Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi 2023, 270s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Korona-pandemian alettua Lucyn ex-mies William haluaa tehdä kaikkensa pitääkseen rakkaansa turvassa, myös Lucyn. William hakee Lucyn New Yorkin asunnolta ja ajaa heidät Maineen, vuokraamaansa rantataloon. Ikänsä puolesta molemmat kuuluvat koronan riskiryhmään ja he suhtautuvatkin vakavasti kaikkiin mahdollisiin rajoituksiin. Tyttäriä on tietysti ikävä ja molempien sydäntä riipii, kun heidän elämissään myllertää.

Elizabeth Stroutin kirjoitustyyli on minulle todella mieluista, niin myös tällä kertaa. Tietysti suuri kiitos kuuluu suomentajalle, Kristiina Rikmanille, joka saa kielen soljumaan todella kauniisti. Korona on alkanut näkyä kaunokirjallisuudessa, mikä on kiinnostavaa, mutta näköjään minulle myös hankalaa. Itse korona ei onnekseni aiheuttanut itselleni tai lähipiirilleni isoja fyysisiä haasteita, mutta kaikkien niiden rajoitusten ja epätietoisuuden vuoksi työsopimustani ei koronakevään jälkeen uusittu ja vajosin henkisesti todella syviin vesiin. Näköjään tämmöiset koronamuistelot aiheuttavat minussa edelleen sen verran synkkiä tunteita ja ajatuksia, että vielä en ole näille valmis.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Lucy meren rannalla on taattua Stroutia. Teksti on Lucyn monologia, kuin päiväkirja tai (yksipuolinen ja hyvin pitkä) kahvipöytäavautuminen. Pidän siitä, kuinka asiat eivät välttämättä tule valmiiksi, koska eihän elämässä läheskään aina niin käy - ainakaan nopeasti. Strout osaa tehdä hahmoistaan todellisen tuntuisia: tavallaan aivan tavallisia, mutta silti kukaan ei ole yksinkertainen tai turha.

Voi William!

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, 224s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Säästin Elizabeth Stroutin Voi William!:in lukemisen kesälomalle. Päätös oli todella hyvä ja kirja täydellistä luettavaa väsyneelle päälle.

Lucy Barton, johon lukijat ovat saaneet tutustua jo Stroutin aiemmassa tuotannossa, muistelee tässä kirjassa avioliittojaan ja elämäänsä. Eniten Lucy keskittyy Williamiin, ensimmäiseen aviomieheensä. Williamin menneisyydestä paljastuu asia, joka saa monen asian näyttäytymään uudessa valossa. Siinä sivussa elämä viskoo kapuloita vähän itse kunkin rattaisiin.

Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun! Lukeminen oli yhtä nautintoa, josta suuri kiitos kuuluu upealle Kristiina Rikmanin suomennokselle. Lucyn äänen voi lähes kuulla, eleet ja ilmeet nähdä, hänen kertoillessa polveilevia tarinoitaan.

Voi William! on yksi niistä sivumääräänsä suurempia kirjoja, jotka jättävät jäljen.

Ja se siitä.

Olive, taas

Elizabeth Strout: Olive, taas
Tammi 2021, 354s.
Suom. Kristiina Rikman

 

Olive, taas on kuin taidokkaasti yhteen nivottujen novellien kokoelma. Päähenkilönä kirjassa on ainakin periaatteessa Olive Kitteridge, mutta käytännössä palstatilaa saavat yhtä paljon (ja välillä enemmänkin) aivan muut ihmiset. 

Olive on aivan yhtä huonokäytöksinen kuin ennenkin. Tai oikeastaan kyse ei ole varsinaisesti huonosta käytöksestä, hän vain on liian suorasukainen ja rehellinen. Suhde ainoaan poikaan, Christopheriin, on edelleen kömpelö ja etäinen, vaikka tavallaan kumpikin kyllä yrittää parantaa tilannetta. Kaikkien yllätykseksi leskeksi jäänyt Olive ei jääkään yksin, vaan solmii uuden avioliiton. Monenlaista muutakin kaupungissa on meneillään: yksi äiti löytää tyttärensä huoneesta aivan liikaa rahaa ja eräs nainen haluaa kieltäytyä perinnöstä, kun hänelle selviää rahojen alkuperä. 

Stroutin luomat hahmot ovat harvinaisen eläviä ja todentuntuisia ja Kristiina Rikmanin suomennos kerta kaikkiaan nautinnollista luettavaa.

Lukeminen on takkuillut jo pitkään, mutta tästä kirjasta nautin todella paljon.

Pitkästä aikaa äänikirjoja

En ole kuunnellut äänikirjoja juuri lainkaan viime aikoina. Olen kuitenkin kaivannut äänikirjoja, koska tuntuu että aikaa varsinaiselle lukemiselle on nykyisin entistä vähemmän. Kirjaston e-äänikirjat ovat nyt koronan aikaan olleet todella kysyttyjä ja heti lainattavista vain Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kiinnosti edes vähän, joten ei muuta kuin kuuntelemaan

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY. 6h 29min
Lukija: Sari Haapamäki

Fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä on minulle lukijana haastava juttu. Joskus pohdin liikaa toden ja keksityn rajoja, mutta Venhon kuvaama Sylvi Kekkonen tuntuu täysin ehjältä ja todelliselta tällaisenaan: en kaipaa tarkkoja faktoja tai tietolähteitä. Sylvi Kekkonen toimii kirjan pääasiallisena kertojana, mutta välillä äänessä on kuvanveistäjä ja ystävä Essi Renvall. Kekkosen osuudet ovat enimmäkseen edesmenneelle kirjailijaystävälle, Marja-Liisa Vartiolle osoitettuja ajatuksia.

Sari Haapamäen rauhallisen lempeä ääni sopi tähän kirjaan täydellisesti. Kuunteleminen tuntui luontevalta ja kirja soljui vaivattomasti eteenpäin. Mitään kovin isoa muistijälkeä tarinasta ei näköjään jäänyt, kun jo näin viikon viiveellä on vaikea palauttaa tapahtumia mieleensä. Mutta sellaisen rauhallisen, levollisen tunnelman muistan. Vaikka kipukohtiakin elämään mahtui, eikä elämä Urko Kekkosen rinnalla takuulla mitään helppoa ollutkaan, päällimmäisenä ei todellakaan kuulu katkeruus vaan kiitollisuus monista onnen hetkistä.

----------------------------------------------------------------------------------

Kun se kirjaston äänikirjavalikoima oli tosiaan suppea ja enimmäkseen lainassa, aloin kaivata jotain helpommin saatavilla olevaa ja laajempaa äänikirjavalikoimaa. Otin siis kokeiluun Nextoryn 28 päivän ilmaisella tutustumisjaksolla. Toistaiseksi en ole ehtinyt perehtyä sovelluksen käytettävyyteen perustoimintoja kummemmin, mutta ne toimivat ihan kohtuullisesti. Puhelimella tarjonnan selaaminen on vähän turhauttavaa, kun kirjarivit pomppaavat pitkän selaamisen jälkeen itsekseen listan alkuun.

Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti
Siltala 2019, 5h
Lukija: Antti Holma

Ensimmäiseksi napsautin kuunteluun Harry Salmenniemen novellikokoelman Fantastinen salaatti. Lukijana on Antti Holma, jota epäcoolisti fanitan ja mistä syystä tämän kirjan ylipäätään halusin kuunnella. Täytyy sanoa, että ilman Holman ääntä olisin jättänyt Fantastisen salaatin kesken.

Pidin niminovellista sekä Uraanilampusta, mutta muista teksteistä mieleen jäi epämääräinen epämukavuuden tuntu ja sekavuus. Jos antaisin kirjoille tähtiä, tämä saisi tekstinsä puolesta kaksi ja lukijansa puolesta viisi viidestä.

----------------------------------------------------------------------------------

Elena Ferrante: Tyttären varjo
WSOY 2020, 4h 51min
Suom. Helinä Kangas
Lukija: Erja Manto

Tästä tykkäsin jo kovasti enemmän kuin Salmenniemen salaatista. Ferrante kuljettaa tarinaa pienin elein, mutta hallitusti ja vahvasti.

Leda, yliopistossa opettajana työskentelevä kahden jo aikuisen tyttären äiti, viettää kesäänsä Etelä-Italiassa. Hän on vuokrannut sieltä asunnon ja viettää päivät pääasiassa rannalla. Pian hänen huomionsa kiinnittyy seurueeseen, johon kuuluu myös pieni tyttö. Leda tarkkailee heitä ensin etäältä, mutta tulee jollain tasolla tutustuneensakin erääseen heistä.

Tunnelmaltaan aika painostava, sellainen ukkosta enteilevä kertomus.

----------------------------------------------------------------------------------

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Otava 2020, 6h 48min
Suom. Markku Päkkilä
Lukija: Markus Niemi

Colson Whiteheadin nimen olisi pitänyt olla minulla muistissa, kun juuri tammikuussa kehuin hänen The Underground Railroad -kirjaansa (jonka muuten senkin kuuntelin äänikirjana). No, ainakin sain kuunneltua Nickelin pojat ilman ennakko-odotuksia. Hyvä niin, sillä kirja oli pettymys jo tällaisenaan. Tai ehkä ei kirja itsessään, vaan tämä äänikirjaformaatti ei nyt toiminut. En pitänyt lukijan tavasta tauottaa tekstiä turhaan ja jollakin minulle vieraaksi jääneellä logiikalla.

Nickelin koulukoti, tai kasvatuslaitos, on sellainen paikka, jonne kukaan ei haluaisi joutua. Elwood Curtis on ahkera ja tunnollinen nuorukainen, joka epäonnisten sattumien johdosta lähetetään kuitenkin juuri sinne. Värilliset ja valkoiset pojat asuvat erillisissä taloissa, mutta ihonväristä huolimatta kaikkia kohdellaan kaltoin. Elwood haluaa uskoa oikeudenmukaisuuteen ja aikoo omalla käytöksellään pitää huolen siitä, että hän kotiutuu Nickelistä niin pian kuin mahdollista.

Tarina on karu ja vaikka se on fiktiivinen, on ilmeistä että tällaistakin on tapahtunut.

----------------------------------------------------------------------------------

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, 11h 7min
Suom. Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge osoittautui ihan täydelliseksi kirjaksi!
Kirjan novellimainen rakenne toimii loistavasti ja tavallaan helpotti myös kuuntelemista: uuden luvun alussa ei ollut tarpeen muistaa ihan kaikkea, mitä edellisellä kerralla tuli kuunneltua.

Vaikka kirja on nimetty Olive Kitteridgen mukaan, on hän suurimman osan kirjasta korkeintaan sivuhahmo. Hänestä oppii pienen asian kerrallaan, eivätkä nuo asiat ole läheskään aina positiivisia tai muuten edustavia. Ehkä juuri se tuo Oliven niin lähelle. Hän ei ole täydellinen ja kaiken aikaa ihastuttava, vaan ilahduttavan rosoinen.

En ole katsonut kirjasta tehtyä tv-sarjaa, mutta kuulemma sekin on todella hyvä.

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.

Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.

Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.

Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.

Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.
Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,
jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?