ikuisuuden eristyksissä elelleen olion jatkuva puhetulva ja lähes täydellinen tilannetajun puuttuminen oli raivostuttavaa ja hauskaa.

Niin, maailma tosiaan on suistumassa täydelliseen kaaokseen ja vaikka Greg kuinka haluaisi olla olematta minkään sortin sankari tai muutenkaan keskeisessä roolissa koko sekasotkussa, ei hänen auta muu kuin sopeutua tilanteeseen. Joka muuten muuttuu koko ajan sekavammaksi ja vaarallisemmaksi.

Nautin tästä trilogian päätösosasta todella paljon ja luinkin sen aika lailla päivässä. (Miten ihana päivä! Vain lukemista ja syömistä!) Kaisa Rannan suomennos on ihanteellisen sujuvaa luettavaa. Kaikki toimii!

Gregin kirous

Chris Rylander: Gregin kirous
Eeppisten epäonnistumisten sarja 2
Jalava 2020, 333s.
Suom. Kaisa Ranta

Eeppisten epäonnistumisen sarjan ensimmäisessä osassa Greg Belmontille selviää, että hän on itse asiassa kääpiö. Paljon muutakin Gregille uutta tietoa tulee ilmi. Esimerkiksi se, että hänen isänsä ei itse asiassa olekaan matkustellut pitkin maailmaa erilaisten teelaatujen perässä (no, vähän niidenkin), vaan etsimässä galdervatnia. Ai mitä? Taikuutta! Taikuutta on nimittäin pikku hiljaa tihkumassa uudestaan maan pinnalle ja se herättää eloon erilaisia taruolentoja, kuten hiisiä, kivipeikkoja ja lohikäärmeitä. Niin ja sitten on kaikki se juttu haltijoiden ja kääpiöiden huonoista, sotaisista väleistä, mikä on aika epäkäytännöllistä, varsinkin siinä vaiheessa kun Greg saa tietää että hänen paras ystävänsä Edwin on haltija. Vieläpä prinssi.

Gregin kirouksen alussa meno onkin jo melko villiä. Greg on uusien kääpiöystäviensä kanssa määrätty taltuttamaan eräs lohikäärme, ennen kuin se aiheuttaisi kauheita tuhoja. Asiat eivät kuitenkaan etene aivan suunnitelmien mukaan, mutta onko tuo ihmekään, kun kaikki suunnitelmat ovat aika suurpiirteisiä. Gregin isä ei ole ennallaan ja Greg haluaisi lähteä etsimään vastalääkettä, mutta matkassa on lukuisia muttia ja mutkia.

Tässä kirjassa on ihan kaikkea: ystäviä, huumoria, taisteluita, yllättäviä paljastuksia, lisää taisteluita, juonimista ja muutenkin mukavasti vauhtia.

Aloitin Gregin kirouksen lukemisen jo kevättalvella. Sitten kohdalle osui joku kääpiömäisen huonotuurinen perjantai (vaikka kyseessä olikin sunnuntai), koska minuun iski hirveä asentohuimaus. Kirjalle epäreilusti yhdistin sen rajuun huimaukseen ja oksenteluun, joten ehkä ymmärrätte, miksi kirjaan uudelleen tarttuminen ei hirveästi houkutellut. Tai no, se ei ole ihan totta, sillä halusin kyllä lukea tämän jo paljon aiemmin, mutta en halunnut muistella sitä huonovointisuutta. 

Joka tapauksessa, nyt kun viimein luotin tasapainoelimiini riittävästi ja aloitin kirjan uudestaan, se kyllä vei tehokkaasti mukanaan. Jatko-osan pitäisikin ilmestyä jo tänä syksynä, joten ei muuta kuin lukuhousut valmiiksi seikkailun päätöstä varten!

Kaarnan kätkössä

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Väkiveriset 1: Metsän kirja
Myllylahti 2017, 216s.

Kirsin kirjanurkka -blogissa on meneillään #nuortenkirjatorstai-projekti. Projektin tarkoituksena on antaa lisänäkyvyyttä nuortenkirjallisuudelle ja sitä kautta toivottavasti saada edes jokunen nuori innostumaan lukemisesta. Itse en varmaankaan ihan joka torstaille ehdi nuortenkirjaa lukea, mutta haluan olla mukana edes silloin tällöin.



Koska äänikirjana kuuntelemani Raven Cycle -sarja ei ole oikein vastannut odotuksiani, nappasin hyllystä luettavakseni Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan, Kaarnan kätkössä.

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Pinja näkee somessa kuvan, joka pistää kaiken sekaisin. Yhtäkkiä ei olekaan ihanaa poikaystävää, koulussa alkaa mennä korkeintaan keskinkertaisesti, eikä tulevaisuudensuunnitelmat olekaan enää selkeät. Pinjan vanhemmat antavat hänen sopeutua uuteen tilanteeseen aikansa, mutta lopulta äiti järjestää Pinjan kesätöihin puisto-osastolle. Siellä Pinja tutustuu punatukkaiseen Virveen ja pienen hetken elämä näyttää taas ihanan valoisalta.

Helminen yhdistää suomalaisen mytologian näppärästi nykyaikaan. Pinjan arkeen tupsahtaa myyttisiä olentoja kiihtyvällä tahdilla, eikä Pinja itsekään taida olla ihan tavallinen teini. Reaalimaailman ja fantasian yhdistäminen toimii ja viihdyttää. Uskottavuuden kannalta ongelmallisimmaksi koin sen, että Pinjalle järjestyi kesätyöpaikka kaupungilta ihan noin vain, päivässä. Hetkeäkään en usko, että jo alkuvuodesta hakuun tuleviin kesätyöpaikkoihin jäisi vapaita paikkoja. Pinja on myös ikäisekseen vähän turhan lapsellinen ja hyväuskoinen, mutta en jaksanut siihenkään seikkaan takertua turhan pitkäksi aikaa.

Kaarnan kätkössä on vetävää urbaanifantasiaa. Taidan lukea seuraavan osan pian, sillä on kiinnostavaa nähdä mihin suuntaan tarina tästä etenee.

Fantasiaa

Cornelia Funke: Reckless - kiveen kadonnut 297s. (Reckless - Steinernes Fleisch, Otava 2011, suom. Marja Kyrö)

Pitkästä aikaa tuli luettua fantasiaa. Siis ihan sellaista, joka sijoittuu fantasiamaailmaan. Olen lukenut Cornelia Funkelta aiemmin Rosvoruhtinaan ja ainakin yhden osan Mustemaailma-trilogiasta ja todennut hänet taitavaksi kertojaksi. Tämä kirja olisi tosin jäänyt lukematta, jos olisin jaksanut lukea takakannen tekstin loppuun ja huomannut sanat "uuden sarjan vahva avaus". En tiedä miksi, mutta viime aikoina uusien sarjojen aloittaminen on tuntunut jotenkin tuskastuttavalta. Ikään kuin yhden osan lukemalla sitoutuisin lukemaan kaikki tulevatkin.

Reckless - kiveen kadonnut toimii vallan mainiosti myös itsenäisenä teoksena, mikä nyt taitaa olla jossain määrin ominaista sarjojen avauskirjoille. Jacob Reckless on löytänyt isänsä työhuoneen peilin kautta Peilimaailman, jossa hän viettää paljon aikaa aarteita etsien. Eräänä päivänä Jacobin pikkuveli Will tulee löytäneeksi saman kulkuväylän ja joutuu vaikeuksiin. Jacon etsii veljelleen pelastusta yhdessä Ketun ja Willin tyttöystävän Claran kanssa viehättävällä tavalla sadunomaisessa maailmassa, joka tosin on myös julma ja sotaisa.

Pidin tämän kirjan tunnelmasta ja helppolukuisuudesta. Peilimaailma kuhisee kääpiöitä, goyleja, haltioita ja muita taruhahmoja, mutta minua sykähdytti eniten pienessä sivuroolissa vilahtanut räätäli. Räätälit vaanivat saalista metsissä, kliksuttelevat saksikättään ja tökkivät naskalikädellään. Uhrinsa nahasta räätäli ompelee itselleen vaatteet. Räätäli vaikutti sen verran omaperäiseltä hahmolta, että inhosta huolimatta ilahduin. Kerrankin jotain muuta kuin peikkoja ja noitia.

Haastavin kohta kirjassa oli, kun matkalaiset pysähtyvät juomaan eräästä taikavoimaisesta lammesta:
"Vesi oli hiukan maan makuista mutta raikasta, ja Jacon huomasi linnut vasta heidän juotuaan. Kaksi kuollutta kiurua, jotka lepäsivät likistyneinä toisiinsa märkien kivien välissä. -- siitä tuo nimi: Kiuruvesi."
Minun yksioikeisessa päässäni aloin heti pohtia, missä päin Suomea on Kiuruvesi ja loppujenkin kiuruvesimainintojen kohdalla ajattelin aina ensin paikkakuntaa ja vasta sitten kirjassa tarkoitettua vettä.

Mikäli pitää fantasiasta ja kaipaa jotakin kevyttä ja nopeaa välilukemista, niin Reckless ei ole mikään huono vaihtoehto.