Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Lasten kanssa luettuja

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Ei pöllömpi päivä
Otava 2018, 112s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Karhu ja kaniini ovat uiskentelemassa ja nauttimassa kenties kesän parhaasta päivästä, kun joku outo nopeasti lentävä juttu kiitää heidän ylitseen, törmää puuhun ja molskahtaa veteen. Kaniini on ihan kauhuissaan ja haluaisi mieluiten poistua paikalta mahdollisimman pian, mutta karhu rientää märän möykyn avuksi. Päivästä kehkeytyy varsin kummallinen, kun puuhun törmännyt paljastuu pöllöksi, joka kaniinin saamien tietojen mukaan on hirvittävän iso petolintu, joka syö esimerkiksi kaniineja kokonaisena. Ontosta kannosta väsätään vankila, joka taas muuttuu lopulta joksikin paljon kivemmaksi.

Ei pöllömpi päivä on höpsö ja naurettava kertomus ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Lisäksi tässä on lapsia aina viihdyttävää kakkahuumoria.

Minä nappasin tämän kirjan ajanvietteeksi, kun nuorimmaista piti käyttää sairaalan päivystyksessä. Reilu puolituntinen kului hujahtaen ja huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin mikään aiemmista päivystyskäynneistämme.

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Nakuttava naapuri
Otava 2018, 113s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Nakuttavassa naapurissa aina niin herkästi ärtyvä kaniini hermostuu ensin edelleen talviunia vetelevän karhu-ystävänsä kuorsauksesta ja hetken kuluttua raivostuttavasta TAKA TAKA TAKA TAKA -äänestä, jota pitää tikka.

Kaniini on aivan raivoissaan ja kaipaa vain hiljaisuutta ja rauhaa, mutta pitkämielinen karhu yrittää saada kaniinin ymmärtämään asioita vähän laajemmalti. Ehkä karhu jopa onnistuu siinä, ainakin vähän. Ainakin hetkeksi.










Tämä sarja on ihan mainio! Kuvitus on nättiä ja sitä on runsaasti. Oikeastaan kirja onkin kuin tavallista pienikokoisempi, mutta monin verroin paksumpi kuvakirja. Sarja sopiikin mainiosti jo alakoulun ensimmäisille luokille ja rohkaisee varmasti juuri lukemaan oppineita, sillä onhan se nyt tosi hienoa lukea itse näin paksuja kirjoja!

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015, 201s.

Yhdellä mummulareissulla kuunneltiin menomatkalla Tervemenoa Taika Taksista äänikirjana. Kotona sitten päätettiin lukea kirja loppuun iltasatuna.

Roosa muuttaa isän ja äidin kanssa Sirkuslaaksoon, joka vaikuttaa mitä ihastuttavimmalta paikalta. Roosa tutustuu luokkakaveriinsa Larsiin, joka kuitenkin kertoo hänelle melkoisen jymyuutisen: Sirkuslaaksossa asuu lähiönoita ja lukuisia lapsia on kadonnut! Yhdessä Roosa ja Lars alkavat kerätä todisteita Taika Taksista vastaan tavoitteenaan vapauttaa kaikki noidan vangitsemat lapset.

Lapsia nauratti kaikkein eniten jokainen maininta Taikan tisseistä, jotka vaihtoivat kokoa tarpeen mukaan. Minä pidin Sirkuslaaksosta, joka on mukavasti sadunomainen, vaikka mitään kummallisuuksia sieltä ei löydykään. Paitsi toki se lähiönoita...

Tervemenoa Taika Taksinen oli viihdyttävä kirja, mutta ainakaan heti perään emme aio tutustua jatko-osiin.

Philip Reeve: Shen ja mopsit
(Pugs of the Frozen North, 2015)
Aurinko Kustannus 2018, 213s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Olen monesti aiemminkin kertonut, että keskimmäinen lapsemme on hyvin iltauninen. Taika Taksista lukiessa sattuikin muutaman kerran niin, että iltasatuaikaan yksi jo nukkui täyttä päätä, joten luin kahdelle muulle niinä iltoina Philip Reeven ja Sarah McIntyren tuoreinta suomennettua kirjaa, Shen ja mopsit.

Kun Shenin kodikseen kutsuma laiva joutuu haaksirikkoon meren yhtäkkiä jäätyessä, muu miehistö rientää turvaan moottorikelkalla. Shen ei halua jättää 66 mopsia oman onnensa nojaan vaan lähtee etsimään apua suuren pikkukoiralaumansa kanssa. Tositalveksi kutsuttu erikoisen kylmä ilma tarkoittaa sitä, että kaikki halukkaat matkaavat kilpaa Pohjoisnavalle, missä ensimmäiseksi perille päässyt saa esittää toiveen Pohjanukolle. Shen osallistuu kisaan uuden ystävänsä Shikan kanssa ja voi millainen matkasta kehkeytyykään!

Shen ja mopsit on hauska kirja, jossa riittää vauhtia ja pienillekin sopivaa jännitystä: on merihirviö, jetejä ja juonikkaita kilpakumppaneita. Sarah McIntyren runsas ja hauska kuvitus tuo tarinaan eloa ja rohkaisee varmasti lapsia tarttumaan paksuhkoon kirjaan ihan itsekseenkin.

Mulkosilmäiset mopsit ihastuttivat kuopusta siinä määrin, että tätä kirjoittaessa noin jokaisen pehmolelun nimi on mopsi ja minä sain kuulle olevani mopsein, mikä ilmeisesti on suurin kehu mitä lapsi juuri nyt voi edes kuvitella. :)

Noora Kunnas:
Kaheli sakki - Mysteeri majatalossa
Otava 2017, 125s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Noora ja Jenna Kunnaksen kolmas Kaheli sakki -kirja, Mysteeri majatalossa, viihdytti enemmän minua kuin lapsia. Majatalo Perätuulessa valmistaudutaan vapun viettoon, mutta munkinpaistokattila ja reikäkauha ovat kadoksissa. Kaiken huipuksi huonemaailmaan ilmaantuu haalaripukuinen ruumis, joka on asettunut pahimmoilleen vappumarssin suunnitellulle reitille. Heikki on innostunut salapoliisiromaaneista ja ryhtyy tutkimaan pahalle haisevan, hieman korisevan ruumiin kohtalon hetkiä.

Minusta tämä lastenhuoneen lattialla oletettavasti krapulaansa pois nukkuva teekkari oli hupainen juttu, mutta lapsille ei moinen haalariporukka kangasmerkkeineen ole entuudestaan tuttu, joten vähän selittelyksi meni.

Edelleen pidän tosi paljon näistä eläväisistä majatalon asukkaista, jotka muodostavat hyvin sekalaisen porukan.

Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016, 110s.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, pian täysi-ikäistyvästä transnuoresta. Peetulle on aina ollut selvää, että hän on poika, vaikka ympäristö ja yhteiskunta onkin alunperin luokitellut hänet tytöksi. Kesän jälkeen Peetu täyttää 18 ja pääsee rintojenpoistoleikkaukseen. Peetulle operaatio on selkeä vedenjakaja: siitä alkaa uusi ajanlasku.

Odotin tältä ohkaiselta kirjalta paljon. Aihe on tärkeä ja sellainen, josta en juuri mitään tiedä. Harmikseni kirja ei vastannut odotuksiani. Etenkin tunnetasolla tarina jätti ärsyttävän kylmäksi. Ehkä suurin ongelma minulle oli Peetu itse. Hän on ikänsäkin huomioiden hämmentävän itsekeskeinen. Totta kai sukupuolen vaihtaminen on iso asia ja pelottavakin, vaikka sitä olisi lapsesta asti toivonut. Mutta silti. Peetu odottaa jokaisen ymmärtävän häntä väsymättä, ilman että hän oikeastaan vaivautuisi ajatuksistaan, tunteistaan tai peloistaan edes liikoja puhumaan. (Ainakaan enää prosessin tässä vaiheessa, kenties hän on puhunut kaiken jo aiemmin. Vaikea sanoa.) Totta kai se suurin konkreettinen muutos on tapahtumassa Peetulle itselleen, mutta kuten kirjassakin mainitaan, myös muiden roolit muuttuvat.

Tykkäsin eniten Peetun ja hänen isänsä purjelentokuvauksista. Ilmassa kumpikin on vapaampi puhumaan jos siltä tuntuu, mutta hiljaakin voi olla. Isä on selvästi hyväksynyt jo ajat sitten ajatuksen siitä, että tytär onkin poika. Murheita ja mietittävää riittää silti isälläkin.

Olisin halunnut tykätä tästä huomattavasti enemmän. Peetu oli kuitenkin henkilönä niin väsyttävä ja asioiden käsittely liian pinnallista minun makuuni. Lisäksi korjaan asiavirheen, jonka kirjassa huomasin: Peetun soittoäänenä oleva Monty Pythonin biisi on nimeltään Every Sperm is Sacred, ei Seed.

Me Rosvolat

Siri Kolu: Me Rosvolat
Otava 2010, 223s.

Luulenpa, että meidän iltasatutuokiot ovat joksikin aikaa turvattuja: Me Rosvolat upposi lapsiin niin hyvin, että pakkohan sarjan muutkin kirjat on lukea.

Vainiston perheen matka mummolaan sujuu aluksi juuri siten, kuten automatkat yleensä menevät: on kuuma ja ilmastoinnista huolimatta nihkeää, isää hermostuttaa takapenkillä kinastelevat lapset ja äiti yrittää taistella matkapahoinvointia vastaan. Isosisko Vanamo omii karkkipussista kaikki salmiakit, mutta kymmenvuotias Viljahan siitäkin nahistelusta saa syyt niskoilleen ja moitteet varastamisesta. Mummolaan asti ei kuitenkaan tarvitse riidellä karkeista, sillä maantierosvot pysäyttävät Vainistot ja ryöstävät matkatavaroiden lisäksi Viljan. Tietysti Viljaa pelottaa ja pakeneminen tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Jonkin ajan kuluttua Viljasta tulee kuitenkin luonteva osa Rosvoloiden perhettä ja alkaapa hänkin osallistua rosvoretkille.

Me Rosvolat on hauska, vauhdikas ja ihastuttavan erilainen seikkailu. Rosvot ovat rosvoja, mutta varsin hyväntahtoisia sellaisia: väkivaltaan ei turvauduta ja ryöstösaaliiden aatelia ovat karkit, ei raha. Rosvojoukon kapteenina toimii Hurja-Kaarlo, kuskina hänen vaimonsa Hilda. Rosvolan perheen lapset, Hele ja Kalle toimivat (ainakin lähes) täysivaltaisina rosvoina vanhempiensa ja Kulta-Peten rinnalla.

Vaikka en itse kirjaan suoranaisesti hullaantunut, lasten ihastusta oli ihana seurata. Kuulostakoon kuinka imelältä tahansa, niin lasten hörähtelyt ovat parasta kuultavaa iltaisin. (Tarkennan edellistä lausuntoa: hörähtely, joka kumpuaa jostain muusta kuin pieruvitseistä.) Lasten suusta kirja sai kritiikkiä ainoastaan siitä, että siinä puhuttiin niin herkullisesti karkeista. Vanhin poika nimittäin ryhtyi vuoden karkkilakkoon pari kuukautta sitten ja usein toistuvat karkkihehkutukset ihan ymmärrettävästi muistuttivat karkkitarjonnan laajuudesta ja herkullisuudesta.

Me Rosvolat elokuva on kyllä pakko nähdä, vauhtia siitäkään tuskin puuttuu.

PS: Katsoimme elokuvan eilen ja uudestaan tänä aamuna. Ihan kiva, mutta ei noussut kirjan tasolle. Juoni oli odotetusti aivan erilainen, mutta meidän mielestä tunnelma ei ollut tarpeeksi riehakas. Meitä myös vähän haittasi, että Hele näytti paljon kiltimmältä ja nuoremmalta kuin kirjassa ja Kallenkin olimme kuvitelleet isommaksi pojaksi.