Blackout

Dhonielle Clayton (toim.): Blackout
Otava 2022, 242s.
Suom. Outi Järvinen

 

Dhonielle Claytonin luotsaamana viisi muuta tämän hetken suosittua nuortenkirjailijaa on kirjoittanut nokkelasti toisiinsa lomittuvien novellien kokoelman. Idea tähän kirjaan on lähtenyt Claytonin veljentyttären kysymyksestä, miksei rakkaustarinoita kerrota mustista tytöistä. Nyt kerrotaan ja hyvin kerrotaankin.

Koska novellit limittyvät toisiinsa, kirja ei tunnu novellikokoelmalta. Kaikkia tarinoita yhdistää  tapahtuma-aika ja paikka, New York helteisenä kesäpäivänä laajan sähkökatkon aikaan. Valtaosa näiden tarinoiden henkilöistä yrittää päästä jonnekin muualle, mutta siirtyminen paikasta toiseen on vaikeaa kun metrot eivät kulje ja muu liikenne seisoo liikennevalojen pimennyttyä. 

Sitä rakkauttakin novelleista löytyy, tietenkin. Ilahduttavaa on rakkauden moninaisuus ja realistinen monimutkaisuus tai toisten tapauksessa mutkattomuus. 

Nautin kirjan lukemisesta, vaikka en todellakaan hahmota New Yorkin kokoa, enkä siten aivan päässyt kärryille siitä, millaisista etäisyyksistä milloinkin on kyse. Kun itse asuu kaupungissa, jonka keskustan toiselta reunalta laidalta toiselle kävelee reilussa vartissa ja taajamakyltiltä toiselle ehkä tunnissa, ei näiden nuorten kävelymatkojen tuskittelu ihan avautunut.

Kaikki kaikessa

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
(Everything, Everything, 2015)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Helene Bützow

Mistä koostuu kliseinen nuortenkirja?
- Ainakin siinä on söpö nuorukainen, ehkä jopa mustiin pukeutuva ja vähän erikoinen.
- Tietysti rakkaustarina tarvitsee myös toisen osapuolen, useimmiten vastakkaista sukupuolta.
- Jotain draamaa täytyy olla. Monesti se on sellaista semi-vakavaa ja enemmän päähenkilön päänsisäistä, mutta tämän kirjan tapauksessa draama-anturi osoittaa vahvasti punaista: tästä löytyy sekä alkoholismia, perheväkivaltaa, hengenvaarallinen sairaus, onnettomuudessa menetettyjä läheisiä ja hyvässä tarkoituksessa kerrottuja suuria valheita.
- Täytyykö se rakastuminen mainita erikseen? Ehkä sen verran, että rakkauden täytyy olla jollain tapaa ennenkokemattoman upeaa, ainutkertaista ja tuhoon tuomittua.

Kaikkea tätä tarjoaa Nicola Yoonin esikoisteos, tänä keväänä elokuvaensi-iltansa saava, Kaikki kaikessa. Juuri tällaista myös halusin lukea, sillä selvästi kevätaivoilla on helpointa lukea jotakin todella helppoa. Kaikki kaikessa on kirjoitettu ilmavasti: luvut ovat hyvin lyhyitä ja tekstiä elävöittävät piirustusten lisäksi erilaiset kaaviot, chattikeskustelut, sähköpostit ja monet muut.

Niin, varmaan siitä tarinastakin voisi jotain kertoa. Kirjan päähenkilö on Madeline, joka elää tiukasti kotinsa seinien sisällä. Hän sairastaa harvinaista oireyhtymää, jonka vuoksi hän ei saa altistua oikeastaan millekään. Ei minkään sortin allergeeneille, bakteereille, viruksille tai millekään. Koti on äärimmäisen tarkkaan eristetty ulkomaailmasta ja Maddyn vointia seuraa kaiken aikaa sairaanhoitaja. Maddy on tyynen alistunut elämään koko elämänsä samojen seinien sisällä, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja - tadaa! - tuohon perheeseen kuuluu Olly, mustiin pukeutuva salaperäinen poika.

Ja siitä se sitten lähtee; tutustuminen, ihastuminen, rakastuminen. Rajojen rikkominen.

Onhan tämä ennalta-arvattava ja kliseinen erikoisesta alkuasetelmasta huolimatta. En myöskään voinut olla ajattelematta, kuinka epäuskottavasti Maddyn ja Ollyn tutustuminen etenee. Että he tyytyisivät noin parinkymmenen chattiviestin mittaiseen keskusteluun päivässä? Höpö höpö! Varsinkin, kun Madeleine valvoi aamukolmeen jutellen Ollyn kanssa. Millä he muka näppäimistöjään käyttivät, kun kirjoitusvauhti jäi niin minimaaliseksi? Miksi Maddylla ei ole omaa puhelinta? Pöpöjenkö takia? Kuinka ilmeisesti ilman omia tuloja oleva Maddy voi noin vain hankkia luottokortin?

Kaikki kaikessa ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden helmi, mutta se on nopeaa ja ihan viihdyttävääkin luettavaa.